Artikkeli 4 - Tarinateatteri pakolaistaustaisten nuorten miesten hyvinvointia tukemassa

Kuuntele podcast täältä

Aluksi

Keväällä 2018 tutkijat ehdottivat Tarinateatteri Voxille tutkimuksellista ja taiteellista yhteistyötä ALL-YOUTH-hankkeen ja Valomo-projektin kanssa. Ajatuksena oli kokeilla ja tutkia tarinateatterin hyödyntämistä pakolaistaustaisten nuorten hyvinvointia tukevana osallisuuden muotona. Tarinateatteri valittiin lähestymistavaksi, koska se on matalalla kynnyksellä yleisöä osallistava soveltavan teatterin muoto ja sopi siksi hyvin näiden nuorten valmiuksiin (tai niiden puutteeseen). Nuoret haluttiin tutustuttaa teatteriin myös yleisemmin, yhtäältä käsitteenä ja toisaalta konkreettisena toimintaympäristönä, johon sisältyy muun muassa paljon erilaisia työtehtäviä ja -mahdollisuuksia.

Suunnitteluvaiheen jälkeen tutkijat, Valomo ja Vox aloittivat elokuussa 2018 neljä kuukautta kestäneen yhteistyön. Teatterillinen interventiomme oli lyhyt ja ytimekäs, mutta käytettävissä olevaan aikaan nähden monipuolinen ja monivaiheinen prosessi. Se sisälsi teatteriprojektin suunnittelua yhdessä tutkijoiden ja valmentajien kanssa, tutustumista ryhmävalmennuksessa aloittaneisiin nuoriin, tarinateatteriesityksen Valomon nuorille sekä tutustumiskäynnin Tampereen Työväen Teatteriin. Prosessi huipentui projektin päätösjuhlaan, jossa Vox toi syksyn työskentelyn yhteenvetona näyttämölle nuorten elämäntarinoihin pohjautuvan, käsikirjoitetun loppuesityksen. Käsikirjoitettua osuutta seurasi vielä tarinateatteri, jossa näyttelijät loivat tilannekuvia esityksen yleisössä herättämistä ajatuksista ja tunteista.

Tässä artikkelissa tarkastelen Tarinateatteri Voxin roolia projektissa tekijöiden ja teatterin ammattilaisten näkökulmasta. Avaan aluksi tarinateatterin taustoja ja kuvaan sen sisältämiä toimintakäytäntöjä ja esitystekniikoita. Seuraavaksi puran auki, mitä projektissa tapahtui. Kysyn, millaisia havaintoja näyttelijät tekivät esiintymisestään ja suhteestaan yleisöön tässä poikkeuksellisessa kontekstissa, jollaisesta meillä teatterin tekijöinä ei ollut kovin paljoa aiempaa kokemusta. Artikkelin aineistona hyödynnän näyttelijöiden parissa toteutettua loppuhaastattelua, kolmen projektiin osallistuneen näyttelijän raporttia, käsikirjoitettua esitystä sekä autoetnografisia muistiinpanoja. Näkökulmani on tekijälähtöinen ja taiteellinen. Toimin projektissa taiteellisen yhteistyön suunnittelijana ja käytännön koordinaattorina sekä tarinateatteriesitysten ohjaajana. Nuorten tarinoihin pohjautuvassa loppuesityksessä olin mukana käsikirjoittajana, ohjaajana ja näyttelijänä.

Tarinateatteri Vox on vuonna 2016 perustettu tarinateatteriryhmä, joka koostuu korkeakoulutetuista teatterialan ammattilaisista. Ryhmää yhdistää Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma Näty, jonka opettajia ja entisiä opiskelijoita ryhmän jäsenet ovat. Ryhmän toimintaperiaatteisiin kuuluu tarinateatterin tutkiminen ja käyttäminen näyttelijäntaiteen ja teatterin kehittämisen välineenä sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen väylänä. Latinankielisen nimensä mukaisesti Vox pyrkii myös antamaan äänen niille, joilla sitä ei tässä yhteiskunnassa ja ajassa aina ole. Tästä näkökulmasta ALL-YOUTH-hankkeen kutsu osallistua Valomo-projektiin oli ryhmän eetoksen mukainen, hetki otollinen ja sisältö, pakolaistaustaisten maahanmuuttajanuorten hyvinvoinnin tukeminen, yhteiskunnallisesti merkityksellinen.

Tarinateatteri osallistavana draamana

Tarinateatteri (Playback Theatre) on improvisaatioon ja vuorovaikutukseen perustuva soveltavan draaman muoto, jonka kehittivät psykoterapeutti ja improvisaatioteatterin tekijä Jonathan Fox ja muusikko, aktivisti Jo Salas Yhdysvalloissa vuonna 1975, osin 1960- ja 1970-lukujen kokeellisen teatterin esiinmarssin jälkiaallokossa. Tarinateatterin syntyyn vaikutti merkittävästi Foxin kokemus nepalilaisesta suullisesta kertomusperinteestä, josta hän sai idean ei-käsikirjoitettuun, spontaaniin teatterimuotoon (Fox 2015; Salas 2013). Tarinateatterin taustalla vaikuttavat myös romanianjuutalaisen psykiatrin, ryhmäpsykoterapian ja psykodraaman uranuurtajan Jacob Levy Morenon (1989-1974) ajatukset ryhmästä ja sen lainalaisuuksista, luovuudesta ja spontaaniudesta. Tarinateatteri on ilmiönä kansainvälinen. Esiintyviä ryhmiä on kaikilla mantereilla. Suomeen tarinateatteri rantautui 1990-luvun alussa, ja toimivia ryhmiä on tällä hetkellä parisen kymmentä.

Tarinateatterissa esiintyvä ryhmä, näyttelijät ja muusikko, tuovat ohjaajan johdolla ja eri tekniikoiden avulla näyttämölle paikalla olevan yleisön tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja tarinoita. Käsikirjoitusta ja niin sanottua neljättä seinää (kuvitteellista seinää näyttämön ja katsojien välissä) ei ole, kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Tarinat luodaan näyttämölle eri tekniikoiden avulla (Tarinateatteri Wiki 2020). Tuokiokuvat, ajatukset, tunteet ja reaktiot esitetään lyhyiden tekniikoiden, kuten liikkuvan patsaan, parien, kohtaamisen ja kuoron, kautta. Yleisöstä nousevat pidemmät kertomukset esitetään laajemmilla tekniikoilla (mm. ketju, vapaa improvisaatio, tarina-aura) tai juonellisena tarinana, joka on tekniikoista pisin ja muodoltaan draamallisin. Ohjaaja toimii esitystilanteessa eräänlaisena seremoniamestarina ja välittäjänä katselijoiden, yleisöstä tulevien vapaaehtoisten tarinankertojien sekä esiintyvän ryhmän välillä. Hän myös useimmiten päättää, mitä tekniikkaa kussakin tarinassa käytetään, tosin tämä voi tapahtua myös yhteistyössä esiintyjien kanssa. Valittavaan tekniikkaan vaikuttavat muun muassa tarinan sisältö ja pituus. Esiintyvät tarinateatteriryhmät voivat kehittää myös omia esiintymismuotojaan ja -tekniikoitaan.

Tarinateatterin keskeisiä lähtökohtia ovat osallistavuus, osallisuus ja palveleminen. Kerrottujen ja toistettujen (played back) tarinoiden kautta yksityinen tulee yhteiseksi, jaetuksi ja yhdessä koetuksi. Tutkimuksissa tarinateatterin on todettu lisäävän osallistujien keskinäistä ymmärrystä niin näyttämöllä kun katsomossakin (Erel & Reynolds & Kaptani 2017). Tarinoiden esittäminen yleisön edessä luo perspektiiviä kerrottuihin kokemuksiin ja auttaa jäsentämään erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Vaikuttavimmillaan tarinateatteri, muun teatteritaiteen tavoin, saattaa auttaa kohdeyhteisöä käsittelemään vaikeita kysymyksiä ja elämänkokemuksia tavalla, joka edesauttaa ymmärtämistä, irti päästämistä, ratkaisujen ja uuden tien löytämistä. Täten tarinateatterilla voi olla yhteisöä, sen kehitystä ja identiteettiä vahvistava vaikutus (Kaptani & Yuval-Davis 2008).

Tarinateatteria ja sen tekijöitä ohjaavat eettiset periaatteet, kuunteleminen, kunnioitus, avoimuus, tekijöiden itsetuntemus sekä velvoite ylläpitää ja kehittää tekijöiden tarinateatteritaitoja. Tekemisen taustalla vaikuttaa myös ymmärrys tarinateatterin spontaanista perusluonteesta. Menetelmä on vaativa, mutta toisaalta se sisältää myös ajatuksen jokamies-näyttelijästä tai -taiteilijasta: meissä kaikissa on spontaani, luova, leikkisä ja leikkivä ihminen, jonka esimerkiksi tarinateatterin harjoittaminen voi kutsua esiin.

Tarinateatteri vaatii tekijöiltään kykyä ryhmätyöhön, rytmitajua, kehittynyttä dramaturgista ajattelua, kykyä löytää kerrotuista tarinoista nopeasti ydin ja sille yhdessä muun esiintyvän ryhmän kanssa näyttämöllisesti toimiva, taiteellinen muoto. Nämä kokonaisuudet eivät useinkaan ole ratkaisuiltaan realistisia. Tarina on ensin kertaalleen kuultu ja sanallistettu kertojan kautta. Näyttämölle päätyy sanojen lisäksi ihmisruumiiden ääni, liike, musiikki ja rekvisiittaa. Tarinateatteriesiintyjän tehtävä on pitäytyä kertojan tarinassa ja kunnioittaa sitä, mutta väistämättä kyseessä on myös esiintyjien tulkinta siitä, mitä he ovat kuulleet ja miten he ovat sen ymmärtäneet. Esitetty, katsojien silmien edessä todellistuva tarina voi kokemuksena olla kertojalle itselleen voimakas, yllättävä, riemastuttava, hämmentävä, välillä vaikeakin. Myös virheet ovat mahdollisia, ja tästä syystä viimeinen sana on aina kertojalla. Esiintyjät ”palauttavat” tarinan kertojalle, joka saa sanoa jotakin siitä, mitä hän näki ja koki. Tässä kohtaa on myös mahdollista sanoa, jos jokin ei osunut tai meni muuten väärin, jolloin se voidaan tarvittaessa tehdä ja katsoa uudelleen.

Oman tarinan kertominen ja sen näkeminen ja kokeminen näyttämöllä toisten tekemänä on myös ruumiillinen kokemus. Samaan aikaan toisen ihmisen tarinaan asettuminen ja siihen eläytyminen on voimakas ruumiillinen kokemus myös esiintyjälle. Nimenomaan liikkeen kautta tapahtuva toisen kokemukseen asettuminen synnyttää kinesteettistä empatiaa (Parviainen 2002). Tarinateatterin tekijät työskentelevät paljon juuri tämän kysymyksen äärellä: mitä ja miten voimme tietää toisen kokemuksesta ja ymmärtää sitä. Tarinateatteri ei ole terapiaa, eikä se myöskään vastaa käsitystä perinteisestä käsikirjoitetusta ja harjoitellusta teatteriesityksestä, mutta toisaalta se sisältää piirteitä ja elementtejä molemmista. Terapeuttinen elementti liittyy etenkin kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemukseen, minkä tarinateatteri parhaimmillaan mahdollistaa niin tarinoiden kertojille kuin katsojillekin. Se luo avoimen, tasa-arvoisen, arvottamattoman, luovan ja spontaanin tilan, johon kaikki kertojat ja tarinat ovat tervetulleita.

Näyttelijän näkökulmasta tarinateatterin vahvuus on sen omintakeisessa kollektiivisuudessa. Tarinateatterin tekeminen purkaa tehokkaasti näyttelijäntaiteeseen usein sisältyvää yksilösuorituksen ja onnistumisen painetta. Tarinateatterissa fokus on kertojassa ja hänen tarinassaan, ei siinä, miten loistokkaasti yksittäinen näyttelijä kulloinkin tehtävästään suoriutuu. Merkittävimmät sisällöt ja onnistumiset syntyvät näyttämöllä ryhmän yhteisestä ajattelusta.

Teatteriyhteistyötä Valomossa

Valomon, ALL-YOUTH-hankkeen ja Tarinateatteri Voxin projekti käynnistyi elokuussa 2018 ideointivaiheella. Projektia pohjustettiin käymällä läpi tutkimushankkeen tavoitteita ja keskustelemalla siitä, mitä annettavaa tarinateatterilla voisi olla pakolaisnuorten hyvinvoinnin tukemiseksi. Ideoinnin pohjalta laadittiin teatteriprojektin alustava ohjelma ja prosessikuvaus, joista keskusteltiin myöhemmin ryhmävalmennuksen aloittaneiden nuorten kanssa. Pidimme tärkeänä, että projekti on nuorten vapaasti hyväksymä ja heidän näkökulmastaan mielekäs ja helposti lähestyttävä. Projektin käynnistäminen oli mahdollista vasta, kun nuoret näyttivät sille vihreää valoa. Tarinateatteri Voxin tehtäväksi määriteltiin projektin koordinointi, teatteriesitysten toteutus sekä tutustumiskäynnin organisoiminen paikalliseen teatteriin.

Aloitimme projektin tutustumalla yhdessä tutkijoiden kanssa ryhmän nuoriin. Kyseessä oli esittäytyminen ja tutustuminen puolin ja toisin. Tarinateatterin yhteydessä on tärkeää, että yleisö ymmärtää, mistä on kysymys, millaista teatteria on odotettavissa ja mitä yleisöltä odotetaan. Tämä tapahtuu yleensä tarinateatteriesityksen avauksen yhteydessä paikan päällä, mutta Valomon nuorten kanssa oli tärkeää käydä keskustelu etukäteen, etenkin kun edessä oli pidempi yhteinen prosessi. Samoin oli oleellista selventää ylipäätään, mitä teatteri ja näyttelijäntyö tarkoittavat. Kerroimme nuorille, että tarkoituksena on tutustua kahteen eri tapaan tehdä teatteria: improvisoituun, paikan päällä ilman harjoitusta ja käsikirjoitusta tapahtuvaan teatteriin, joka on suunnattu vain nuorille itselleen, sekä isossa teatteritalossa suurelle yleisölle tuotettavaan ammattiteatteriin. Samassa yhteydessä kävimme tärkeää keskustelua luottamuksellisuudesta sekä siitä, mihin ja miten nuorten kertomia tarinoita projektissa mahdollisesti käytetään. Korostimme myös, että jokaisella on mahdollisuus kieltää oman tarinansa käyttäminen missä projektin vaiheessa tahansa. Tarinoita kerättiin nuorilta syksyn mittaan myös muissa yhteyksissä.

Lokakuussa 2018 kävimme tutustumassa Tampereen Työväen Teatteriin. Käynti sisälsi talokierroksen, teatterin toiminnan esittelyä, yhteiset pullakahvit jutustelun lomassa sekä vapaata irrottelua teatterin puvuston varaamien fantasia-asujen kanssa teatterin harjoitushuoneessa. Samassa yhteydessä osallistujille tarjottiin mahdollisuus jäädä katsomaan teatterissa ensi-iltaan tulevan musikaalin läpimenoa. Musikaalin tematiikka resonoi kiinnostavasti Valomon nuorten elämäntilanteisiin. Sen keskiössä oli nuori poika, joka löytää unelmansa ja alkaa työskennellä määrätietoisesti sen puolesta, ympäristön vastustuksen, syrjinnän ja väkivallan uhan ylittäen.

Teatterivierailulle osallistuneiden nuorten reaktiot vaihtelivat varautuneisuudesta uteliaisuuteen ja innostukseen. Joku jäi pois jo kierroksen alussa. Hätkähdin tätä hieman, mutta ryhmän ohjaajat totesivat rauhallisesti, että näin aina välillä käy. Esiteltävänä oli iso, outo ja sokkeloinen talo, jossa on paljon eri osastoja, muun muassa ompelimo, kampaamo, lavastamo, näyttämöt ja toimistot. Nuorille kerrottiin myös teatterin laajasta työtehtävien kirjosta. Ammattiteatterissa tarvitaan paljon eri alojen ammattilaisia. Teatteriin ei ehkä ole kovin helppoa päästä töihin, mutta mahdollista se on. Samoin harjoittelu onnistuu monissa eri tehtävissä ja muodoissa.

Vaikka olen itse ollut kyseisen teatterin vakituinen näyttelijä jo pitkään, hämmästyn joka kerta näillä kierroksilla. Miltä tuntuisi katsella tai koskettaa tekohedelmiä ja muovista tiiliseinää tai ihmetellä valtavia valonheittimiä näyttämöllä, jos konteksti olisi itselle uusi ja outo? Mihin tätä kaikkea tarvitaan? Mitä nämä ihmiset täällä oikein tekevät, ja miksi? Teatteria esitellessäni huomasin tasapainoilevani omien käsitysteni ja ennakkoluulojeni kanssa. Avasin näille nuorille omaa maailmaani, työtäni, kulttuuriani. Miten he mahtoivat sen kokea, mitä mieltä he siitä olivat? He vaikuttivat kiinnostuneilta ja ehkä myös jotenkin huvittuneilta. Ehkä he olivat vain kohteliaita. Tarkkailin myös ryhmän ohjaajia ja tutkijoita. He vaikuttivat rennoilta. Ehkä oli hyvä antaa tämän mennä niin kuin on mennäkseen.

Kierroksen lopuksi päädyimme harjoitussaliin, jossa osallistujat saivat halutessaan kokeilla tarjolla olevia asuja. Osa riemastui ja yltyi kokeilemaan kaikenlaisia yhdistelmiä, seurasi paljon naurua, valokuvaamista ja kaverin kiusoittelua kummallisilla hatuilla ja peruukeilla. Osa vetäytyi, kasvojen menetyksen riski oli ehkä liian suuri. Osa pelasi hetken harjoitussaliin sijoitettua pingistä. Kierroksen ajankohtaan osui myös pari rukoushetkeä. Yksi nuorista miehistä kysyi, voisiko hän viettää hetken jonkun seinän tai sermin takana. Se järjestyi, ja sillä aikaa muu ryhmä odotteli tyynesti, että päästään jatkamaan. Näinkin tämä voi mennä. Kierroksen päätteeksi muutama osallistuja, tutkijat ja ohjaajat jäivät seuraamaan musikaalin läpimenoa.

Seuraavan kerran tapasimme, kun Tarinateatteri Vox tuli viiden näyttelijän ja ohjaajan kokoonpanolla vierailulle Valomoon. Valomon tilat olivat värikkäät ja mukavat, ja tunnelma kotoisa. Yleisö istui sohvaryhmässä, esiintyjät muutaman metrin päässä heistä, minä ohjaajana rennosti pyöreällä pallilla esiintyjien ja yleisön välissä. Vox aloitti esittäytymällä ja kertaamalla, mitä tarinateatteri on. Seuraavaksi kysyin ohjaajan ominaisuudessa, mitä nuorille kuuluu, ”mitä haluatte kertoa, tai mistä haluatte tänään puhua”? Ajatuksena oli tuoda näkyville nuorten kertomien tarinoiden kautta heidän identiteettiinsä ja Suomessa elettyyn arkeen liittyviä kokemuksia. Esitys tehtiin suomeksi. Alkuhämmennyksen jälkeen lähdimme liikkeelle aamun ja päivän tunnelmista ja toimme ne näyttämölle lyhyillä tekniikoilla, jotta tarinateatterin idea tuli selvemmäksi. Kuulimme reaktioita syksyn pimeyteen ja kylmyyteen, jotka tuntuvat välillä suorastaan vankilalta, kohtaamisen oman pienen tyttären kanssa, ajatuksia elämästä Suomessa ylipäätään. Ryhmän nuoret lämpenivät, ja näyttelijät tuntuivat tavoittavan yleisönsä. Tarinoita syntyi, jokainen nuori kertoi jotakin. Nuoret myös kommentoivat toistensa sanomisia siinä määrin, että jouduin huomauttamaan kertojan oikeudesta omaan kokemukseensa. Jos kylmä, harmaa ja pimeä Suomi tuntuu jostakusta vankilalta, niin sitten se on niin. Lopuksi yleisö ja esiintyjät kiittivät toisiaan ja nuoret miehet ihmettelivät, miten näyttelijät onnistuivat vedoissa tavoittamaan heidän tarinansa ja ajatuksensa niin oivaltavasti. Sitä ihmettelen välillä itsekin.

Esityksestä jäi erityisesti mieleen tarina erään nuoren miehen tuttavasta, joka on juuri saapunut Suomeen ja asuu vastaanottokeskuksessa. Mies sytyttää huoneessaan tupakan palovaroittimen lähellä, joka laukeaa hälyttämään. Mies hätääntyy. Hän ei tiedä, mikä palovaroitin on, ja lyö sen lopulta kengällään irti katosta. Onko se jokin tarkkailuväline, menikö tästä nyt tieto jonnekin, tuleeko poliisi, tekikö hän jotakin väärin, joutuuko hän nyt lähtemään maasta? Kertoja rauhoittelee tuttavaansa ja selittää, että palovaroitin on turvallisuutta varten. Suomessa suojellaan ja välitetään ihmisistä. Tarinan kertojaa nauratti muistella tapausta, ja niin nauratti meitä muitakin, mutta vain hetken. Tarinaan tuntui kiteytyvän jotakin oleellista. Siihen viitataan useaan kertaan tässäkin tutkimusraportissa, ja se päätyi myöhemmin näyttämölle hieman muunneltuna projektin päätösjuhlassa. Päätösjuhlassa paikalla oli Valomon nykyisiä ja entisiä nuoria, heidän ohjaajansa, nuorten kavereita ja tutkijoita. Tilassa oli myös tarjoilua sekä taidenäyttely, joka oli syntynyt nuorten kuvataideprojektin tuloksena.

Tutkija Jarmo Rinteen ehdotuksesta päätösjuhlan esitys muotoutui toisin kuin tarinateatteriesitys yleensä. Koska ryhmäläisiltä oli syksyn mittaan kerätty heidän tarinoitaan ja kokemuksiaan, Jarmo ehdotti, että niistä muokattaisiin käsikirjoitus, jonka pohjalta harjoiteltaisiin pieni kokonaisuus, joka sitten yhdistettäisiin tarinateatteriosuuteen. Näin varmistettiin, että syksyn aikana ryhmässä kerätyt tarinat saavat sen tilan ja huomion, joka niille kuuluu. Sovimme, että käsikirjoitettu osuus toimii ikään kuin varsinaisen tarinateatteriesityksen virityksenä ja johdantona. Epäröin aluksi tätä ehdotusta. Huolena oli myös aikataulu; ehtisimmekö harjoitella käsikirjoitettua esitystä riittävästi. Voxin jäsenet asuvat ja tekevät töitä ympäri Suomea, ja yhteisen ajan löytäminen on hankalaa. Kiire meille lopulta tulikin. Harjoittelimme kerran teatterityön tutkinto-ohjelma Nätyn tiloissa Tampereen yliopistolla, ja toisen kerran harjoittelimme pari tuntia ennen esityksen h-hetkeä. Yksi näyttelijöistä tuli mukaan vasta silloin. Emme ehtineet hioa esitystä, mutta kokonaiskuljetuksen saimme kutakuinkin sovittua. Tämä näkyi jonkin verran lopputuloksessa; muutamat kohdat, jotka olisivat vaatineet pysähdystä ja syventämistä, livahtivat esityksessä ohi hiukan liian vikkelästi.

Epävarmuuksista huolimatta esiintyvä ryhmämme selviytyi käsikirjoitetusta osuudesta kunnialla. Jarmo Rinne oli laatinut käsikirjoituksen raakaversion, minä muokannut ja tiivistänyt sitä näyttämölliseen muotoon. Tarinat oli muotoiltu ja yhdistelty niin, että kukaan ei suoranaisesti ollut niistä tunnistettavissa. Syntyi eräänlainen ”road movie” Fazal-nimisen nuorukaisen matkasta levottomasta ja epävakaasta lähtömaasta uuteen kotimaahan, Suomeen. Fazal kavereineen kohtaa esteitä ja vaikeuksia, matka on pitkä, eikä perillä Suomessakaan ole helppoa, mistä kertoo myös esitykseen upotettu palovaroitin-episodi. [VIDEOLINKKI: Fazalin tarina (minuutit 4:50 – 21:58)]

Fazalin rooliin valikoitui näyttelijä Juho Rantonen. Muut näyttelijät vaihtoivat esityksen aikana rooleja maahantulovirkailijoiksi, vihaisiksi naapureiksi, opiskelukavereiksi ja niin edelleen. Ehdotin Fazalin roolia Juholle tietoisesti, ajatellen, että hänen ruumiillisuutensa loisi yleisön nuorille miehille riittävästi samaistumispintaa, tunnistettavuutta. Näin huomio pysyisi paremmin tarinassa ja sen sisällöissä, kun näkökulmahenkilö, tai päärooli, on katsojille fyysisesti uskottava. Tämä on oma tulkintani, mutta uskon, että se vaikutti lopputulokseen ja esityksen vastaanottoon. Juho Rantonen kertoo kokemuksestaan Fazalina näin:

Esityksen toteutuksessa oli sadun ja leikin piirteitä. Käytimme selkeyden vuoksi myös kertojaa, rytmisiä ja koreografisia ratkaisuja, eikä stereotypioiltakaan vältytty. Näyttelin itse Fazalin äitiä, joka ihmetteli poikansa kanssa muun muassa uimahallia ja äreitä suomalaisia. Ehdin vauhdissa muutamaan otteeseen miettiä, tulenko nyt, esiintyessäni huivipäisenä vanhempana pakolaistaustaisena naisena, typistäneeksi jonkun ihmisen elämän, josta en oikeasti tiedä ja ymmärrä mitään. Äiti kuitenkin keskustelee poikansa kanssa suomalaisesta elämänmenosta lämmöllä, pohdiskellen ja avoimesti. Lopuksi Fazal kavereineen pelaa jalkapalloa ja siinä hetkessä kaikki on hyvin.

Käsikirjoitettua esitystä seurasi siirtymä tarinateatteriosuuteen, ja vaihdoin roolia näyttelijästä ohjaajaksi. Näyttelijät purkivat edellisen näyttämön ja asettuivat tarinateatterimuodostelmaan, valmiina ottamaan vastaan yleisön tarinoita. Kyselin, millaisia tuntemuksia nähty esitys yleisössä herätti. Yleisöstä nousi esityksessä kerrottujen kokemusten tunnistamista, liikutusta, muistoja, koti-ikävää ja huolta läheisistä, jotka ovat kaukana. Näimme ja kuulimme yleisöstä nousevia reflektioita näyttämöllä eri muodoissa. Kiitin mielessäni Jarmo Rinnettä loistavasta ideasta, joka nyt näytti luovan alustan tai portin juuri tämän hetken tarinoille. Viimeisenä kuulimme aiemmin Valomo-valmennukseen osallistuneen nuoren miehen tarinan siitä, miten Valomo oli auttanut häntä, miten hän sai kiinni arjen asioista, kuten kaupassakäynnistä, ja lopulta omasta, itsenäisestä, uudelleen muotoutuneesta elämästään.

Esitys päättyi. Kiitimme, kumarsimme, liityimme yleisöömme ja nautimme tarjoiluista. Otimme vastaan kiitoksia ja kehuja, olimme iloisia ja helpottuneita. Esitys oli ollut myös meille näyttelijöille jännittävä ja haastava. Olimmeko osanneet ottaa kaiken huomioon, olimmeko riittävästi ymmärtäneet, minkä äärellä olimme? Osasimmeko kunnioittaa heitä, joiden tausta ja tarinat ovat toisenlaisia kuin omamme? He päästivät meidät osaksi maailmaansa, olimmeko sen arvoisia? Valomon valmentaja ilmaisi huolensa tästä esityksen suunnitteluvaiheessa. Huoli oli aiheellinen: joukko korkeakoulutettuja ’valkonaamoja’ yritti tavoittaa ja näyttämöllistää pakolaistaustaisten nuorten miesten maailmaa ja kokemuksia. Alentuvan ja toiseuttavan asenteen, ylenmääräisen ymmärtämisen ja päähän taputtelun riski oli todellinen, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Lopulta emme mielestäni tähän sortuneet, ja siitä osaltaan pitää huolen tarinateatterin menetelmä itse. Viimeinen sana on aina kertojalla, ei näyttelijällä.

Näyttelijänä tarinateatterissa – kokemuksia Valomo-projektista

Tarinateatteriin sisältyy parhaimmillaan neljä tasoa: kertojan henkilökohtainen, paikalla olevan ryhmän, yhteiskunnallinen ja viimeisenä myyttinen, symbolinen tai universaali taso. Näitä tasoja voi avata esimerkiksi seuraavilla kysymyksillä: Miksi kertoja kertoo juuri tämän tarinan juuri nyt? Mitä se kertoo paikalla olevasta ryhmästä tai yhteisöstä? Mitä tarina kertoo ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen tilanteesta juuri nyt? Entä abstraktilla, symbolisella tai myyttisellä tasolla – mikä satu tai myytti, keksitty tai jo olemassa oleva, voisi sisältää samoja elementtejä? Mitä symboleja tai yleisiä käsitteitä tarinasta voisi tunnistaa tai poimia? Jos käytetään esimerkkinä tarinaa turvapaikanhakijasta ja palovaroittimesta, nämä kaikki tasot voisivat olla siitä tulkittavissa ja löydettävissä. Oma jaotteluni voisi mennä vaikkapa näin:

Toiminnan tuoksinassa kukaan esiintyjistä ei todennäköisesti ehdi tiedostaen ajatella näin pitkälle, saati kehittää kokonaan uutta kehystarinaa, eikä se ole tarkoituskaan. Mutta parhaimmillaan näyttelijöiden tekemät valinnat ja toiminnat, yhdessä ja erikseen, voivat näitä merkitystasoja kertojalle ja muille katsojille avata ja luoda. Tämä on yksi tarinateatterinäyttelijän keskeisistä ja vaativimmista tehtävistä ja tähän pyritään yhdessä mahdollisimman perusteellisesti harjaantumaan. Miten valinnat tapahtuvat niin, että yhteys muihin esiintyjiin säilyy ja kehittyy, samalla tarinan ydin ja kertojan (emotionaalinen) kokemus säilyttäen? Ratkaisu on useimmiten ruumiillinen ja toiminnallinen. Näyttelijä liittyy näyttämöllä käynnissä olevaan toimintaan, sitten hän muuttaa sitä omalla ehdotuksellaan, johon toiset näyttelijät vastaavat sanattomasti ”kyllä, mutta…”, ja lähtevät viemään tapahtumia taas eteenpäin kohti seuraavaa vaihetta. Näyttelijä saattaa joutua luopumaan ennakkoon keksimistään ideoista tai odottaa, että niille syttyy sopivampi hetki. Huomio on konkreettisessa toiminnassa: mitä minä teen, mitä nuo muut tekevät, mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä? Muistanko kerrotun tarinan oikein, puuttuuko tästä jotakin, miten voisin sen tähän tuoda? Toinen näyttelijä otti nyt tuon roolin, minä vastaan siihen näin. Muusikko soittaa tähän kohtaan jotakin surullista, miten minä reagoin? Ja niin edelleen. Toimintaa ohjaa dramaturginen ja ruumiillinen ajattelu, yhdessä ja erikseen. Analyyttisempi jäsentely seuraa perässä, vaikkakin jotkut kykenevät molempiin yhtä aikaa. Joku näyttelijöistä voi ottaa näyttämöllä analyyttisen ja toimintaa kattavasti ohjaavan roolin esimerkiksi kertojana. Tätä keinoa käytettiin Valomon päätösjuhlan käsikirjoitetussa osuudessa.

Myös vastuu painaa tarinateatterinäyttelijää: kuulinko ja ymmärsinkö tarinan oikein, ymmärsimmekö sen myös ryhmänä samansuuntaisesti? Tämä on ehkä suurin huoli, jota näyttelijä tarinateatteria tehdessään kokee. Se laantuu jonkin verran kokemuksen myötä, mutta ei katoa, eikä sen pidäkään kadota. Pahimmillaan huoli ymmärtämisestä voi kuitenkin saada aikaan tarpeetonta varovaisuutta, typistynyttä ilmaisua. Kun huomio suuntautuu siihen, meneekö kaikki ”oikein”, itse asia jää helposti toteutumatta. Valomo-ryhmälle esiintyessämme törmäsimme tähän ongelmaan ajoittain. Yleisö oli erityinen, ja se selvästi synnytti myös tarvetta varmistaa, että kokemus tarinateatterista olisi heille mieluisa ja motivoiva. Niinpä tarinoiden ahdistavat, häiritsevät tai muutoin (oman tulkintamme tai arviomme mukaan) vaikeat elementit jäivät välillä liian vähälle huomiolle, vaikka niitäkin tuotiin esiin. Raskaat tai vaikeat aiheet eivät ole itsetarkoitus, mutta niiden käsittelyä ei myöskään pidä kaihtaa. Emme tienneet Valomon nuorten taustoista sen enempää, eikä se ollut tarkoituskaan. Oletus oli, että ainakin osalla heistä saattoi olla vaikeita kokemuksia. Toisaalta, jokainen yleisö ja jokainen kertoja on erityinen ja ansaitsee samanarvoisen vastaanoton ja kohtelun, ilman ennakko-oletuksia tai latauksia. Kevyt, raskas tai jotain siltä väliltä, jokainen tarina ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Valomo-prosessin aikana kerätyt ja kerrotut tarinat eivät sinällään olleet erityisen vaikeita tai järkyttäviä, mutta maailma, josta ne kertoivat, sitä on. Ehkä myös tämä osaltaan loi ryhmällemme ylimääräistä jännitystä ja ennakkopainetta, joka tuntui erityisesti valmistautuessamme päätösesitykseen. Esityksen muoto oli poikkeuksellinen, yleisö erityinen, myös siksi, että paikalla oli Valomo-ryhmäläisten lisäksi heidän kavereitaan ja tutkijoita. Tunsimme ehkä olevamme tavallista enemmän vastuussa ja tarkkailun alla: toivottavasti tämä nyt toimii ja menee hyvin, vaikka kukaan tilaajapuolelta ei minkäänlaista epäilyä osoittanut. Lisäksi valmistautumisaika oli lyhyt, ja huoli harjoitellusta osuudesta ja sen sujumisesta ainakin itselläni suuri. Esitys sujui kuitenkin hyvin ja ryhmämme epäilyt siitä, miten käsikirjoitettu osuus toimisi suhteessa varsinaiseen tarinateatteriosuuteen, osoittautuivat turhiksi. Olimmehan joka tapauksessa valomolaisten todellisten kokemusten äärellä. Palovaroitintarinan kohdalla tosin toistui sama ilmiö kuin aiemmin nuorille järjestetyssä esityksessä. Kohtaus jotenkin luiskahti liian nopeasti ohi. Pelkäsimmekö tai väistimmekö jotenkin alitajuisesti kohtauksen laajaa sisältöä? Jo ensi kerran kuultuna tarina tuntui jotenkin kummallisesti sisältävän kaiken pakolaisuudesta, yksinäisyydestä, ahdistuksesta, väkivallasta ja vieraan kulttuurin kohtaamisesta. Vastausta tähän ei ole, niin vain tapahtui. Näyttelijä Annuska Hannula oli mukana molemmissa esityksissä ja kuvailee kokemaansa näin:

Varovainen ja hiukan tarkkaileva asenne välittyi alkuun varmasti meistä muistakin. Juho Rantonen kuvailee kokemustaan päätösesityksestä ja Fazalin roolistaan seuraavasti:

Lopuksi

Tarinateatterin periaatteena on kunnioittaa kerrottua ja pitäytyä siinä. Pitäytymisen ohella saatamme palvella kertojaa ja hänen tarinaansa tuomalla konkreettisesti esiin esimerkiksi aiemmin mainittuja tarinan eri tasoja. Liian pitkälle menevät tulkinnat tai psykologisoinnit taas eivät palvele kertojaa tai hänen tarinaansa ja saattavat synnyttää kertojassa kokemuksen, että hänen tarinansa ikään kuin vietiin häneltä pois. Riskinä on myös niin sanottu uudelleentraumatisoituminen. Jos tarina sisältää vaikeita ja raskaita asioita tai tapahtumia, tarvitseeko kertojan nähdä ja kokea niitä uudelleen, vai voidaanko ne toteuttaa jotenkin toisin, episodeina, hidastettuna, etäännytettynä, kenties jopa uudella loppuratkaisulla? Joskus on hyvä mennä suoraan kohti, joskus on hyvä oikoa ja pehmentää. Ohjaajalla on näissä tilanteissa suuri vastuu, kuten myös esiintyjillä. He joutuvat ratkomaan nopeasti, mikä on kulloinkin oikea mittakaava ja lähestymistapa. Ohjaaja voi toisinaan myös kysyä kertojan toivetta, mitä hän haluaisi tarinastaan nähdä. Kertoja kertoo tarinansa aina tässä ja nyt. Hän tekee päätöksen, nostaa kätensä, nousee tuolista, astuu eteemme ja kertoo. Miksi juuri tämä tarina, miksi juuri nyt? Siihen on syynsä, ne voivat olla kertojalle tiedostettuja tai tiedostamattomia. Oman tarinan jakaminen toisille on arvokas teko. Tarinateatteriryhmän tehtävä on ottaa tarina vastaan, kunnioittaa kertojaa ja hänen maailmaansa, luovasti ja spontaanisti. Se ei ole aina helppoa.

Edellä kuvatut riskit olivat todellisia myös Valomon nuorille esiintyessämme, mutta pääsääntöisesti onnistuimme tavoittamaan kertojien tarinoista oleellisen, ja vastaanotto oli innostunut ja kiitollinen. Psykodraamassa käytetään termiä adekvaatti, riittävä (Silvola & Aitolehti 2006). Se on armollinen sana ja sisältää ajatuksen siitä, että jo myötätuntoinen pyrkimys ymmärtää toista ihmistä ja hänen maailmaansa voi olla riittävää. Tämä toteutuu tarinateatterin parissa usein ja on syy siihen, miksi se on myös tekijöilleen merkittävää.

Palataan vielä hetkeksi palovaroitin-tarinaan. Muusikko aloitti tarinan piippiip-hälytysääniefektillä, näyttelijät loivat alkukuvan tupakoivasta tuttavasta, savusta valkoisen kankaan avulla, toimintavalmiista palovaroittimesta (jota yksi näyttelijöistä esitti) sekä tilannetta tarkkailevasta kertojasta, ja tarina päättyi jonkinlaiseen tupakoijan ja palovaroittimen yhteisymmärrykseen. Tulkinnassa olisi voinut olla enemmän tilaa tupakoivan tuttavan ahdistuksen ja pelon ilmaisulle sekä kertojan ja tämän suhteen täsmennyksille. Vaikutelma oli hiukan hätäinen. Toisaalta yleisöä tuntui myös riemastuttavan se, että kohtauksessa palovaroitin oli ihminen. Jokin ja jotakin, jonka saattoi kohdata ja jonka kanssa saattoi yrittää kommunikoida. Näyttämölle tuomamme tulkinta oli riittävä. Se tavoitti tarinan ytimen, ehkä hauskuutti ja rentouttikin kertojaa ja muuta yleisöä. Se välitti tunteen siitä, että kuuntelimme, kuulimme, ymmärsimme ja pyrimme löytämään tarinalle sitä palvelevan muodon.

Näyttelijän on usein jälkeenpäin vaikea sanoittaa tai analysoida tekemäänsä tai kokemaansa. Näyttelemisen hetki on kokonaisvaltainen, psykofyysinen tila ja kokemus, joka pohjimmiltaan väistää sanoja ja jäsentelyjä. Silti analyysiä on syytä tehdä, jotta sekä tekijöiden että katsojien ymmärrys näyttelemisen prosesseista ja ytimestä lisääntyy, myös tarinateatterin yhteydessä. Näyttelijöiden loppuhaastattelussa Juho Rantonen puhuu kiinnostavasti ”ruumiillisen kokemuksen oikeutuksesta”. Tulkitsen Juhon ajatusta niin, että näyttelijä tarjoaa tarinateatterissa kertojalle peilin tai ”sijaisruumiin”, joka voi kokea jotakin alkuperäisestä tapahtumasta ja sen herättämistä tunteista ja heijastaa tai välittää sen kertojalle takaisin. Viesti on, että sinulla on oikeus kokemaasi ja tuntemaasi, ja minä näyttelijänä yritän tavoittaa siitä jotakin ja antaa sen sinulle takaisin. Koettu asettuu uuteen perspektiiviin ja saattaa antaa kertojalle jonkin oivalluksen tai näkökulman, jota hän ei ehkä aiemmin ole havainnut. Tähän pyrimme myös Valomon nuorille esiintyessämme. Nuorten omista reaktioista sekä valmentajien ja tutkijoiden tulkinnoista päätellen onnistuimme tarinateatterin välittämänä antamaan nuorille takaisin jotakin merkityksellistä.

Lähteet

Erel, U., Reynolds, T. & Kaptani, E. (2017) Participatory theatre for transformative social research. Qualitative Research 17:3, 302–312.

Fox, Jonathan (2015) Beyond theatre, a playback theatre memoir. New Paltz, NY: Tusitala Publishing.

Hannula, Annuska (2020) Näyttelijän Valomo-raportti. Huhtikuu 2020.

Kaptani, Erene & Yuval-Davis, Nira (2008) Participatory theatre as a research methodology: identity, performance and social action among refugees. Sociological research online. September 30, 2008.

Parviainen, Jaana (2003) Kinaesthetic Empathy. Dialogue and Universalism 13:11-12, 154-165.

Rantonen, Juho (2019) Näyttelijän Valomo-raportti. Joulukuu 2019.

Salas, Jo (2013) Improvising real life: personal story in playback theatre. 20th Anniversary Edition. New Paltz, NY: Tusitala Publishing.

Silvola, Kirsti & Aitolehti, Sirkku (2006) Psykodraama psykoterapiana. Duodecim, lääketieteellinen aikakauskirja 122:6, 732-738.

Tarinateatteri Wiki (2020). Lyhyet tekniikat. https://tarinateatteri.fandom.com/fi/wiki/Lyhyet_tekniikat. Viitattu 8.5.2020.