2050-luvulla on ALL-YOUTHin kanssatutkijoiden podcast nuorilta nuorille ja kaikille muille, joilla yhteiskunnalliset asiat ja vaihtoehtoiset tulevaisuuden kuvat aiheuttavat mielenkiinnon väristyksiä. Tutkailemme vaikuttamisen, nuorten osallisuuden ja kestävän hyvinvoinnin teemoja.
Podcastia tekevät:
Venla Siltovuori
Mie oon Venla ja oon ekan vuoden metsätieteiden opiskelija ja kevytyrittäjä. Harrastan retkeilyä ja kaikenlaista liikuntaa. Tykkään myös lukea kirjoja sekä seurata politiikkaa ja maailman menoa.
Oskar Mannelin
Moro! Mun nimi on Oskar Mannelin ja oon 18-vuotias abiturientti Joensuusta. Mun vapaa-aika kuuluu pitkälti nuorisovaltuuston ja eri yhdistysten luottamustoimissa, jonka lisäksi teen myös kevytyrittäjänä erilaisia keikkatöitä. Lähdin tähän podcastiin mukaan, sillä haluan olla tuomassa Suomen podcast-sceneen aidosti nuorten näköisen podcastin, jonka lisäksi haluan tuoda keskusteluun myös oman ääneni ja mielipiteeni
Juni Sinkkonen
Olen 25-vuotias aktivisti, taiteilija ja psykologian maisteriopiskelija Joensuusta. Minua sykähdyttäviä teemoja ovat ympäristötunteet, myönteisten tulevaisuuksien visiointi ja luovuus. Vedän ilmastotunnepajoja ja lisäksi toimin järjestöaktiivina Savo-Karjalan Luonto-Liitossa. Luppoajan täyttävät runoilu, kirjominen ja luonnon ihmettely.
Sini Heikkala
Olen 17-vuotias lukiolainen. Vapaa-ajallani alppihiihdon lisäksi viihdyn kaverieni kanssa. Tykkään kuunnella musiikkia ja urheilla.
Vastuututkija: Nina Tokola
Tuottaja: Pasi Huttunen.
Podcast on tehty osana Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa ALL-YOUTH-tutkimushanketta, Mukana mahdollistamassa podcastia ovat olleet Itä-Suomen yliopisto ja Joensuun normaalikoulu.
Jakso litteroituna
[äänite alkaa]
Yhteen ääneen [00:00:07]: 2050-luvulla
Juni Sinkkonen [00:00:14]: Tervetuloa mukaan 2050-luvulla podcastiin. Mitä kansalaisvaikuttaminen oikeastaan on ja millaisia muotoja se voi saada? Tässä jaksossa kansalaisvaikuttajat Maija Kuivalainen, Tuulia Reponen ja Itä-Suomen yliopiston luonnonvarahallinnan professori Irmeli Mustalahti pureutuvat vaikuttamisen teemaan. Keskustelemme ympäristökansalaisuudesta ja -aktivismista nuorten näkökulmaa unohtamatta.
Jakson toisessa osassa keskustelemme muun muassa nuorten aktiivisuuden tukemisesta sekä siitä, kuinka eri ihmisten osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuudet eroavat toisistaan. Haluaisin palata vielä tuohon vastuuttamisen kysymykseen. Onko se ongelma siinä jollain tavalla rakenteiden tasolla? Että miten, tässä jo puhuttiinkin poliittisesta päätöksenteosta, mutta millä tavalla se on, haluaisitteko vielä tarkentaa, Irmeliltä nyt erityisesti kysyn tätä, että millä tavalla se vastuuttamisen ongelma on rakenteiden tasolla ja mitä sille voisi tehdä? Miten voisi olla enemmän tukemassa nuorten aktiivisuutta, ilman että vastuutetaan?
Irmeli Mustalahti [00:01:37]: Vastuuttaminen myös kun puhutaan vastuullistamisesta, että vastuullistetaan yksilöä kuluttajana tai toimijana, niin se, että milloin se muuttuu vastuuttamiseksi. Se on hyvin ohut viiva, jolla silloin kävellään. Toisaalta se on rakenteidenkin tasolla, mutta toisaalta myös puhutaan tällaisesta symbolisesta väkivallasta, jossa korostetaan valtasuhteita ja toimijuutta. Tavallaan se, että meidän yhteiskunnassamme ei myöskään välttämättä huomioida sitä, millainen yksilön kapasiteetti on. On hyvin vaikeaa esimerkiksi nähdä sitä, että – otan esimerkin vaikka nyt täältä Pohjois-Karjalasta – että oletetaan esimerkiksi, että jokainen kierrättää roskansa siellä Ilomantsin perukoilla. Mutta samanaikaisesti kaikkialla ei ole samanlaisia kierrätysastioita ja mahdollisuuksia. Se nuori, joka asuu vaikka nyt 20 tai 50 kilometriä siitä lähimmästä roskankeräyspaikasta, jossa hän pystyisi kierrättämään lasin, metallin, pahvin ja paperin, niin välttämättä autoton ihminen ei voi sitä tehdä. Tavallaan se, että ei välttämättä ymmärretä poliittisessa päätöksenteossa esimerkiksi sitä, että millaisia mahdollisuuksia ihmisellä on tietyllä alue- tai paikallisella tasolla toteuttaa kaikkea sitä vastuuta, jota hänelle syydetään. Siinä on myös kysymys siitä, että esimerkiksi tietoa voidaan syytää hyvin eri tavalla erilaisille ihmisille. Mutta myös ihmisen tiedon omaksuminen ottaa aikansa. Kierrätyksessä ja kiertotalouteen siirtymisessä esimerkiksi tässä tällä hetkellä on hyvin paljon esimerkkejä siitä, että se, että ihminen todella omaksuu asiat ja kaikilla kansalaisilla on samanlaiset mahdollisuudet toteuttaa tätä vastuuta, jota heille ylhäältäpäin tällä hetkellä annetaan. Myös alueelliset erot tällä hetkellä Suomessa ovat niin isot, että se vaikuttaa myös siinä, että puhutaanko Kehä kolmosen sisäpuolella vai puhutaanko siitä maaseudulla olevasta aktiivisesta nuoresta, jolla ei välttämättä ole samanlaisia mahdollisuuksia.
Juni Sinkkonen [00:05:03]: Miten Maija ja Tuulia, millä tavalla te näkisitte, että tällaisella rakenteiden tasolla, kuntatasolla, valtakunnallisella tasolla olisi mahdollista tukea kansalaisvaikuttamista ja aktiivisten kansalaisten, vaikka juuri ilmastoaktiivisten nuorten hyvinvointia?
Tuulia Reponen [00:05:23]: Minun mielestäni osallistava päätöksenteko on todella tärkeä työkalu, jota voidaan ottaa kunta- ja valtakunnallisella tasolla käyttöön. Eli vahvistetaan nuorten ja myös muiden väestöryhmien kokemusta siitä, että he pystyvät vaikuttamaan yhteisiin asioihin ja annetaan näille osallistavan demokratian työvälineille tarpeeksi valtaa, että se ei ole mitään puuhastelua. Luulen, että sitä kautta turhautumisen kokemus vähenee, kun huomaa, että pääsee oikeasti vaikuttamaan itseäkin kiinnostaviin asioihin.
Maija Kuivalainen [00:06:05]: Ja tähän myös lisäten se pointti, että tämän lähestymisen pitäisi olla mielestäni enemmän sieltä kuntatasolta tai valtakunnalliselta tasolta niihin kansalaisvaikuttajiin, aktiivisiin kansalaisiin, nuoriin, kehen tahansa kohdistuvaa. Tuntuu, että aika paljon se on tällä hetkellä tai ainakin tähän asti ollut enemmänkin, että aktiivisilta nuorilta, aktiivisilta vaikuttajilta enemmänkin sinne päätöksentekoon päin, että hei, kuulkaa meitä ja että me haluamme vaikuttaa näihin asioihin ja olla mukana tekemässä tästä maailmasta, kotipaikasta ja maasta parempaa. Toivoisin enemmän heiltä päin tulevaa meille päin. Jostain luin vähän aikaa sitten, että Joensuussa nimenomaan toivottiin, että myös kuntalaiset olisivat enemmän päätöksentekoon yhteydessä vaikuttamisasioissa, ja se vähän jäi minulle mieleen siitä, että eikö täällä muka olla tarpeeksi, että olen kokenut itse kyllä, että täällä Joensuussa on aktiivista vaikuttamis- ja järjestötoimintaa. Mutta sellainen hyvä esimerkki ainakin täältä on tällainen kummivirkahenkilötoiminta. Ainakin paikallinen nuorisovaltuusto, ja heillä on edustaja yleensä kuntapäätöksenteossa ja heidän kokouksissaan, on otettu tällainen uusi kokeilu, jossa virkakummi tukee ja auttaa nuorta pääsemään mukaan päätöksentekoon ja ymmärtämään niitä prosesseja paremmin nimenomaan. He avaavat tätä päätöksentekoa ja pitävät huolen siitä, että nuoria kuullaan asioiden valmisteluvaiheessa, jossa virkahenkilöt usein ovat tärkeässä roolissa enemmänkin kuin päättävän pöydän ympärillä vasta nämä poliittiset päättäjät. Tällaista toimintaa toivoisin ihan kaikkialle maailmassa, ja että se olisi nimenomaan tällaista systemaattista ja suunniteltua, että se otetaan huomioon kaikissa kaupungin toimintasuunnitelmissa ja se lähtee rakenteista ja rakenteellisista tasoista.
Irmeli Mustalahti [00:08:17]: Joo, ihan samaa, mitä Tuulia ja Maija sanoivat, olipa kyse poliittista päätöksenteosta tai sitten siitä virkamiestyöskentelystä, tärkeää on se, että kansalainen kokee tulevansa kuulluksi. Ei se, että on tämä niin sanottu kuulemisen velvoite, vaan pitäisi olla kuuntelemisen velvoite. Se, että erilaisilla verkkotyökaluilla kerätään tietoa, ei riitä. Kansalainen myös haluaa nähdä, että häntä on kuunneltu, että päätöksenteossa näkee myös sen, että on ihan oikeasti etsitty parhaita mahdollisia ratkaisuja. Kansalaiset kyllä ymmärtävät sen, että virkamiehet eivät aina voi toteuttaa kaikkien haluamia vaihtoehtoja, vaan poliittiset päätökset ovat aina kompromisseja. Mutta se, että jos se on sellaista näennäiskuulemista, jossa kuulemisen velvoite on tehty ja kumileimasimella osoitetaan, että se on siellä jossain seinällä tai verkossa, että nyt voit vaikuttaa seuraavan muutaman päivän ajan esimerkiksi kaavoitukseen. Sehän vaatisi kansalaisilta ihan hirveästi energiaa, aktiivisuutta ja resursseja, että he seuraisivat näitä prosesseja. Sehän ei ole minkäänlaista realismia, että kansalaiset – kyllä siellä on se yksi tai kaksi aktiivista tai työnsä puolesta aktiivista ihmistä, jotka voivat vaikuttaa siihen kaavoitukseen tai päätöksentekoon – mutta se, että siirryttäisiin nimenomaan tähän kuulemisen velvoitteeseen, niin silloin siinä toteutettaisiin nimenomaan ajatusta vuorovaikutteisesta, yhteistyöhön pohjaavasta päätöksenteosta. Se, että varsinkin nuorten kohdalla nämä nuorisovaltuustot, olipa se sitten tällainen kummi tai se, että toimitaan yhdessä lautakunnissa, niin silloin siinä otetaan tosissaan ne nuoret päätöksentekijät. Että se ei ole jälleen kerran vaan sellainen nuorisovaltuusto, joka on ollut pakko valita, vaan että nuorisovaltuustojen edustajat huomioidaan päätöksenteossa samalla viivalla. Itse kyllä ehkä en edes käyttäisi sanaa nuorisovaltuusto, vaan että he olisivat itse asiassa mukana siinä päätöksenteossa esimerkiksi edustettuina valtuustoissa omalla ammattitaidollansa, omalla osaamisellaan. Tietysti vastuuta päätöksenteosta ei voida heille sälyttää välttämättä samalla tavalla, jos he ovat alle 18-vuotiaita, mutta heillä itse asiassa voi olla omien järjestötoimijuuksiensa kautta vaikka omassa yhteisössään tietoa, jota sillä usein jo ikääntyneellä valtuuston edustajalla ei ole. Puhutaan nyt vaikka Itä-Suomessa olevista kuntatason valtuutetuista. He jo ikänsä puolestakaan eivät välttämättä omaa sitä samaa tietoa kuin kaksikymppinen nuori, jolla on esimerkiksi ympäristöasioista hyvin perillä oleva kuva, koska hän on ihan erilaisen tietomäärän tavoitettavissa, kuin se valtuutettu, joka on yli kuusikymppinen.
Tuulia Reponen [00:12:31]: Elokapinalla on tällainen kolmas vaatimus, jossa sanotaan, että hallituksen on perustettava tutkijoiden informoiva, tavallisista kansalaisista muodostettava kansalaisfoorumi, joka puntaroi ja tekee päätöksiä siitä, miten Suomesta tulisi hiilineutraali, niin ajattelen, että tämä olisi laajemmin todella hyvä Suomessa. Varsinkin näissä ilmastokysymyksissä, jotka jotkut kokevat hyvin vahvasti identiteettikysymyksinä ja joissa on ollut kahtiajakautumista. Esimerkiksi ihmisille, jotka kokevat auton omistamisen todella tärkeänä, saattaa olla psykologisesti todella vaikeaa vastaanottaa polttoaineveron korotuksia. Tässä aiheessa olisi juuri hyvä olla osallistavaa demokratiaa, jotta ne kansalaiset, joihin päätöksen kohdistuvat, oisivat kuulemassa perusteita ja päättämässä parhaat keinot, jotka he kokisivat sosiaalisesti oikeudenmukaisiksi, niin he kokisivat omistajuutta päätöksistä, eivätkä ne tulisi ylhäältä alaspäin.
Juni Sinkkonen [00:13:59]: 2050-luvulla. Nykyään puhutaan yhä enemmän ympäristöliikkeen intersektionaalisuudesta, jolla tarkoitetaan mahdollisimman eritaustaisten ihmisten pääsyä ympäristönsuojeluun mukaan. Esimerkiksi alkuperäiskansat ja rodullistetut ihmiset ovat yleensä juuri ensimmäisinä kokemassa ympäristön ja ilmaston muuttumista, ja siksi he kamppailevat usein eturintamassa ekokriisiä vastaan. Tähän liittyy ympäristöoikeudenmukaisuuden käsite, jolla puolestaan tarkoitetaan sitä, että ympäristön muutokset koskettavat tiettyjä ihmisryhmiä huomattavasti väkevämmin kuin toisia, ja tämä pitäisi ottaa ilmastonsuojelutoiminnassa ja -tavoitteissa huomioon. Länsimaista ympäristöliikettä on kritisoitu siitä, että se on hyvin valkoinen ja melko keskiluokkainenkin. Tämä voi vaikeuttaa eri taustaisten ihmisten osallistumista, ja näkökulma kriisiin saattaa olla paikoin kapea. Tiedostan tässä meidän keskustelussamme, että me kaikki olemme hyvin etuoikeutettuja globaalissa mittakaavassa Suomen kansalaisina, mutta siitä huolimatta haluaisin tässä kohtaa kysyä, että millaisia konkreettisia ratkaisuja teillä olisi tähän aiemmin mainittuun ongelmaan?
Maija Kuivalainen [00:15:21]: Ympäristöoikeudenmukaisuuden käsite on myös yksi viidestä pääteemasta tässä Nuorten ilmastohuippukokous Mock COP26:ssa. Se näkyy todella läpileikkaavasti meillä, sillä ihan kaikista ohjeistuksista lähtien on otettu huomioon ja tuotu esiin se, että tämän kokouksen päätöksenteossa etusijalla ja keillä on eniten sananvaltaa, ovat edustajat globaalin etelän maista. Eli he, keiden on tieteellisen tutkimuksen mukaan koettu olevan ilmastonmuutoksen seurausten etupiirissä. Heidät nostetaan nyt tässä päätöksenteossa ja vaikuttamisessa etusijalle. Se on mielestäni todella upeaa ja arvostettavaa ja on ollut hienoa nähdä tämän meidän nyt viikon ajan jatkuneen kokouksen ajan. Tällä tavoin heidän osallistumistaan voisi helpottaa ihan kaikessa päätöksenteossa. Se ei ole vain tämän Nuorten ilmastohuippukokouksen asia, vaan että se nostettaisiin ilmastohuippukokoukseen, joka vuosittain järjestetään, seuraava vuoden päästä marraskuussa Glasgow’ssa Skotlannissa. Tämä tällainen tapa ja miten sitä on nyt tuolla Nuorten ilmastokokouksessa otettu esiin, niin että se otettaisiin käyttöön myös vaikuttavassa päätöksenteossa politiikassa ihan paikallistasolta lähtien.
Tuulia Reponen [00:16:54]: Jos katsoo sitä suomalaisen ympäristöliikkeen näkökulmasta, niin se on tällä hetkellä suurimmaksi osaksi valkoinen ja siellä on paljon yliopistokoulutuksen käyneitä ihmisiä. Miten sitä voisi sitten saada moninaisemmaksi, niin yksi asia on, että yrittää aktiivisesti verkostoitua erilaisten ihmisten kanssa, ei vain niiden kanssa, jotka jakavat oman taustan. Sitten myös, että millaisia kielivalintoja siinä ympäristöliikkeessä tehdään. Jos on mahdollista ainoastaan suomeksi kommunikoida, niin se rajoittaa osallistumista myös. Myös keinot saattavat rajoittaa. Elokapinaa on kritisoitu siitä, kun se käyttää kansalaistottelemattomuutta, niin haavoittuvassa asemassa olevilla, siis rodullistetuilla ihmisillä usein on yhteiskunnassa haavoittuvampi asema, niin heillä ei ole samanlaista mahdollisuutta ryhtyä kansalaistottelemattomaksi, koska seuraukset siitä ovat usein paljon vakavampia kuin valkoisella ihmisellä siinä samassa yhteiskunnassa. Myös se, että onko kansalaisuutta vai ei, vaikuttaa ihmisen osallistumismahdollisuuteen kansalaistottelemattomuuteen. Toisaalta itse näen kysymyksen myös siten, että etuoikeutta voi käyttää hyväksi, että kun on etuoikeutetumpi, niin tietyt keinot ovat mahdollisia, ja niitä kannattaisi käyttää, ja kaikkien ei ole välttämätöntä käyttää samoja keinoja. Näen sen monimutkaisena kysymyksenä, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan sitä voi tarkastella useammalla eri tavalla.
Irmeli Mustalahti [00:19:13]: Joo, ja se on hyvin erilainen se mahdollisuus, se tila olla aktiivinen esimerkiksi pienellä paikkakunnalla kuin Helsingissä. Helsingissä sinulla on mahdollisuus muuttaa koulua, on mahdollisuus muuttaa, silloin kun tavallaan tulee se stigma, leima otsaan, että olet aktivisti. Mutta omasta nuoruudestani muistan hyvin ympäristöaktivistina sen, että ei ollut mahdollista muuttaa koulua. Se, että sosiaalinen leima pienellä paikkakunnalla, kun olet aktiivinen tietyissä kysymyksissä, se leima on niin vahva, että kyllä se pistää kieltämättä sen nuoren miettimään. Sinun täytyy olla todella rohkea ja voimakastahtoinen ihminen, että pystyt menemään seuraavana päivänä kouluun. Jos et tule korkeasti koulutetusta perheestä, myöskään perheen tuki ei välttämättä sinun omalle aktivismillesi ole sama. Ehkä kun puhutaan tämän tapaisesta intersektionaalisesta keskustelusta, miten saataisiin myös ne aktiiviset nuoret maaseudulla eri puolilla Suomea mukaan ympäristöjärjestöjen toimintaan tai sitten aktiivisesti ympäristökansalaiseksi. Mahdollisuudet ovat ihan erilaiset pienellä paikkakunnalla kuin esimerkiksi isoissa kaupungeissa. Puhutaan sosionationaalisista kysymyksistä, jotka ovat todella eriarvoistavia. Silloin myös se, että tätä ympäristökeskustelua tällä hetkellä Suomessa leimaa se ymmärtämättömyys siitä, millaisia elinkeinoja esimerkiksi tietyillä paikkakunnilla on. Se, että siirrytään esimerkiksi autottomuuteen, on täysin mahdotonta esimerkiksi Itä-Suomessa. Meillä lasten koulumatkat voivat olla esimerkiksi lukioiässä 120 kilometriä ja julkinen liikenne on niin huonoa, että jos ei ole autoa, se tarkoittaa sitä, että sinun pitäisi maksaa asunto jossain paikkakunnalla, missä se lukio X sattuu sijaitsemaan. Ei ole taloudellisesti varaa luopua siitä autosta. Tämän tapainen kontekstin ymmärtäminen myös ympäristökeskustelussa on se ongelma tällä hetkellä, jonka takia myös tietyillä paikkakunnilla ihmiset, vaikka he kuinka haluaisivat siirtyä ympäristöystävälliseen elämäntapaan, niin siihen ei vaan ole mahdollisuuksia. Siellä kaupassa X Ilomantsin siinä ja siinä kylässä ei vaan ole niitä luomutuotteita ja se ei vaan ole mahdollista elää sen tapaista, jos esimerkiksi tulet tietynlaisesta perheestä, joka ei voi muuttaa sieltä pois, niin mahdollisuutesi muuttaa käyttäytymistä ovat hyvin rajalliset. Eli että siirryttäisiin samantapaisiin mahdollisuuksiin osallistua, osallisuuteen ympäristökeskustelussa, pitää myös ymmärtää se konteksti, mistä tullaan, missä nämä erilaiset kansalaiset sattuvat arkipäiväänsä elämään.
Maija Kuivalainen [00:23:16]: Tämä oli minusta aivan valtavan tärkeä huomio Irmeliltä ja haluaisin vielä nopeasti lisätä tähän, että olisi todella tärkeää, että lähdettäisiin tästä lähtökohdasta. Yritettäsiin huomioida ensin nämä marginalisoidut ihmiset, juuri he, keillä ei ole näitä mahdollisuuksia, kun tuntuu, että hyvin kapealla katseella ja tarkastelussa tehdään päätöksiä ja pyritään vastuullistamaan ihmisiä juuri käyttämään vaikka niitä luomutuotteita tai pyrkimään vähentämään autoilua. Se on todella kapea näkemys, muotti, johon pyritään kaikki ihmiset laittamaan, että kaikkien tai pääosin kaikkien pitäisi pystyä toimimaan samalla tavalla. Se on todella kohtuutonta. Ja nyt tuntuu, että minulla itsellänikin heräsi uudenlainen ajatus tästä, kun avasit tätä asiaa tarkemmin. Kiitos siitä.
Tuulia Reponen [00:24:18]: Minun mielestäni ilmastopolitiikka nivoutuu olennaisella tavalla aluepolitiikkaan, että miten kehitetään Kehä kolmosen ulkopuolisia alueita, että mitä tuotetaan. Tuetaanko julkisen liikenteen verkoston rakentamista ja sitä, että ihmiset pystyvät käyttämään julkista liikennettä, kun se palvelee heidän tarpeitaan vai tuetaanko sitä kehityskulkua, että ihmiset ovat täysin riippuvaisia omasta autostaan.
Maija Kuivalainen [00:24:51]: Vielä jos tähän vahvaan sosiaaliseen leimaan, josta Irmeli puhui, niin erityisesti pienillä paikkakunnilla, mistä itsekin olen, niin vahvasti allekirjoitan tämän, että on vaatinut valtavaa sisukkuutta, että on kestänyt sen, erityisesti sosiaalisessa mediassa ja Facebook-palstoilla tapahtuneen kotipaikkakunnan omassa poliittisessa ryhmässä tapahtuneen haukkumisen ja tituleeraamisen, jota itsekin tuossa omassa esittelyssäni vähän ironisesti lainasin, niin ei siihen todellakaan kovin moni pysty. Tiedostan myös sen, että olen siinäkin vielä etuoikeutettu, että olen juurikin tällainen länsimainen valkoihoinen, tosin nainen, mikä voi myös lisätä haukkumisen määrää ja sitä suhtautumista, jota olen erityisesti tällaisilta keski-ikäisiltä miesoletetuilta saanut. Mutta se voisi olla paljon pahempaakin, jos tulisin erilaisista taustoista vielä, kuin mitä nyt olen, niin se on todella väärin ja se on mielestäni asia, johon pitäisi todellakin pyrkiä vaikuttamaan, että näin ei olisi jatkossa.
Juni Sinkkonen [00:26:09]: Jakson seuraavassa osassa selviää, mitä on ekososiaalinen jälleenrakennus. Lisäksi pohdimme, miksi ilmastoaktivismi raivostuttaa. Podcast on tehty osana ALL YOUTH-hanketta, joka on strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama. Joensuun normaalikoulun lukio ja Itä-Suomen yliopisto ovat olleet mukana mahdollistamassa podcastia.
[äänite loppuu]