Artikkeli 3 - Puntarissa pakolaistaustaisten nuorten hyvinvointi - tutkimusyhteistyötä taideperustaisilla menetelmillä

Kuuntele podcast täältä

Joo heräs vähän tunteet pintaan, että oma kertomus näkyy siinä eikä ollu omaa nimee, kun kuitenkin, osas heti näkee että oho tostahan mä kerroin.
Vähän semmonen että oho, mä oon jotenkin tärkee, mä oon kertonu jotain ja tossa se tapahtuu. En tiedä miten te näätte sen, mutta musta se oli ainakin.

(Nuorten reflektointeja tarinateatteriesityksistä, haastattelu 23.10.2018)

Aluksi

Kertomusten ja niiden julkisen esittämisen kautta kuulluksi ja nähdyksi tulemisella on merkitystä pakolaisnuorten hyvinvoinnille. Näin päättelemme tulkitessamme nuorten reflektointeja ALL-YOUTH-hankkeen, Valomo-valmennuksen ja tarinateatteri Voxin toteuttamasta teatteriprojektista syksyllä 2018. Projekti oli osa nuorille pakolaistaustaisille miehille suunnatun Valomo-valmennuksen ohjelmaa, jonka suunnitteluun ja toteutukseen nuoret osallistuivat. Sen keskiössä olivat nuorten elämäntarinat, joita keräsimme yhteistyössä erilaisin taideperustaisin menetelmin ja nuoria haastattelemalla. Tarinoiden pohjalta käsikirjoitettiin puolen tunnin mittainen teatteriesitys, joka esitettiin yleisölle marraskuussa 2018. Tässä artikkelissa avaamme teatteriprojektin lähtökohtia ja etenemistä. Pohdimme myös, miten projektin tuloksia voidaan arvioida nuorten hyvinvoinnin näkökulmasta.

Hyvinvointia taiteesta ja taiteella

Pakolaisnuorten tuki ry:n tarjoama Valomo-valmennus on osa STEA:n vuosina 2017-2020 rahoittamaa Toimintakyky kuntoon -hankeohjelmaa. Valomon kohderyhmänä ovat erityisesti pakolaistaustaiset 18-29-vuotiaat miehet, jotka eivät enää ole kotoutumisajan kohdennettujen palveluiden piirissä, mutta joilla on palvelujärjestelmän heikosti tunnistamia erityisen tuen tarpeita. Pakolaistaustaiset miehet on valittu kohderyhmäksi, koska heille suunnattuja kulttuuri- ja sukupuolisensitiivisiä palveluja on ollut saatavilla vain vähän. Koska valtaosa Suomeen tulleista pakolaisista on nuoria miehiä, tarve palveluille on koettu suureksi. Valmennuksen suunnittelussa otetaan huomioon, että nuorilla saattaa olla esimerkiksi traumataustaa, rasismin kokemuksia, ongelmia suomen kielen taidoissa sekä erilaisia elämänhallinnan pulmia. Osa ei ole päässyt vielä lainkaan kiinni koulutukseen, osa taas on keskeyttänyt toisen asteen koulutuksen.

Nuoret ovat kotoisin pääasiassa Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta. Kyseessä on rodullistettu maahanmuuttajaryhmä, joka kohtaa muita maahanmuuttajia enemmän rakenteellista ja arjen syrjintää (Castaneda ym. 2015; Castaneda 2019), mikä näkyy käytännössä esimerkiksi vaikeuksina työllistyä. Lähi-idästä ja Afrikasta kotoisin olevien maahanmuuttajien erot työllistymisessä suhteessa valtaväestöön säilyvät suurina vielä kymmenen Suomessa asutun vuoden jälkeen, kun taas muilla maahanmuuttajilla erot tasoittuvat muutamassa vuodessa (Nieminen & Sutela & Hannula 2015). Valomon nuorilla miehillä on niin ikään muuta väestöä enemmän psyykkisiä ja terveydellisiä ongelmia. He ovat vasta rakentamassa identiteettiään ja etsimässä paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa, kahden tai jopa useamman kulttuurin välissä tasapainoillen (ks. Castaneda ym. 2019).

Valomo-valmennuksen tavoitteena on parantaa nuorten toimintakykyä. Toimintakykyä ja sen muutoksia mitataan valmennuksen aikana Työterveyslaitoksen kehittämällä Kykyviisarilla sekä nuorten haastatteluilla. Yleisen toimintakyvyn edistämisen ohella konkreettisena tavoitteena on etsiä yhdessä nuoren kanssa häntä kiinnostava opiskelu- tai työharjoittelupaikka ja auttaa häntä kohti tätä tavoitetta. Nuoren kanssa selvitetään yhdessä, millainen elämänpolku on johdattanut hänet nykyiseen pisteeseen ja millaisia kykyjä hänellä on ryhtyä rakentamaan toivomaansa tulevaisuutta. Keskustelujen ja erilaisten tehtävien kautta kartoitetaan esimerkiksi, millaista sosiaalista pääomaa nuorella voi olla jo valmiiksi ilman että hän on itse ollut siitä tietoinen (Nussbaum 2011). Käytännössä kaikki valmennukseen osallistuneet nuoret ovat halunneet päästä opiskelemaan tai töihin.

Neljän kuukauden jaksoon sisältyy yksilövalmennuksen ohella pienryhmätoimintaa muutamana päivänä viikossa. Ryhmätoimintaan kuuluu identiteettiä vahvistavia tehtäviä sekä omien vahvuuksien ja toisaalta vahvistamista kaipaavien ominaisuuksien tunnistamista (ns. myönteinen tunnistaminen; Häkli & Kallio & Korkiamäki 2015). Ryhmätoiminnassa käsitellään paljon tunteisiin liittyviä teemoja. Tarkoituksena on oppia tunnistamaan tunteita kehollisina ilmiöinä, jolloin nuori osaa reagoida niihin ymmärtävämmin ja tarvittaessa hakea apua, jos tunteet vaikeuttavat toimintakykyä. Tärkeässä osassa ovat myös taideperustaiset menetelmät, joita hyödynnetään paitsi tunne- ja identiteettityössä, myös uusien kiinnostuksen kohteiden ja harrastusten kartoittamisessa. Jos tunnetaidot ovat aiemmalla elämänpolulla jääneet heikoiksi, oman taiteen tekeminen auttaa tunnistamaan ja erittelemään niitä. Taideilmaisun avulla vaikeitakin tunteita voidaan oppia hyväksymään ilman, että niihin tarvitsee reagoida itselle ja muille vahingollisella tavalla (Malchiodi 2012).

ALL-YOUTH-hankkeen ja Valomon teatteriprojektissa lähdimme selvittämään, mitä annettavaa soveltavalla teatterilla voisi olla pakolaisnuorten hyvinvoinnin ja toimintakyvyn tukemiselle (Laitinen 2017). Projekti suunniteltiin ja toteutettiin siten, että nuoret olivat koko ajan mukana määrittämässä, millainen yhdessä tekeminen tutkijoiden ja teatterialan ammattilaisten kanssa on heidän arvionsa mukaan mielekästä (Conrad 2004). Projektin punaisena lankana kulki nuorten elämäntarinoiden kerääminen ja esittäminen yhdistelemällä erilaisia taideperustaisia menetelmiä (kuvataide, valokuvataide, tarinateatteri) tutkimusosallisuuteen (haastattelut, keskustelut). Projektin päätteeksi järjestettiin avoin tilaisuus, jossa oli näytteillä nuorten maalauksia ja valokuvia ja jossa Tarinateatteri Voxin näyttelijät esittivät nuorten kertomien tarinoiden pohjalta tutkija Jarmo Rinteen käsikirjoittaman ja näyttelijä-ohjaaja Minna Hokkasen sovittaman loppuesityksen. Tilaisuus päättyi yleisön vapaasti kertomiin, näytelmän teemojen nostattamiin ajatuksiin ja tunnelmiin, jotka tarinateatterin näyttelijät esittivät lavalla improvisaation keinoin. (Ks. tarkemmin Hokkasen artikkeli.)

Tulla nähdyksi, kuulluksi ja osalliseksi – mutta miten?

Pohdimme yhdessä ennen syksyn 2018 ryhmän aloitusta, millaista hyvinvointia (ks. raportin johdantoartikkeli) edistävää toimintaa voisimme kokeilla nuorten kanssa. Koska valmennukseen oli suunnitteilla muitakin taideperustaisia toimintamenetelmiä, esiin nousi idea kokeilla ja tutkia soveltavaa teatteria yhtenä valmennuksen menetelmänä. Halusimme pyytää mukaan projektiin nimenomaan tarinateatterin tekijöitä, koska tarinateatteri matalan kynnyksen osallistavana taidemuotona tuntui valmennettavien nuorten miesten elämäntilannetta ja toimintakykyä ajatellen hyvältä vaihtoehdolta. Pidimme tärkeänä, ettei heidän tarvitse valmistautua projektiin erityisesti eikä jännittää omaa osaamistaan, kuten esimerkiksi työpajassa, jossa kaikki olisivat harjoitelleet teatteri-ilmaisua. Halusimme tehdä mahdolliseksi nuorten omien tarinoiden kertomisen helposti lähestyttävällä ja turvallisella tavalla siten, ettei kenenkään puhetta arvioida tai arvostella. (Lewis, McLeod & Li 2018)

Keskustelimme teatteriprojekti-ideasta nuorten miesten kanssa jo syksyn alussa, ja he ottivat sen vastaan uteliaina mutta myös jonkin verran jännittyneinä. Taustalla oli muun muassa se, että kukaan heistä ei ollut aiemmin käynyt teatterissa. Pyysimme yhteistyökumppanimme, näyttelijä-ohjaaja Minna Hokkasen vierailulle Valomoon. Hän avasi sitä, mitä näytteleminen esimerkiksi elokuvissa ja teatterissa tarkoittaa. Kaikki ryhmän nuoret miehet olivat katsoneet joskus elokuvia, joten näytteleminen oli heille käsitteenä tuttu. Nuoret kiinnostuivat Minnan esittämästä ideasta, että kävisimme vierailulla paikallisessa teatterissa tutustumassa siihen, millaisia monenlaisia työpaikkoja teatteritalo pitää sisällään. Katsoisimme niin ikään yhdessä teatteriesityksen ja pääsisimme kokeilemaan rooliasuja teatterin harjoitussaliin.

Pyysimme ja saimme nuorilta luvan kerätä syksyn aikana heidän elämäntarinoitaan. Olimme kiinnostuneita kuulemaan ja tarinateatterin näyttelijöiden esittämänä myös välähdyksenomaisesti näkemään, millaista elämänpolkua nuoret olivat kulkeneet aiemmasta kotimaastaan pakolaisuuden kautta kauas Suomeen. Taustaksi tutkijat avasivat nuorille mahdollisimman tarkoin ALL-YOUTH-tutkimushanketta, kertoen mitä siinä tutkitaan ja selittäen erityisesti hankkeen kiinnostusta ’kaikkien’ Suomessa asuvien nuorten mahdollisuuksiin kuulua yhteiskuntaan ja vaikuttaa sen asioihin (Raivio & Karjalainen 2013). Vaikka emme voineet olla ihan varmoja, ymmärsivätkö Valomon nuoret miehet kovin tarkoin, mitä akateeminen tutkimus tarkoittaa ja mitä yliopistoissa käytännössä tehdään, itse teemaa, monenlaisten ja eri-ikäisten nuorten tarinoiden ja ajatusten kuulluksi tulemista yhteiskunnassa he pitivät joka tapauksessa tärkeänä. Teemasta keskusteltiin valmennuksessa muutoinkin koko valmennusjakson ajan, joten tutkijoiden ja nuorten miesten välisistä kieli- ja kulttuurieroista huolimatta heidän voidaan ajatella olleen tutkimuksesta hyvin informoituja. Tutkijoiden ja nuorten välisessä vuorovaikutuksessa pyrittiin aina välittömyyteen ja tasa-arvoiseen keskusteluun, jossa kaikki ovat samalla viivalla. Ajoittain tutkijoista tuntui kuitenkin siltä, että nuoret katsoivat heitä ’ylöspäin’ jopa liiankin kunnioittavasti. Myös tutkimuksen abstraktien käsitteiden selittäminen nuorille ymmärrettävällä tavalla tuntui tutkijoista joskus vaikealta.

Muistutimme nuoria yhteistyön kuluessa usein siitä, että osallistuminen tutkimukseen on vapaaehtoista ja että siitä saa vetäytyä milloin tahansa. Osa nuorista jättäytyikin pian yhteisistä keskusteluistamme ja tarinateatteriprojektiin liittyvistä tapaamisista. Aktiivinen yhteistyö jatkui syksyn ajan viiden nuoren kanssa. Korostimme, että tutkimuksesta kirjoitettavissa julkaisuissa ketään yksittäistä nuorta henkilöä ei voi tunnistaa nuorten kertomista tarinoista. Tarinointia ohjeistimme siten, että nuoret saavat itse päättää, millaisia tapahtumia, kokemuksia ja tunteita he haluavat jakaa kanssamme (jos he ylipäätään haluavat jakaa niitä). Useissa keskusteluissa myös tutkijat kertoivat omasta elämästään ja työstään yliopistomaailmassa (ks. Lewis, McLeod & Li 2018).

Keskustelimme nuorten miesten kanssa useaan kertaan siitä, onko heidän näkökulmastaan hyväksyttävää, jos heidän kasvonsa ovat näkyvillä tutkimusjulkaisuissa. Vaikka kaikki antoivat luvan käyttää teatteri- ja valokuvausprojektin aikana otettuja kuvia, pohdimme tarkoin, kykenevätkö he hahmottamaan julkisen näkyvyyden ja tunnistettavuuden mahdollisia seurauksia – ja pystymmekö itsekään arvioimaan niitä. Lisäksi meidän täytyi ottaa huomioon nuorten luomiin taideteoksiin, maalauksiin ja valokuviin liittyvät tekijänoikeudelliset kysymykset. Nämä olivat tärkeitä asioita myös siitä syystä, että halusimme tehdä julkaisuissamme näkyväksi nuorten miesten oman tekijyyden. He tunnistivat tekijänä nähdyksi tulemisen merkityksen itsekin, kuten seuraavasta dialogista voidaan tulkita. Ote on valmennuksen lopussa nuorille valmennettaville tehdystä ryhmähaastattelusta. Yksi haastatelluista nuorista miehistä viittaa syksyn päätteeksi järjestettyyn taidenäyttelyyn ja tarinateatteriesitykseen seuraavalla tavalla:

Mies 1:Tuli vähän semmonen artistifiilis, oikeesti, tuli semmonen artistifiilis että oho, mä oon tehny jotain tossa taustalla, ja se tulee näkyy kohta, oli semmonen jännittävä kun oli, omat taulut ja että miten ihmiset arvioi ne, katto. Mut sitten kaikki oli niin, kaikilla oli hyvä fiilis.

Keräsimme projektin aikana monimuotoisen tutkimusaineiston, johon kuuluu tallennettuja ja litteroituja haastatteluita, teatteriesityksistä tehtyjä videotallenteita, valokuvia, valmentajien ja tutkijoiden tapaamisten keskustelupöytäkirjoja, tutkijoiden omia muistiinpanoja sekä Kykyviisarin vastauksia. Olemme jakaneet ison osan tekstimuotoisesta aineistosta projektiin osallistuneiden tutkijoiden, valmentajien ja näyttelijöiden kesken ja analysoineet sitä yhdessä keskustellen. Analyysiprosessiamme voidaan kuvata yhteistoiminnalliseksi tulkinnaksi (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006), mikä tarkoittaa, että olemme yhdistelleet useita aineistoja ja tarkastelleet niitä erilaisista näkökulmista. Olemme rakentaneet ja tarkentaneet tulkintaamme tutkittavasta aiheesta, taideperustaisten toimintamenetelmien vaikutuksista pakolaisnuorten hyvinvointiin, palaamalla aineistoihin ja takaisin tulkintaan yhä uudelleen.

Analyysia varten olemme tarkastelleet myös Kykyviisarin tuloksia. Valomon nuoret miehet vastaavat kyselyyn kolme kertaa, valmennusjakson alussa, lopussa ja kuusi kuukautta jakson päättymisen jälkeen. Tutkimusyhteistyön näkökulmasta kiinnostuksemme kohdistui erityisesti osallisuuden kokemuksia, vuorovaikutussuhteita ja toimijuutta kartoittaviin kysymyksiin, joita mitataan kysymällä ystävien tapaamistiheydestä, koetusta sosiaalisesta tuesta, harrastuksista, yksinäisyyden tunteista ja lemmikeistä.

Taustaksi on tarpeen huomata, että kykyviisaritulosten muodostamasta pienestä aineistosta ei voida tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Kussakin valmennetussa ryhmässä on aloittanut kahdeksan nuorta, joista vain osa on suorittanut neljän kuukauden valmennusjakson loppuun. Syksyn 2018 ryhmässä tällaisia nuoria oli kuusi. Kykyviisarin tuloksia ei myöskään voida tulkita kovin kirjaimellisesti. Valmennuksen lopuksi toistetussa kyselyssä ja sen yhteydessä tehdyssä loppuhaastattelussa (joiden tekemisestä vastasivat valmentajat) nuoret toivat itse esiin, että he eivät olleet valmennuksen alussa ymmärtäneet, mitä kaikki kysymykset oikein tarkoittavat ja miten heidän odotettiin vastaavan niihin. Jakson päättyessä nuorten vastaukset olivatkin paljon realistisempia kuin alussa. Valmentajien arvion mukaan nuorille oli valmennuksen kuluessa ehtinyt muodostua jäsennellympi kuva omaan hyvinvointiinsa vaikuttavista tekijöistä ja siitä, miten niihin voi itse vaikuttaa. Tästä johtuen päätösarvioinnissa toimintakykymittarin mukaiset hyvinvoinnin ulottuvuudet olivat joidenkin kohdalla jopa laskeneet.

Välillä tunteet nousivat pintaan – tarinoiden kertomaa

Syksyn teatteriprojektin kohokohtia olivat tarinateatteriesitykset, joista ensimmäinen järjestettiin nuorille itselleen (läsnä olivat myös valmentajat ja kaksi tutkijaa) ja toinen yleisölle avoimena tilaisuutena Tampereen kaupungin nuorisotilassa. Yleisölle avoimessa tapahtumassa esitettiin myös tarinoiden pohjalta koottu puolen tunnin loppuesitys. Tilaisuuteen osallistui muutamia kymmeniä katsojia, Valomon nuoria perheineen, Pakolaisnuorten tuki ry:n työntekijöitä, tutkijoita, syksyn taideprojektien vetäjiä ja muuta yleisöä. (Esityksistä tarkemmin Hokkasen artikkelissa.)

Nuorten tarinoista on tulkittavissa useita yhdistäviä teemoja ja merkityksiä. Ensinnäkin monilla on takanaan traumaattisia kokemuksia, kotimaassa koettuja levottomuuksia ja väkivaltaa, kotoa lähtemisen ja joidenkin kohdalla perheen taakse jättämisen tuskaa, pakomatka ja asettautuminen Suomeen turvapaikanhakijana. Vaikeat kokemukset ovat horjuttaneet nuorten identiteettiä ja synnyttäneet turvattomuuden ja epävarmuuden tunteita (Punainen Risti 2019). Epävarmuus omasta tulevaisuudesta nousi esiin myös haastatellessamme nuoria miehiä. Monet totesivat haluavansa opiskella sellaisen ammatin, josta on hyötyä missä tahansa. Loppuhaastattelussa jotkut heistä kertoivat pelkäävänsä ja samalla valmistautuvansa henkisesti siihen, että heidät voidaan karkottaa maasta, vaikka kaikilla oli Suomeen tilapäinen tai pysyvä oleskelulupa. Haastattelussa yksi nuorista miehistä totesi rauhallisesti, että ”eihän sitä tiedä, vaikka kuolisin jo huomenna”.

Toiseksi tarinoista on luettavissa, kuinka nuoret ovat Suomeen tultuaan joutuneet hakemaan paikkaansa yhteiskunnassa ja kokeneet jääneensä suomalaisuuden piirien ulkopuolelle (Tokola ym. 2019). Nuorten tarinoissa tulee esiin, miten maahanmuuttajat nähdään usein stereotyyppisinä ja sukupuolitettuina kulttuurisina hahmoina. Nuoret miehet saatetaan mieltää valtaväestössä vaarallisiksi väkivallan tekijöiksi (Honkatukia & Myllylä 2018; Huttunen 2004). Tällaiset selitykset ja kulttuuriset stereotypiat ovat osa kansallisen identiteetin määrittelyjä, joissa länsimaiden ulkopuolelta tulevat maahanmuuttajat nähdään primitiivisinä ja kehittymättöminä ihmisinä. Tarinoissaan Valomon nuoret miehet kuvaavat yksinäisyyden ja masennuksen tunteitaan, mutta toisaalta myös kiinnostustaan tutustua sekä maahanmuuttajavertaisiinsa että suomalaisiin. Aluksi suomalaisten käyttäytyminen oli tuntunut nuorista tylyltä, ja monet olivat kohdanneet ennakkoluuloja, kiroilua ja rumaa nimittelyä. Myöhemmin he olivat kertomansa mukaan oppineet ymmärtämään suomalaisten reaktioita maahanmuuttajia kohtaan. Nämä nuoret miehet eivät kuitenkaan ajattele suomalaisten tylyä käyttäytymistä rasismina (myös Honkatukia & Suurpää 2012). Heidän mielestään on ymmärrettävää, että maahanmuuttajia vierastetaan ja jopa pelätään, koska ”heitä on ollut täällä vasta niin vähän aikaa”. Valomossa kohtaamamme nuoret miehet ottivat itse vastuuta asioiden muuttumisesta. Suomalaisiin pitää heidän mukaansa tutustua paremmin, jolloin pelot ja epäluulot vähitellen häviävät. Samaan aikaan tutustuminen koetaan hyvin haastavaksi. Nuoret miehet kysyivät meiltä usein yhteistyömme aikana neuvoja siitä, miten suomalaisiin pääsisi tutustumaan paremmin.

Kolmantena teemana nuorten miesten tarinoissa nousee esiin Valomo-valmennuksen tuoma positiivinen käänne elämässä. Tätä kuvataan usein valon metaforilla, ”tuntuu siltä, kuin olisi päässyt ulos pimeästä auringonvaloon”. Nuoret kuvaavat konkreettisesti, kuinka aamulla on vaikeaa nousta ylös, kun on pimeää ja masentavaa. Mutta kun on jaksanut tulla Valomoon, ”on kuin astuisi valoon”. Etenkin ryhmätoiminta vertaisten kanssa on nuorille miehille tärkeää, sillä ”toisten näkeminen tekee iloiseksi”. Heille on selvästi merkityksellistä, että Valomon aikuiset ovat heistä kiinnostuneita, antavat huomiota ja tukevat vaikeuksien keskellä sekä auttavat tulevaisuuden suunnitelmissa. Joillekin nuorille valmentajat ovat ensimmäinen turvallinen aikuiskontakti Suomeen asettautumisen jälkeen. He arvostavat myös tutkijoiden kiinnostusta heitä kohtaan, vaikka aina sen perimmäinen tarkoitus ei ehkä täysin käynyt heille selväksi.

Tarinoiden näkeminen tarinateatterin näyttelijöiden improvisoimina herätti niin nuorissa kuin tutkijoissa ja ohjaajissakin monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Esimerkiksi kertomukset kotoa ja kotimaasta lähtemisestä ja äidin taakse jättämisestä nostivat monilla tunteet pintaan ja saivat meidät pyyhkimään silmiämme. Kertomus, jossa nuori makaa masentuneena kotona, mutta tuntee vointinsa paremmaksi päästessään Valomoon, herätti samaan aikaan surun ja ilon tunteita. Tarina palohälyttimestä ja kengästä (ks. johdantoartikkeli ja Hokkasen artikkeli) puolestaan nauratti ja jäi varmasti jokaisen mieleen.

Nuoret miehet seurasivat näytelmää ja sen jälkeen tarinateatterin esittämiä yleisön tarinoita silmät suurina ja ihmetellen, ikään kuin imien itseensä ja samastuen jokaiseen hetkeen. Kokemus siitä, kuinka kertojien ääneen puhumat tarinat heräsivät eloon heidän silmiensä edessä, näytti toisaalta myös hämmentävän osaa nuorista miehistä. Ohjaajan kysyessä kunkin vedon päätteeksi tuntemuksia esityksestä nuoret miehet vastasivat hyvin myötäsukaisesti: ”hyvin meni” ja ”juuri tuolta minusta silloin/tuossa tilanteessa tuntui”. He eivät ehkä halunneet tuoda esiin muunlaisia ajatuksia toisten katsellessa ja kuunnellessa, vaikka heillä olisi saattanut olla muutakin kommentoitavaa. Tähän on myös saattanut vaikuttaa kielitaito tai nuorten miesten tunne siitä, että he eivät pysty ilmaisemaan ajatuksiaan suomen kielellä. Joka tapauksessa kaikkien reaktiot näyttäytyivät meille tutkijoille aitoina. Nuorten välitön palaute tarinateatteriesityksistä oli myönteistä, osin tunnustuksellista ja tunteikasta. Valmentajien mukaan esityksistä oli myös keskusteltu ryhmässä jälkikäteen viikkojen ajan. Kokemus oli ollut jännittävä ja omien kertomusten näkeminen näyttelijöiden esittämänä oli tuonut tunteen, että ”olen tärkeä” ja ”minulla on merkitystä”. Esitykset tekivät myös mahdolliseksi reflektoida omaa elämänkulkua, valintoja ja koettuja tunteita ulkoapäin, herättäen ajatuksia siitä, että ”olisin voinut toimia toisinkin”. Toisaalta kaikki nuorista eivät osallistuneet keskusteluun, eivätkä eri syistä kaikki päässeet seuraamaan heidän tarinoistaan koottua loppuesitystä.

Näyttelijät tulkitsivat Valomon nuorten miesten voimakkaita reaktioita tarinateatterin esittämiin vetoihin ruumiillisen samastumisen näkökulmasta:

Syksyn 2018 Kykyviisarin osallisuutta mittaavassa osiossa nuorten arvio toimintakyvystään oli ensimmäisessä mittauksessa 74,5% (6 vastaajaa) ja valmennusjakson päättyessä hieman alempi (73,5%, 6 vastaajaa). Nuorten arvio toimintakyvystään kuitenkin nousi kolmannella mittauskerralla, jolloin vastaava tulos oli 79,25% (4 vastaajaa; kaksi nuorista jatkoi seuraavassa ryhmässä, joten kolmatta mittausta ei heidän kohdallaan toteutettu). Kahden ensimmäisen mittauksen perusteella vastaajien osallisuuden kokemus oli monelta osin noussut heti valmennuksen päätyttyä, kun katsotaan kaikkien vastausten keskiarvoa. Esimerkiksi väittämä ”Tunnen, että kuulun yhteiskuntaan” sai ensimmäisessä mittauksessa tuloksen 3,5 ja toisessa 4. Ainoastaan yhden vastaajan tulos laski väittämän kohdalla. Lisäksi väite ”Minun on helppo olla tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa” tuotti ensimmäisessä mittauksessa tuloksen 3,66 ja toisessa 4. Myös tässä tapauksessa vain yhden vastaajan tulos laski. Toisaalta osallisuuden kategoriassa näkyi myös tulosten paikallaan pysymistä tai laskua. Väite ”olen tarpeellinen muille” sai aluksi tuloksen 4,33 ja toisessa mittauksessa 4,16. ”Minua arvostetaan” -väittämän kohdalla lasku oli vielä selvempi; ensimmäisen mittauksen tulos 4,3 oli toisessa mittauksessa laskenut arvoon 3,6.

Osalla nuorista miehistä tulokset siis laskivat ensimmäisen ja toisen mittauskerran välillä, vaikka kaikki syksyn 2018 ryhmävalmennuksen suorittaneista nuorista toivat loppuhaastattelussaan esiin, että he kokivat osallisuutensa ja toimintakykynsä parantuneen syksyn aikana; myös valmentajat näkivät tilanteen samoin. Myönteisen muutoksen syyksi vastaajat mainitsivat muun muassa, että valmennuksessa sai kokeilla ja kokea monipuolisesti asioita, kuten erilaisia taideprojekteja. Nuorten osallisuuden kokemuksen paranemiseen saattoi vaikuttaa myös se, että valmentajat pyrkivät ryhmätoiminnassa aktiivisesti ylläpitämään tilaa, jossa vältetään osallistujien ja ohjaajien välisiä valta-asemia, erityisesti sellaisia, jotka liittyvät pakolaisnuorten rodullistettuun taustaan. Näin nuoret miehet saivat kokemuksia siitä, millaista on toimia ja olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, kun ympärillä ei ole rasistisia oletuksia ja käytänteitä. Tällaiset mallit saattavat auttaa tunnistamaan aiempaa paremmin sosiaalisia tilanteita ja niissä vaikuttavia ehtoja ja valtasuhteita.

Lopuksi

Lähdimme kokeilemaan ja tutkimaan yhteisessä teatteriprojektissa, voidaanko pakolaistaustaisten nuorten miesten hyvinvointia ja toimintakykyä tukea soveltavan teatterin keinoin. Projekti tuntui jännittävältä, koska olimme kaikki jonkin uuden äärellä. Tutkimukseen osallistuneet nuoret ovat monessa mielessä leimattu ryhmä niin sukupuolensa, rodullistetun taustansa, nuoruutensa kuin marginaalisen yhteiskunnallisen asemansakin takia. Tavoitteenamme oli lisätä heidän osallisuuden kokemuksiaan tai ainakin tutkia, onko se mahdollista. Samalla olimme tietoisia siitä, että liikuimme kokeilussamme herkällä alueella, ja mahdollista oli, että nuoret miehet eivät kokisi yhteistyötämme itseään vahvistavana.

Projektin päättyessä yhteinen tulkintamme oli, että elämäntarinoidensa näkyväksi tekemisen kautta Valomon nuoret saivat äänensä kuuluviin tavalla, joka ei muutoin olisi ollut mahdollista heidän arjessaan. Projektin merkityksellisyys näkyi sekä nuorten omissa välittömissä reaktioissa teatteriesityksiin että valmennusryhmässä myöhemmin käydyissä keskusteluissa. Nuoret puhuivat ääneen siitä, kuinka vaikuttavia teatteriesitykset olivat olleet ja kuinka heille itselleen tuli ”vähän sellanen artistifiilis”. Näyttämöllä heidän kokemuksensa tuli eräässä mielessä kehollisesti toteen näytetyksi ja siten oikeutetuksi, kuten näyttelijöiden haastattelussa tuotiin esiin.

Meitä tekijöitä jäi projektissa kuitenkin askarruttamaan tapa, jolla nuoret puhuivat suomalaisten ja suomalaisuuden ymmärtämisestä. Nuorten tarinoissa ja teatteriesityksissä nousi vahvasti esiin heidän Suomessa kokemansa syrjintä ja rasismi, mikä on osaltaan horjuttanut nuorten miesten identiteettiä ja mahdollisuuksia päästä kiinni yhteiskuntaan. Nuoret itse vähättelivät näitä kokemuksiaan. He saattoivat todeta, ettei Suomessa ole rasismia, suomalaisten epäluulot ovat luonnollisia tai että suomalaisia pitää oppia ymmärtämään. Rasismin tutkijat (mm. Rastas 2004; Souto, Honkasalo & Suurpää 2015) ovat todenneet sen olevan kiistanalainen ilmiö, rasismia koskevan yhteisöllisen tiedon olevan ohutta ja rasismin vähättelyn sekä siitä vaikenemisen olevan yleistä niin valtaväestön kuin etenkin Suomessa vähän aikaa asuneiden ryhmien parissa (Honkatukia & Suurpää 2012). Olemme pohtineet, onko tällainen ajattelu nuorille selviytymisstrategia, joka auttaa heitä sopeutumaan ja pärjäämään yhteiskunnassa. Vai ovatko sen taustalla aiemmat kokemukset olosuhteista, joissa syrjintä on ollut vielä paljon räikeämpää ja jopa väkivaltaista? Yksilön näkökulmasta rasismi on vahvasti ruumiillinen ja henkinen kokemus. Sen kohteeksi joutumisen tunnustaminen voi olla häpeällistä, ja kokemukseen saattaa liittyä haavoittuvuuden ja vallattomuuden tunteita, joita on vaikea jakaa (Souto, Honkasalo & Suurpää 2015, 137).

Vaikka emme voi olla varmoja siitä, millaiset tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miten nuoret ovat rakentaneet ja jäsentäneet suhteensa suomalaiseen yhteiskuntaan, teatteriprojekti avasi nuorille joka tapauksessa uusia näköaloja, ja osin myös kriittisiä välineitä reflektoida elämäänsä ja paikkaansa Suomessa. Toisaalta jälkikäteen arvioituna on tunnustettava, että pyrkimyksistämme huolimatta emme onnistuneet luomaan riittävästi sellaisia vuorovaikutustilanteita nuorten kanssa, joissa varsinkin rasismista keskusteleminen olisi ollut mielekästä. Kuulimme ja kuuntelimme kyllä kertomuksia, joissa tuotiin esiin, miltä pakolaistaustaisista nuorista miehistä tuntuu vaarallisen maahanmuuttajan figuuriin asettaminen (Huttunen 2004), ja millaisia seurauksia sillä voi olla. Emme kuitenkaan projektin aikana osanneet pysähtyä näiden kokemusten äärelle ja ottaa niitä puheeksi yhteisöllisesti mielekkäällä tavalla. Osin tätä voi pitää epäonnistumisena, vaikka osin se liittyy myös suomalaisen rasismikeskustelun ohuuteen (Souto, Honkasalo & Suurpää 2015, 143). On vaikea löytää käsitteitä ja sanastoa nuorten kokemuksille ja näin mahdollistaa nuorten valtanormeja kyseenalaistava vastapuhe (Huttunen 2004).

Kokemuksemme osoittaa, että rasismin puheeksi ottaminen ei ole helppoa. Epämukavuutemme rasismista vaikenemisen ja sen vähättelyn äärellä haastaa jatkossa kiinnittämään huomiota siihen, miten tutkijoina ja aikuistoimijoina voimme ”tunnustaa rasismin” (Souto ym., 145), sanoittaa sitä nuorten näkökulmasta mielekkäällä tavalla ja tukea sellaisen ilmapiirin muodostumista, jossa rasismista voi keskustella yhteisöllisenä ilmiönä ilman pelkoa ja häpeää tulla leimatuksi voimattomaksi uhriksi, jonka nähdään pahimmassa tapauksessa ansainneen kohtelunsa.

Toinen meitä paljon pohdituttanut seikka liittyy nuorten tarinoissa esiintyneeseen elementtiin, jonka voisi nimetä toivon strategiaksi. Tarkoitamme tällä sitä, että juonellisesti nuorten tarinat oli usein rakennettu muotoon ”aluksi kaikki meni huonosti ja olin masentunut, mutta kun pääsin valmennukseen, elämäni kirkastui, ja tulevaisuudessa aion pärjätä hyvin”. Vaikka tällaisten tarinoiden taustalla on aitoja kokemuksia ja tyytyväisyyttä, meitä askarrutti, tuntevatko nuoret myös jonkinlaista pakkoa kertoa tutkijoille ja valmentajille positiivisia tarinoita legitimoidakseen oman paikkansa valmennuksessa tai yleensä ottaen suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös valmentajat ovat tehneet havaintoja tämänkaltaista ilmiöistä valmennusjakson päättäneiden nuorten keskuudessa. Jos elämäntilanne on jakson jälkeen mennyt huonompaan suuntaan, nuoret eivät ole välttämättä uskaltaneet ottaa yhteyttä ja pyytää apua, vaikka valmentajat ovat siihen kannustaneet. Nuorille miehille näyttää syntyneen kiitollisuuden velan kaltainen tunnetila, mikä on saattanut muuttua häpeäksi, mikäli asiat eivät ole menneet suunnitellulla tavalla. Nuoret ovat kantaneet huolta erityisesti siitä, että eivät tuottaisi heidän hyvinvoinnistaan huolehtineille ihmisille pettymystä. Toisena syynä saattaa olla kasvojen (ja siten toisten kunnioituksen) menettämisen pelko, mikä on muutoinkin identiteettinsä ja hyväksytyksi tulemisensa kanssa kamppaileville pakolaisnuorille vaikea asia.

Lyhyellä tähtäimellä arvioituna teatteriprojektimme oli Valomon nuorille, kuten myös meille tekijöille, myönteinen ja jopa kaunis kokemus. Projektin pidempiaikaisia vaikutuksia nuorten hyvinvointiin emme sen sijaan kykene arvioimaan. Toivomme kuitenkin, että onnistuimme tarjoamaan nuorille uusia näkökulmia ja työvälineitä omasta hyvinvoinnistaan huolehtimiseen, ja kenties herättämään kiinnostusta jatkaa erilaisten taidemuotojen kokeilemista ja harrastamista.

Lähteet

Primäärilähteet

Valomo-nuorten haastattelu 23.10.2018.

Näytelmäkäsikirjoitus. Esitetty 29.11.2018 Monitoimitalo13:ssa, Tampere.

Näyttelijöiden haastattelu 7.2.2019.

Muut lähteet

Castaneda, Anu, Larja, Liisa, Nieminen, Tarja, Jokela, Satu, Suvisaari, Jaana, Rask, Shadia, Koponen, Päivikki & Koskinen, Seppo (2015) Ulkomaalaistaustaisten psyykkinen hyvinvointi, turvallisuus ja osallisuus. Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi -tutkimus 2014 (UTH). Työpaperi 18/2015. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/127023/URN_ISBN_978-952-302-535-6.pdf?sequence=2&isAllowed=y.

Castaneda, Anu E. (2019, toim.) Turvapaikanhakijoiden terveys ja hyvinvointi. Tutkimus Suomeen vuonna 2018 tulleista turvapaikanhakijoista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki: PunaMusta oy.

Conrad, Diane (2004) Exploring Risky Youth Experiences: Popular Theatre as a Participatory, Performative Research Method. International Journal of Qualitative Methods 3:1, 12-25.

Honkatukia, Päivi & Myllylä, Martta (2018) Nuoret, perheväkivalta ja rodullistava kontrolli. Tarkastelussa rikosilmoitukset perheenjäsenen ja sukulaisen tekemistä pahoinpitelyistä. Janus 26(3), 187-207.

Honkatukia, Päivi & Suurpää, Leena (2012) Kenen ääni kuuluu? Neuvotteluja nuorten miesten rikollisuudesta ja rasismista. Suvi Keskinen, Jaana Vuori & Anu Hirsiaho (toim.) Monikulttuurisuuden sukupuoli: kansalaisuus ja erot hyvinvointiyhteiskunnassa. Tampere: Tampere University Press, 121-152.

Huttunen, Laura (2004) Kasvoton ulkomaalainen ja kokonainen ihminen: marginalisoiva kategorisointi ja maahanmuuttajien vastastrategiat. Teoksessa Arja Jokinen, Laura Huttunen & Anna Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieta. Neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. Helsinki: Gaudeamus, 134–154.

Häkli, Jouni, Kallio, Kirsi Pauliina & Korkiamäki, Riikka (2015) Myönteinen Tunnistaminen. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 90. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/myonteinen_tunnistaminen.pdf.

Kykyviisari (2020). Kykyviisari työ- ja toimintakyvyn tukena. https://sivusto.kykyviisari.fi/.

Laitinen, Liisa (2017) Vaikuttavaa? Taiteen hyvinvointivaikutusten tarkastelua. Turun ammattikorkeakoulun tutkimuksia 46. http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522166166.pdf

Leavy, Patricia (2009) Method Meets Art. Arts-Based Research Practice. New York: The Guilford Press.

Lewis, Leah, McLeod, Heather Skue & Li, Xuemei (2018) The Open Studio: Exploring Immigrant and Refugee Youth Experiences of Belonging through Community-Based Arts Practice. Cultural and Pedagogical Inquiry 10:1, 5-21.

Malchiodi, Cathy A. (2012) Handbook of Art Therapy. Second edition. New York: The Guilford Press.

McGregor, Elaina & Ragab, Nora (2016) The Role of Culture and the Arts in the Integration of Refugees and Migrants. European Expert Network on Culture and Audiovisual (EENCA). file:///C:/Users/Tiina/Downloads/1473335881%20(1).pdf (KORJAA TÄMÄ LINKKI)

Nieminen, Tarja & Sutela, Hanna & Hannula, Ulla (2015, toim.) Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa 2014. Helsinki: Tilastokeskus.

Nussbaum, Martha C. (2011) Creating Capabilities. The Human Development Approach. Harvard: Harvard University Press.

Punainen Risti (2019) Olen turvassa mutta yksin. Yksin tulleet nuoret vaikuttajina ja kotoutumassa. Hankeraportti. https://rednet.punainenristi.fi/system/files/page/Olen%20turvassa%20mutta%20yksin%20-julkaisu.pdf

Raivio, Helka & Karjalainen, Raimo (2013) Osallisuus ei ole keino tai väline, palvelut ovat! Teoksessa Taina Era (toim.) Osallisuus – oikeutta vai pakkoa? Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja, 12-34.

Rastas, Anna (2004) Miksi rasismin kokemuksista on niin vaikea puhua? Kirjassa Arja Jokinen, Laura Huttunen & Anna Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieta: Neuvottelu kulttuurisesta marginaalista. Helsinki: Gaudeamus, 33-55.

Saaranen-Kauppinen, Anita & Puusniekka, Anna (2006) KvaliMOTV – Menetelmäopetuksen tietovaranto [verkkojulkaisu]. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [ylläpitäjä ja tuottaja]. https://www.fsd.tuni.fi/menetelmaopetus/ Viitattu 27.2.2020.

Souto, Anne-Mari, Honkasalo, Veronika & Suurpää, Leena (2015) Kuuntelemista, sanoittamista ja näkyväksi tekemistä – Tutkijat kiistellyn rasismin äärellä. Kirjassa Antti Häkkinen & Mikko Salasuo (toim.) Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä. Tampere, Vastapaino, 136-162.

Toimintakyky kuntoon (2020) Toimintakyky kuntoon -avustusohjelma työikäisten toimintakyvyn parantamiseksi 2017-2020. https://www.toimintakykykuntoon.fi/.

Tokola, Nina, Rättilä, Tiina, Honkatukia, Päivi, Mubeen Fath E. & Mustalahti, Irmeli (2019) ”Haluan tulla nähdyksi huiviltani”. Nuorten musliminaisten kokemuksia kuulumisesta työelämässä. Nuorisotutkimus 37:2, 21-35.