2050-luvulla on ALL-YOUTHin kanssatutkijoiden podcast nuorilta nuorille ja kaikille muille, joilla yhteiskunnalliset asiat ja vaihtoehtoiset tulevaisuuden kuvat aiheuttavat mielenkiinnon väristyksiä. Tutkailemme vaikuttamisen, nuorten osallisuuden ja kestävän hyvinvoinnin teemoja.
Podcastia tekevät:
Venla Siltovuori
Mie oon Venla ja oon ekan vuoden metsätieteiden opiskelija ja kevytyrittäjä. Harrastan retkeilyä ja kaikenlaista liikuntaa. Tykkään myös lukea kirjoja sekä seurata politiikkaa ja maailman menoa.
Oskar Mannelin
Moro! Mun nimi on Oskar Mannelin ja oon 18-vuotias abiturientti Joensuusta. Mun vapaa-aika kuuluu pitkälti nuorisovaltuuston ja eri yhdistysten luottamustoimissa, jonka lisäksi teen myös kevytyrittäjänä erilaisia keikkatöitä. Lähdin tähän podcastiin mukaan, sillä haluan olla tuomassa Suomen podcast-sceneen aidosti nuorten näköisen podcastin, jonka lisäksi haluan tuoda keskusteluun myös oman ääneni ja mielipiteeni
Juni Sinkkonen
Olen 25-vuotias aktivisti, taiteilija ja psykologian maisteriopiskelija Joensuusta. Minua sykähdyttäviä teemoja ovat ympäristötunteet, myönteisten tulevaisuuksien visiointi ja luovuus. Vedän ilmastotunnepajoja ja lisäksi toimin järjestöaktiivina Savo-Karjalan Luonto-Liitossa. Luppoajan täyttävät runoilu, kirjominen ja luonnon ihmettely.
Sini Heikkala
Olen 17-vuotias lukiolainen. Vapaa-ajallani alppihiihdon lisäksi viihdyn kaverieni kanssa. Tykkään kuunnella musiikkia ja urheilla.
Vastuututkija: Nina Tokola
Tuottaja: Pasi Huttunen.
Podcast on tehty osana Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa ALL-YOUTH-tutkimushanketta, Mukana mahdollistamassa podcastia ovat olleet Itä-Suomen yliopisto ja Joensuun normaalikoulu.
Jakso litteroituna
[äänite alkaa]
Alkujuonto [00:00:05]: 2050-luvulla.
Juni Sinkkonen [00:00:11]: Tervetuloa 2050-luvulla -podcastin pariin. Minä olen Juni ja paikalla on minun lisäkseni Wilhelmina Ojanen, tervetuloa.
Wilhelmina Ojanen [00:00:21]: Kiitos.
Juni Sinkkonen [00:00:22]: Haluaisitko sinä ihan aluksi kertoa itsestäsi, että minkä ikäinen sinä olet ja mitä sinä teet elämässäsi?
Juni Sinkkonen [00:00:29]: Joo, minä olen tosiaan Wilhelmina Ojanen, 25-vuotias tanssija-koreografi, tanssipedagogi.
Juni Sinkkonen [00:00:37]: Mahtavaa. Miten sinä olet päätynyt juuri tähän ammattiin ja tekemään juuri näitä asioita mitä sinä teet?
Wilhelmina Ojanen [00:00:47]: Intohimosta liikettä ja tanssia kohtaan. En minä ehkä osaa sillä tavalla tarkasti kertoa, että koska minä olen tavallaan tanssin pariin päätynyt, mutta nuoruudesta asti on jotenkin ollut palo liikkeeseen ja kehon kautta ilmaisemiseen.
Juni Sinkkonen [00:01:07]: Tavallaan sellainen tietynlainen kutsumus?
Wilhelmina Ojanen [00:01:09]: Joo, kyllä. Ja myös sellainen itsensä kyseenalaistaminen, että onko tämä se mitä minä haluan tehdä, vaikka tämä on minun ammattini, ja miten suhtautua siihen tekemiseen sillä tavoin.
Juni Sinkkonen [00:01:26]: Tänään on tosiaan syyskuun 10. päivä 2020. Jos mietitään ihan näitä viime aikojen juttuja mitä sinä olet tehnyt, niin haluaisitko sinä kertoa niistä vähän lisää?
Wilhelmina Ojanen [00:01:36]: Joo, tosiaan kuten kaikilla, korona sekoitti työkuviot ja monet työt siirtyivät nyt tälle syksylle tai ensi vuodelle. Mutta minä olin onnekas siinä mielessä, että yksi projekti, jota me olimme pitkään halunneet kollektiivisesti työstää, tällainen teos tai tutkimus kuin [Maatua dikhey?? 00:02:03] saatiin toteutettua kahden viikon residenssi ja sen jälkeen meillä oli esitys tuolla Urbanapa-festivaalilla Ateneumissa tuossa parisen viikkoa sitten, elokuun puolessa välissä, ja sitä olen työstänyt nyt tämän kesän ihan ja nyt tämän alkusyksyn. Ja nyt tässä elokuun lopussa meillä oli sellainen virtuaalinen ilmastotapahtuma nimeltä Hope for the Climate, jossa minä olin tuottajana ja järjestäjänä. Se ei niinkään liittynyt tanssiin, vaikka siinä oli myös liikkeellisiä työpajoja, mutta se oli enemmän niin kuin minun palostani ilmastoaiheisia juttuja kohtaan, että tuntui tärkeältä järjestää tällainen tapahtuma nyt tässä vaiheessa.
Juni Sinkkonen [00:02:52]: Olen ollut etuoikeutettu ja päässyt seuraamaan kumpaakin näistä teoksista ja tapahtumista, ja se Maatua kyllä jätti minuun sellaisen, se oli hyvin vavisuttava teos minun mielestäni. Siinä yhdistyi paljon juuri sellaista, siinä kuvailtiinkin siinä tapahtumakuvauksessa, että siinä oli symboli, siis tällainen niin kuin kanssa tuleminen tai kanssa tietynlainen muodostuminen, että me tulemme siksi keitä me olemme ainoastaan muiden kautta, muiden avulla jotenkin. Tällaisen käsityksen minä sain siitä. Etenkin minulle jäi mieleen juuri sellainen fiilis, että tässä on tosi vahvasti läsnä jotenkin aineen kierto ja vuorovaikutus, ja yhdistyminen ja erkaantuminen.
Wilhelmina Ojanen [00:03:38]: Joo.
Juni Sinkkonen [00:03:38]: Sellainen tietynlainen materian ja energian taistelu tietyssä mielessä.
Wilhelmina Ojanen [00:03:40]: Joo.
Juni Sinkkonen [00:03:42]: Tämä oli minun fiilikseni jotenkin siitä.
Wilhelmina Ojanen [00:03:43]: Joo, kiva kuulla sinun ajatuksiasi. Ja tosiaan lähdettiin tai tämä maatua sanana tai dikhey sanana, mitä se tarkoittaa ja mitä se voi tarkoittaa kullekin, ja juuri puhuttiin työryhmän kesken paljon siitä, että miten me voisimme ilmentää tällä syklisyyttä ja juuri materian kiertoa ja energian kiertokulkua sekä ihmisessä että ympäröivässä ympäristössä, ja miten me olemme koko ajan suhteessa ja tulemme yhdeksi meidän ympäristömme kanssa. Ne olivat jotenkin todella isoja teemoja mitä yritettiin tällä tavalla liikkeellisesti ja äänellisesti ja materian kanssa työskennellen käsitellä, mutta tämä oli nyt pieni sukellus siihen teemaan, ja toivottavasti voidaan jatkaa ensi vuoden puolella.
Juni Sinkkonen [00:04:40]: Kyllä, ja suosittelen kyllä kaikille, että käykää ihmeessä katsomassa jos vain saatte tilaisuuden. Ja tuo oli myös aivan upea tuo teidän konferenssinne, se Hope for the Climate, minkä sinä järjestit sitten yhdessä muiden kanssa.
Wilhelmina Ojanen [00:04:52]: Joo.
Juni Sinkkonen [00:04:54]: Se oli tosiaan, taisi olla seitsemän tuntinen peräti?
Wilhelmina Ojanen [00:04:56]: Kyllä, melkein, kuusi ja puoli.
Wilhelmina Ojanen [00:04:58]: Joo, kyllä, että aikamoinen puristus muutenkin, mutta oli aivan ihana skaala erilaisia teemoja. Oli Elisa Aaltola puhumassa enemmän tällaisesta eläimen oikeus, rakkaus, häpeä -näkökulmasta, mikä hänen kirjaansakin liittyy ja vaikka keitä puhujia. Jäi tosi hyvä fiilis siitäkin, tosi tärkeitä juttuja jotenkin mitä sinä olet toiminnassasi ja työssäsi tuonut esille minun mielestäni.
Wilhelmina Ojanen [00:05:25]: Kiva kuulla, että jotenkin resonoi sinun kanssasi. Niin, ehkä jotenkin nämä teemat tulevat siitä tarpeesta puhua näistä asioista ja jotenkin oman tekemisen ja oman taiteen kautta yrittää vaikutta asioihin, vaikka se olisi kuinka pientä tai jotenkin herkkää ja hienovaraista, mutta jotenkin yrittää tuoda asioita esiin, ja että me voimme keskustella niistä.
Juni Sinkkonen [00:05:56]: Kyllä. Minulla on jotenkin sellainen ajatus, että taiteella on nimenomaan se voima kurottaa kohti ihmisten tunteita ja sitä kautta jotenkin muutos parempaankin mahdollistuu, ehkä kohti parempaa maailmaa, kestävämpää maailmaa. Usein vedotaan tieteeseen, kun halutaan jotenkin, että no niin, nämä ovat nämä faktat tässä. Nämä ovat niin kuin nämä, että näin pitäisi muuttaa toimintaa ja näin pitäisi, mutta se tunne on kuitenkin se mikä meitä liikuttaa.
Wilhelmina Ojanen [00:06:25]: Kyllä.
Juni Sinkkonen [00:06:25]: Ja jotenkin taiteella on se väkevä kyky ravistella meitä niiden tunteiden pohjalta. Sen takia ainakin itse näen myöskin, no enemmän ehkä kuvataidepainotteisesti tekevänä, että taiteella on äärimmäisen suuri rooli siinä miten me muutamme meidän toimintaamme, miten me muutamme maailmaa ja yhteiskuntaa.
Wilhelmina Ojanen [00:06:47]: Kyllä, joo, minä olen ihan samaa mieltä. Jotenkin vaikuttavimmat teokset tai vaikuttavimmat taidekokemukset ovat olleet niitä, jotka herkistävät minut jonkin asian äärelle ja sitä kautta minä voin ajatella uudelleen sen asian, ja sitä kautta ehkä minä muutan toimintaani ja siihen, no, itsekin taiteentekijänä jollain tavalla pyrin koskettamaan ihmisiä.
Välijuonto [00:07:17]: 2050-luvulla.
Juni Sinkkonen [00:07:20]: Mitä taide merkitsee sinulle?
Wilhelmina Ojanen [00:07:23]: No tämä on tosi klisee vastaus, mutta elämää. No, taide on elämää ja myös taide voi olla elämän ilmentymä ja sitä kautta voi käsitellä elämää ja kuolemaa, ja kaikkea siltä väliltä. Taide on minulle keino ymmärtää tätä maailmassa olemista paremmin.
Juni Sinkkonen [00:07:52]: Niin, että taide voi tavallaan avata ovia uusiin aikaisemmin ehkä kuvittelemattomiinkin paikkoihin?
Wilhelmina Ojanen [00:07:58]: Kyllä.
Juni Sinkkonen [00:07:59]: Ja tavallaan avartaa sitä meidän kokemusmaailmaamme ihan.
Wilhelmina Ojanen [00:08:03]: Uudella tavalla, niin. Joo, hyvin sanottu.
Juni Sinkkonen [00:08:07]: No, kiitos. Miten sitten taiteen yhteiskunnallinen rooli, näetkö sinä että sillä on yhteiskunnallinen rooli ja millä tavalla?
Wilhelmina Ojanen [00:08:18]: Näen, että sillä on vahvastikin yhteiskunnallinen rooli ja se on minun mielestäni tullut esiin esimerkiksi tänä keväänä. On ollut paljon keskustelua, no itse olen taide- ja tanssialalla, joten tiedän miten se on koskettanut myös, tämä koronatilanne ja kaikki on koskettanut tätä alaa. Ja sitten olen myös nähnyt sen, että kuinka taiteen arvostus on muuttunut ja ehkä minä toivon, että ihmiset tajuavat kuinka paljon taide tuo heidän elämäänsä niin kuin kirjojen tai sarjojen tai elokuvien tai teosten kautta. Toivon, että myös tämän vuoden tilanne tuo esiin uudenlaista arvostusta taidetta kohtaan ja ehkä saa meidät tajuamaan sen, että se voi todellakin muuttaa asioita tai tuoda meidän elämäämme jotain uutta ja erilaista. Sillä tavoin minä koen, että taiteessa on paljon voimaa.
Juni Sinkkonen [00:09:29]: Miten sinä näet, että taiteella voi muuttaa maailmaa?
Wilhelmina Ojanen [00:09:34]: Nämä ovat tällaisia kysymyksiä, joiden kanssa omassa tekemisessä jotenkin kyseenalaistaa päivittäin, että miten tämä minun taiteeni muuttaa maailmaa vai muuttaako se? Miksi teen näitä asioita, joita teen? Minä koen, että taide voi todellakin muuttaa maailmaa, koska se herkistää ihmisiä ehkä juuri uudelleen ajattelemaan tai kyseenalaistamaan, tai tunnereaktion kautta tulemaan jonkin asian äärelle. Ne eivät ehkä ole niin konkreettisia tekoja aina. Koen, että ne voivat olla myös pieniä tekoja, jotka saavat ihmiset ajattelemaan ja sitä kautta muuttamaan ehkä yksilön toimintaa tai sitten isomman ryhmän. Näitä myös on paljon erilaisia tapoja vaikuttaa ja muuttaa, ja ne ovat tällaisella isolla spektrillä, että mikä, kuinka vaikuttavaa joku taide on tai ei ole.
Juni Sinkkonen [00:10:39]: Onko sinun mielestäsi taiteen tekijällä aina vastuu, vastuuta jostain tai jotakin kohtaan tai yhteiskunnallisesti? Millä tavalla se vastuu ilmenee?
Wilhelmina Ojanen [00:10:51]: Koen, että on vastuu siitä, en minä halua sanoa lopputuloksesta, mutta siitä mitä haluaa esittää yleisölle tai tuoda näkyviin, niin on vastuu miettiä, että mitä minä haluan tällä sanoa? Haluanko minä provosoida tällä, haluanko minä herättää ihmiset ajattelemaan, haluanko minä herkistää? Onko minulla sellainen agenda, että minä haluan jonkinlaista tunnereaktiota? Minun mielestäni nämä ovat kysymyksiä ja asioita, joita aina pitää miettiä tehdessä. Ja itse koen, että tanssin ja liikkeen kanssa, ja ihmisten kanssa työskenteleminen on minun kanavani yrittää vaikuttaa asioihin. Ja siinä minulla on vastuu siitä miten minä sen teen ja kenen kanssa, keitä osallistaen ja millä tavoin. Minä koen, että minulla on yhteiskunnallinen vastuu, koska minä olen valinnut tämän alan ja tätä kautta, liikkeen ja tanssin kautta haluan vaikuttaa.
Juni Sinkkonen [00:12:01]: Sinä olit järjestämässä tosiaan yhtenä ihmisenä tuota Hope for the Climate -konferenssia ja tässä oli ilmastoteema nimenomaan.
Wilhelmina Ojanen [00:12:10]: Kyllä.
Juni Sinkkonen [00:12:10]:Hyvin vahvasti läsnä. Miten tämä ilmasto- ja tällaiset ylipäätään ekologisuuskysymykset ovat muuten läsnä sinun työssäsi ja toiminnassasi?
Wilhelmina Ojanen [00:12:19]: Tuntuu että ne ovat vuosi vuodelta enemmän läsnä minun teoksissani ja myös, minä työskentelen teemapohjaisesti, eli saattaa olla, että minulla herää idea kuin esimerkiksi ekologinen suru tai mitä se on minulle, ja miten minä voin käsitellä näinkin isoa asiaa liikkeen kautta. Ja sitten tietenkin purkaa sitä työryhmän kanssa ja tavallaan nähdä mihin se liikkeellisesti menee. Viime vuonna meillä oli juuri tuolla Lontoossa Sadler’s Wells -teatterilla sellainen teos kuin Lands, ja se oli kahdessa osassa tavallaan sellainen diptyykki. Toinen oli hyvin eläväinen ja hyvin tavallaan elämää täynnä oleva osa. Ja toinen oli taas, että mitä jää kun ihmisyyttä ei enää ole tai että jotenkin ekologinen tila ja tilanne on muuttunut. Ja jotenkin näiden teemojen kanssa työskenteleminen oli itselle hyvin tärkeää ja myös työryhmän kesken purettiin sitä, että mitä tämä herättää meissä ja miksi me haluamme puhua näistä asioista. Ja sitten tietenkin juuri tänä vuonna tuo Maatua jollain tavalla myös käsitteli samantyyppistä elämän ja kuoleman ja ilmaston ja luonnon ja ihmisen suhdetta. Ja sitten tämä Hope for the Climate oli tällainen ilmastokonferenssi, jota kautta me halusimme tuoda toivoa ja myös käsitellä niitä tunnereaktioita ja ahdistusta, jota ilmastonmuutokseen tai ilmastokysymyksiin liittyy.
Juni Sinkkonen [00:14:18]: Minulla jotenkin omasta kokemuksesta kummuten tulee mieleen, että näitä ympäristösurua ja muita tällaisia ehkä haastavampia ympäristötunteita, ilmastoon liittyviä tunteita usein pyritään ehkä sanallisuuden kautta käsittelemään. Kun taas ehkä sellaiset niin kuin kehollisuus ja tällainen voisivat olla kuitenkin erittäin oleellinen väylä siinä niiden tunteiden käsittelyssä, ja tietysti luontoympäristö itsessään varmasti hyvin tärkeä. Miten sinä näet, että tämä kehollisuus voisi olla väylä käsitellä rakentavasti ympäristötunteita? Pystytkö sinä esimerkiksi antamaan, tuleeko mieleen tällaisia mitä tavallaan jokainen ihminen ilman, että olisi minkäänlaista tanssitaustaa tai muuta kehollisuuteen liittyvää taustaa, niin miten hän voisi ehkä omassa arjessaankin asettua niiden vaikeiden ympäristötunteiden äärelle ja ehkä käsitellä niitä jopa?
Wilhelmina Ojanen [00:15:17]: No minä olen itse todella paljon kiinnostunut luontolähtöisistä mindfullness-, tietoisuus- ja kehotietoisuus -menetelmistä. Simppelein on esimerkiksi se, että löytää jonkin luontopaikan, metsän, mikä ikinä, veden äärellä oleminen ja sitten aistii sitä omaa ympäristöään siinä tilanteessa, katsoo kuinka lehdet liikkuvat puissa tai miten vesi liikkuu, tai miten kivi pyllyn alla tuntuu nyt, ja on sen tuntemuksen ja sen aistimuksen kanssa, ja sitä kautta herkistyy sille omalle keholleen myös. Tämän minä olen kokenut varsinkin tänä keväänä tosi tärkeänä, että mahdollisimman paljon menee luontoon ja on luonnossa, on niiden muiden eliöiden ja olioiden kanssa, ja puiden ja sammaleen. Eikä se tarkoita sinänsä mitään ehkä sammaleella makoilua, mutta se vain, että on ja näkee ja aistii ja kuuntelee.
Juni Sinkkonen [00:16:30]: Tuo muistuttaa minua sellaisista omista kokemuksistani, joissa on ikään kuin, on ollut jossain luontoympäristössä, yleensä metsässä ja sitten on ikään kuin kadottanut itsensä, oikein kuin sulautunut siihen ympäristöön. Se on jollain tavalla äärimmäisen helpottava ja rauhoittava kokemus, ikään kuin tulee yhdeksi kaiken muun ympärillä olevan kanssa. Tämä kuulostaa ihan hirmuiselta hippitouhulta, mutta se on minun mielestäni erittäin jees, mutta ihan siis sellainen tietynlainen, juuri niin kuin kanssa oleminen. Tiedostaa olevansa muiden kanssa, eikä niinkään ehkä, tai irrottautuu ikään kuin sellaisesta ihmiskeskeisestä tavallaan maailmankuvasta ja huomaa sen kaiken rikkauden, kaiken elollisen kauneuden mitä meidän ympärillämme ikinä onkaan, mitä me ehkä arjessa emme aina tajua katsoa tai olla läsnä sen äärellä.
Wilhelmina Ojanen [00:17:24]: Kyllä. Se on havaitsemista ja olemista. En minä koe, että se on sen ihmeellisempää kuin että minun pitäisi nyt jotenkin tehdä jotain tai tanssia tämän kiven tai muun kanssa, vaan että minä olen, minä hengitän ja havaitsen.
Juni Sinkkonen [00:17:45]: Joo, että se ei tavallaan vaadi erikoistaitoja.
Wilhelmina Ojanen [00:17:47]: Niin.
Juni Sinkkonen [00:17:48]: Eikä mitään jotenkin, että osaisi juuri tietyllä tavalla sen, vaan kuka tahansa pystyy siihen.
Wilhelmina Ojanen [00:17:53]: Niin, kyllä.
Välijuonto [00:17:55]: Nyt 20, sitten 50.
Juni Sinkkonen [00:17:57]: Jos mennään tulevaisuuteen, niin millaisena tulevaisuus näyttäytyy sinulle ja onko sinulla siihen liittyen jotain haaveita?
Wilhelmina Ojanen [00:18:06]: Minä tosiaan viime vuoden syksyllä muutin takaisin Suomeen ja täällä nyt enemmän teen tai haluan tehdä projekteja ja yhteistyötä ja kaikkea. Jotenkin itse tunnen kutsumusta kohti yhteisötanssityöskentelyä siitä syystä, että kun on monia vuosia työskennellyt koreografina ja tanssijana, ja aina muiden tanssijoiden tai koreografien kanssa, niin tuntuu tärkeältä, että osallistaisi myös muita ihmisiä, kaikenlaisia ihmisiä siihen omaan tekemiseen ja työskentelyyn. Ja sitä kautta ehkä oma työskentely tai omat näkemykset siitä minkä kanssa työskentelee niin avartuisivat, ja ehkä ymmärtäisi myös muiden näkökulmasta eri tavalla asioita.
Juni Sinkkonen [00:19:06]: Haluatko sinä kertoa lisää mitä yhteisötanssi tarkoittaa?
Wilhelmina Ojanen [00:19:08]: Joo. Se tarkoittaa eri asioita eri tekijöille ja eri ihmisille. Minua itseäni kiinnostaa jatkaa tällaista teemalähtöistä työskentelyä, mutta työskennellä erilaisten ryhmien kanssa. Esimerkiksi ihmisten kanssa tai nuorten, lasten kanssa ja nähdä millaisia responsseja heillä on näihin teemoihin, miten he ymmärtävät ekologisen surun tai maatumisen. Tällaisten teemojen kanssa oleminen kiinnostaa ja ehkä omat metodit tai omat työskentelytavat sitä kautta kehittyvät ja muuttuvat, kun ymmärtää miten vastata tietynlaisen ryhmän tarpeisiin, ja sitten sitä kautta myös ehkä näyttää heidät lavalla tai jossain esitystilanteessa omana itsenään.
Juni Sinkkonen [00:20:09]: Eli tavallaan heistä lähtöisin olevaa toimintaa?
Wilhelmina Ojanen [00:20:11]: Kyllä.
Juni Sinkkonen [00:20:12]: Omaehtoista toimintaa tietyssä mielessä?
Wilhelmina Ojanen [00:20:14]: Kyllä, minä näen että haluaisin järjestää työpajoja enemmän erilaisille ryhmille ja sitten ehkä tällaisia pidempiä projekteja tai kokonaisuuksia, joissa olisi sitten tällainen esityksellinen jonkinlainen lopputulema.
Juni Sinkkonen [00:20:34]: Minä voisin pihistää teidän Hope for Climate -konferenssista yhden keskeisen kysymyksen mitä te siellä kysyitte paljon tähän loppuun, eli onko sinun mielestäsi toivoa?
Wilhelmina Ojanen [00:20:44]: On.
Juni Sinkkonen [00:20:45]: Minkä vuoksi sitä on?
Wilhelmina Ojanen [00:20:47]: Minä koen, että yhteistyössä ja yhteisöllisyydessä on toivoa ja voimaa. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki ratkeaa sillä, että me ensin keskustelemme näistä aiheista. Tarvitaan myös konkreettista toimintaa myös isommilta tahoilta ja niin kuin isommilta ihmisryhmiltä ja -määriltä, mutta kyllä minä silti koen, että on toivoa, vaikka on myös paljon työtä.
Juni Sinkkonen [00:21:21]: Kuulostaa siltä, että sellainen realistinen toivo.
Wilhelmina Ojanen [00:21:24]: Joo, realistinen toivo.
Juni Sinkkonen [00:21:25]: On niin kuin se mitä meidän kannattaa ylläpitää eikä ehkä sellainen naiivi toivo, jonka kautta mennään usein siinä kun ajatellaan, että kyllä ne muut hoitavat.
Wilhelmina Ojanen [00:21:35]: Niin.
Juni Sinkkonen [00:21:37]: Ehkä jokaisen täytyy itse myöskin tarttua toimeen.
Wilhelmina Ojanen [00:21:40]: Kyllä, ja tehdä oma osansa ja niin kuin sitä omaa kautta myös yrittää vastata näihin ilmastokysymyksiin.
Juni Sinkkonen [00:21:54]: Onko sinulla vielä jotain mitä sinä haluaisit sanoa ihan vaikka tämän podcastin yleisölle tai ihan muuten vaan todeta?
Wilhelmina Ojanen [00:22:01]: Minusta on upeaa, että te teette tällaista podcastia. Kiitos, että sain olla mukana tässä.
Juni Sinkkonen [00:22:07]: Kiitos, että olit mukana.
Wilhelmina Ojanen [00:22:10]: Ja innolla odotan kaikkia muita All Youth -hankkeen tuotoksia.
Juni Sinkkonen [00:22:15]: Mahtavaa. Kiitos, kun olit vieraana, Vilhelmiina.
Wilhelmina Ojanen [00:22:17]: Kiitos.
Loppujuonto [00:22:24]: Podcast on tehty osana All Youth -hanketta, joka on Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama. Joensuun normaalikoulun lukio ja Itä-Suomen yliopisto ovat olleet mukana mahdollistamassa podcastia.
[äänite loppuu]