Artikkeli 5 - Valokuva taideterapeuttisena välineenä

Kuuntele podcast täältä

Aluksi

Valomon valokuvaterapeuttisessa projektissa ryhmä pakolaistaustaisia nuoria miehiä toteutti itsestään omakuvan. Viikon kestänyt projekti oli osa Valomo-valmennuksen ohjelmaa syksyllä 2018. Valokuvaterapeuttinen työskentely tarjoaa yhden vaihtoehdon tunteiden käsittelyyn (Valokuvaterapiayhdistys 2020). Se toimii myös apuna työntekijän ja nuoren välisessä vuorovaikutuksessa. Projektissa piti miettiä, missä, miten ja kenen kanssa kukin haluaa kuvansa toteuttaa. Kuvien kautta oli mahdollisuus tehdä näkyväksi jotakin näkymätöntä ja vaikeasti sanallistettavaa. Onko jotakin, mitä ei voi sanoa sanoin? Ovatko sanat pettäneet meidät? Kun sanojen vaikutus syystä tai toisesta loppuu tai sopivia sanoja ei löydy, kuvatyöskentely tarjoaa toisenlaisen mahdollisuuden viestiä.

Samaan tapaan kuin puheenpitäjää, Valomo-projektissa nuoria pyydettiin astumaan esiin. Paljasta itsesi meille ja maailmalle. Kerro meille unelmistasi, kerro millainen sinä olet tai haluaisit olla. Näkyväksi tuleminen voi olla todella pelottavaa. Kuinka voi luottaa, että muut hyväksyvät sen, mitä heille näytän? Mitä jos he pitävät sitä inhottavana tai he pelästyvät? Kuinka voin luottaa, että minut nähdään kauniina ja että minut hyväksytään sellaisena kuin olen? Projektiin osallistuminen vaatii rohkeutta. Prosessin aikana epävarmuus voi tuntua ylivoimaiselta. Silloin on helpompi jäädä kuvauspäivänä kotiin, vetää verhot maailman ja itsen välille. Lähes jokainen Valomon valokuvaprojektin kaltaisiin projekteihin osallistunut on kuitenkin lopulta rohkaistunut kertomaan omaa tarinaansa kuvin.

Tässä artikkelissa esittelen, miten valokuvaa voi käyttää terapeuttisessa työssä. Kuvaan, miten toimimme Valomo-projektissa, ja mihin tuloksiin tällä työotteella mielestäni pääsimme.

Valokuvan voima

Usein siihen, että tulee hyväksytyksi, liittyy ehtoja. Autamme sinua, jos sinä reipastut, syöt lääkkeesi ja niin edelleen. Valomon valokuva- ja taideterapeuttisessa työskentelyssä tämä oletus kyseenalaistettiin ja pyrittiin ehdoitta hyväksyvään ilmapiiriin. Valokuvaterapeuttisissa projekteissa käännymme kohti sitä, mikä on kuvattaville tärkeää. Emme fokusoi siihen, mikä on kuvaajan, ohjaajan tai vaikkapa perheenjäsenen mielestä kaunista tai oikein.

Esimerkkinä tästä on seuraava tapaus yhdeltä Valomon kurssilta. Mukana ollut nuori esitteli ryhmälle omakuvanaan shokeeraavan kuvan hirviöstä. Pelottava hirviö näytti siltä, että se voisi tuhota kaiken kauniin ympäriltään. Nuori katseli minua, muita nuoria ja valmentajia suorastaan haastaen. Uhman alta huoneeseen valui silti pelon hajua. Nuori oli puolustusasemissa, ikään kuin kuvitellen jo etukäteen meidän tyrmäävät reaktiomme: älkää sanoko mitään, tiedän jo. Mutta vastoin hänen odotuksiaan, me katsoimme kuvaa hyväksyvästi emmekä pelänneet sitä. Ehkä tunnistimme siitä sen hirviön, joka asuu meidänkin sisällämme. Me katsoimme sitä lempeästi niin, että sen kauheus suli ja siitä tuli vähemmän pelottava, suorastaan suloinen hirviö. Me saatoimme nähdä hirviössä mitä halusimme ja valitsimme nähdä. Katseet tekevät hirviöstä sen, mikä se on. Katseiden voima joko hellii hirviötä, mitätöi sen tai ei hyväksy sitä. Katseet viitoittavat suuntaa hirviön merkityksen tulkinnalle. Koska lopulta ryhmässä hirviö hyväksyttiin ja koska ryhmässä oli turvallista, nuori uskalsi ja halusi tehdä uuden omakuvan. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

Kuulin radiosta, että länsimainen ihminen näkee päivässä noin 20 000 kuvaa. Miten kuvat voivat nousta merkityksellisiksi ja vaikuttaa terapeuttisesti tuhansien kuvien virrasta? Mikä tekee niistä merkityksellisiä? Valokuvaterapiaa hyödyntävissä projekteissa valokuva itsessään ei ole terapeuttinen väline, vaan terapeuttista on se tapa, jolla sitä käytetään. Vaikka väline on kuva, oikea työväline on katse, näkemisen tapa, se, miten katsotaan ja mitä halutaan nähdä. Terapeuttisissa projekteissa kuvia ei käytetä arviointiin, vaan niiden avulla ilmaistaan jotakin, mitä verbaalinen vuorovaikutus ei välttämättä tavoita. Kuvatyöskentelyssä täytyy muistaa, että taideterapiaan ei liity taiteellisia tavoitteita. Kuvien kautta on mahdollisuus tehdä näkyväksi jotain näkymätöntä.

Kun haluamme oikeasti kuulla ja nähdä kuvattavan hänen itse määrittelemällään tavalla, ilman toisten asettamia ennakko-odotuksia, toiveita tai tavoitteita, ja kääntyä sen puoleen, mikä on kuvattavalle itselleen merkityksellistä, tapahtuu usein jotakin hienoa, ymmärtämistä, anteeksiantoa, kauniin näkemistä, uuden löytämistä. Kuvattava voi kokea, että kuvaaja (ja koko maailmakin) on tullut ikään kuin häntä vastaan, tehnyt hänelle palveluksen antamalla hänen olla vain oma itsensä. Tämä voi joillekin ihmisille olla ensimmäinen kokemus ehdoitta hyväksyvästä katseesta ja läsnäolosta. Kun ihminen saa tarpeeksi tällaisia kokemuksia, hän osaa antaa niitä myös muille.

Voimauttavan valokuvan kehittäjä Miina Savolainen toteaa menetelmän perustuvan lähtökohtaan, jossa korjaavat asiat tapahtuvat liittymisen kokemuksessa toisiin ihmisiin (Savolainen 2020). Ihmisen on oltava ensin jonkun silmissä arvokas, ennen kuin hän voi olla sitä itselleen. Esimerkiksi hoidollisen työn asiakkailla voi olla paljon näkymättömyyden kokemuksia. Lapsuuden peilit ovat voineet olla vajaita ja rikkonaisia, yhteiskunta on ehkä määritellyt heidät marginaaliin, auttamisjärjestelmässä heitä katsotaan ja kohdataan diagnoosien ja leimojen kautta. Menetelmässä korjaavaa nähdyksi tulemista rakennetaan yhteisöllisessä prosessissa, joka perustuu moniäänisyyteen ja jossa valokuvaamiseen kytketään arvostava palaute. Viime kädessä tärkein tavoite on yksilön itsestään löytämä kyky katsoa itseään lempeämmin ja rakastavammin sekä toisia ihmisiä kuuntelevammin, myötätuntoisemmin ja arvostavammin.

Valokuvaterapiayhdistyksen mukaan valokuvia käytetään tunteiden, muistojen, ajatusten ja informaation välineenä sekä uusien mielikuvien ja merkitysten muodostajana työntekijän ja asiakkaan välisessä vuorovaikutuksessa (Valokuvaterapiayhdistys 2020). Jokainen valokuva on kuin peili, josta näkyy minän kuva ja jonka kautta mieleen tallentuneet muistikuvat heijastuvat. Valokuvat ovat visuaalisia jalanjälkiä, joita pitkin kulkemalla vanhat tarinat alkavat elää ja syntyy uusia tarinoita.

Valokuvaterapiassa käytettyihin menetelmiin kuuluu muun muassa asiakkaan omaelämäkerrallisten valokuvien käyttäminen. Voidaan esimerkiksi tehdä valokuvaelämäkertoja, kuva-albumeja tai digitaalisia esityksiä. Omasta historiasta voidaan kertoa halutun kaltainen totuus valitsemalla itse, miten se kerrotaan ja kuvitetaan. Voidaan tehdä kuva-albumi vaikkapa tunneperheestä tavallisen perhealbumin sijasta. Ei tyydytä lapsuuden kuva-albumin tekijän käsitykseen siitä, mitkä kuvat ovat tärkeitä ja miten ne järjestellään, vaan tehdään itse uusi albumi vanhoista kuvista. Toinen menetelmä on symbolisten, assosiatiivisten valokuvien käyttäminen. Tästä hyvä esimerkki on tunnekortit. Pöydällä on erilaisia postikortteja, joista valitaan omaa oloa kuvaava kortti. Sitä apuna vaikkapa omista tunteista kertomiseen. Kolmantena voi mainita omakuvatyöskentelyn menetelmän, jota käytimme Valomo-projektissa. Valokuvaterapian menetelmiä voidaan yhdistää myös muihin ilmaisukeinoihin, kuten kuvataide-, musiikki- tai kirjallisuusterapian menetelmiin. (Fairey 2020)

Kohti maagista hetkeä – omakuvan merkitys valokuvaterapeuttisessa työskentelyssä

Ohjaaja ei tiedä, mikä on ohjattavalle tarpeellista terapeuttisen prosessin kannalta. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ohjaajalla olisi kokemusta ja tietoa menetelmästä. Empatiakyky, asiakkaan syvällinen kohtaaminen ja luottamuksellisen ohjaussuhteen syntyminen ovat edellytyksiä maaperälle, jossa voi turvallisesti tapahtua se, mitä tapahtuu. Ohjaajalla on myös omia kokemuksia omista prosesseistaan. Ilman niitä taideterapeuttisen työskentelyn ohjaaminen olisi epäeettistä. Omat kokemukset herkistävät meidät, minkä jälkeen oikeaan tilaan virittäytyminen on helpompaa.

Itse pidän tärkeänä muistaa, että ohjaajan rooli ei suojaa minua katseilta ja arvioinnilta, vaan niin sanottu arvioiva katse on molemminpuolinen. Sen ymmärtäminen purkaa ammatillisuuden vääränlaista valta-asetelmaa. Me olemme tässä tilanteessa oppimassa yhdessä – toisiltamme ja elämältä. Yhdessä olemme rohkeita, ja kun uskallamme avautua, annamme mahdollisuuden sille, minkä tarvitsee tapahtua. Antaudumme prosessille yhdessä ja luotamme siihen, että tarvittava tapahtuu ja että se on oikein. Meidän ei tarvitse pelätä, että se on liikaa tai liian vähän.

Valokuvaterapeuttisessa työskentelyssä ohjaajan on tärkeää pysyä rehellisesti omana itsenään. Innostusta ja empatiaa on vaikea teeskennellä uskottavasti, sillä ihminen on taitava tunnistamaan huijauksen. Kuitenkaan luontainen tapamme kohdata ihmisiä ei sovi kaikille. Jotta tulemme ymmärretyiksi vuorovaikutuksessa erilaisen ihmisen kanssa, on herkistyttävä sille, miten toiset ymmärtävät maailmaa. Aloitamme jokaisessa ihmissuhteessa ymmärretyksi tulemisen nollasta. Auttamistyön perinteestä kumpuaa tapoja, jotka autettava voi kokea alentavina. Ne voivat liittyä siihen, että auttaja tai ohjaaja uskoo tietävänsä parhaiten, millainen apu ja tuki sopii mihinkin tilanteeseen. Tällaisen asenteen sijasta tarvitaan herkkyyttä tunnistaa toisen ihmisen tunnetila, ja läsnäoloa pitää harjoitella. On hyvä osata adaptoitua erilaisiin maailmoihin. Tämän herkkyyden ja yhteyden saavuttaminen on pääosin ohjaajan vastuulla. Se takaa turvallisen tilan kommunikoida, jolloin molemmat, sekä ohjaaja että osallistuja, tulevat ymmärretyiksi. Kumpikin saa olla oman elämänsä asiantuntija.

Valomon taideterapeuttisessa projektissa resurssit ja aikataulu asettivat työskentelylle tiukat raamit. Kun budjetti on tiukka, aikaa on yleensä vähän, jolloin asiakkaisiin – tässä tapauksessa pakolaistaustaisiin nuoriin miehiin – tutustumisen täytyy tapahtua nopeasti. Käytettävissä olevassa ajassa luottamus ja turvallinen tila joko ehtivät syntyä tai jäävät syntymättä. Ihannemaailmassa luottamuksen rakentamiselle olisi huomattavasti enemmän aikaa. Tiukalla aikataululla toteutettu projekti voi silti olla tärkeä. Projektin merkityksellisyys ei ole kiinni ohjaajan taidoista eikä käytettävästä ajasta vaan nuorissa itsessään tapahtuvista asioista. Ohjaaja luopuu omasta tietämisestään ja omasta ohjaajan vallastaan ja heittäytyy mukaan seikkailuun tasa-arvoisena kumppanina. Ohjaaja neuvoo, auttaa järjestelyissä, kertoo prosessista ja sen säännöistä. Ohjaaja voi toimia omakuvan kuvaajana tai auttaa kuvattavaa miettimään, kuka olisi sopiva kuvaaja. Kuvaajalla on suuri merkitys, ja toivottavaa on, että hän olisi henkilö, jonka arvostava katse, huomio ja käytetty aika olisivat jo itsessään terapeuttisia. Kuvaushetki on hyvin herkkä, ja silloin käydään usein merkityksellisiä keskusteluja.

Valomossa projekti aloitettiin valmentajien omakuvilla. He kävivät omilla kuvausretkillään ja ymmärsivät valokuvaterapeuttisen työskentelyn idean nopeasti. He olivat koko projektin ajan ihanteellisia yhteistyökumppaneita, ammattitaitoisia, herkkiä, ja heillä oli jo ihana kontakti nuoriin. Heidän kanssaan työskentely tuntui turvalliselta. Tunsin usein itseni etuoikeutetuksi saadessani seurata heidän työskentelyään. Tämänkaltaisessa projektissa onkin tärkeää, että ohjaajat ovat samalla aaltopituudella ja yhtä mieltä tavoitteista sekä siitä, miten niihin pyritään.

Ensimmäinen päivämme nuorten kanssa alkoi yhteisellä tutustumisella. Jokainen Valomon nuori esitteli itseään valmiita kuvia apuna käyttäen. Joillekin tämä oli luontevampaa kuin toisille, mutta alusta saakka ryhmäläiset tukivat toisiaan. Valmentajat auttoivat nuoria alkuun. Valokuvien avulla itsestä puhuminen tuntui olevan helpompaa kuin ilman niitä, ja niiden avulla kukin pääsi esittelemään ja tarkastelemaan itseään ulkopuolisen silmin. Valokuva toimii myös niin, että katseiden kohdistuessa kuvaan, on helpompi rohkaistua kertomaan omia tarinoitaan. Seuraavaksi kerroin Valomon nuorille yhteisestä projektistamme, mitä aiomme tehdä, ja mikä aikaisempien projektien valossa on mahdollista. Kävimme lyhyesti läpi muutamia teknisiä asioita ja kameran toimintaa. Teimme kuvausharjoituksen, jotta kameran käyttö tulisi tutuksi. Lopuksi esittelin kuvankäsittelyä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia omakuvan tekemiseen.

Valmentajat jatkoivat työskentelyä nuorten kanssa. Tulin käymään ryhmässä seuraavalla viikolla, jolloin aloitimme varsinaiset kuvaukset. Osa nuorista lähti keskenään kuvausretkelle. Jotkut tarvitsivat ohjausta ja rohkaisua, toiset lähtivät liikkeelle intoa puhkuen ja täynnä ideoita. Valmentajat osasivat johdatella tunnelmaa hienosti oikeaan suuntaan. Kuvaussessioiden jälkeen kuvat ladattiin koneelle editointia varten. Osa nuorista käsitteli itse omia kuviaan koneella.

Lopuksi valmiit kuvat esiteltiin ryhmälle. Jokainen sanoi jotakin kaunista ja rohkaisevaa toisen kuvasta. Tämä oli hetki, jolloin menetelmän taika näyttäytyi minulle kirkkaimmillaan. Kuvien katselu oli koskettavaa, ja tunnelma tilassa muuttui. Kaikki ymmärsivät, että olimme merkityksellisen asian äärellä. Kännykät unohtuivat nuorten keskittyessä kuviin. Moni vastaavanlaisia taideterapeuttisia projekteja toteuttanut henkilö tietää, että hetki on lähes maaginen. Kun oma kuva näytetään muille ja oma tarina kerrotaan, toimitaan herkällä alueella. Välillä valmentajat ja minä ohjasimme keskustelua. Jokaisen on tarpeellista kuulla kuvistaan hyvää ja kaunista, koska jokaisen tarina on tärkeä. Näinä hetkinä luotan siihen, että ihmiset ymmärtävät käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla, ja yleensä se on kannattanut. Myös tässä ryhmässä osattiin antaa arvostavaa ja kaunista palautetta.

Valokuvaprojektin päätteeksi kuvat olivat näytteillä tilaisuudessa, jossa esitettiin Valomon nuorten miesten tarinoiden perusteella käsikirjoitettu tarinateatteriesitys (tästä tarkemmin Hokkasen artikkelissa). Kaikkien syksyn 2018 projektiin osallistuneiden kuvat ovat Valomon toimitilojen seinällä edelleen. Sieltä he katselevat uusia nuoria, rohkaisten heitä kertomaan omia tarinoitaan.

Prosessiin luottamisen tärkeydestä – ja vaikeudesta

Valomon nuoret tulevat monenlaisista taustoista ja ovat keskenään erilaisia persoonia. Persoonaltaan rohkea ja mukaansatempaava henkilö voi muuttaa koko porukan dynamiikkaa. Ryhmä rentoutuu ja innostuu, kun sen sisällä kumpuaa inspiraatio. Ohjaajana jouduin kuitenkin pitämään huolen siitä, että tilaa jää myös niille, jotka tarvitsevat aikaa ja hiljaisuutta oman prosessinsa käynnistelyyn. On hienoa seurata, kun ryhmä lähtee suunnittelemaan yhdessä kuvia. Tämä on kuitenkin prosessi, jossa jokaisen täytyy saada tarvittava tila omaan suunnitteluun. Se, miten minä ohjaajana katson tai näen osallistujat, ei ole niin merkityksellistä kuin se, miten he, jotka työskentelevät ryhmänä, näkevät toisensa. Siksi ohjaajan on hyvä vetäytyä vähän syrjemmälle ja antaa prosessin virrata itsestään ryhmän läpi, antaa toisten inspiraation ja rohkeuden auttaa muita omassa prosessissaan eteenpäin.

Erilaiset prosessit tarvitsevat erilaista ohjausta ja tukemista. Tässä ryhmässä toiset tarvitsevat rohkaisua ja kädestä pitäen näyttämistä, toiset lähtevät itsenäisesti työskentelemään. Ohjaajaa toisten tarinat ja läsnäolo koskettavat enemmän kuin toisten, on se reilua tai ammatillista, tai ei. Harjoittelemalla ja herkistämällä itseään taideterapeuttisessa työskentelyssä oppii kuitenkin löytämään jokaisesta tarinasta koskettavuutta. Jokaisen tarina on kertojalleen maailman tärkein, eikä tarinoita saa asettaa paremmuusjärjestykseen. Ohjaajan on tärkeä kohdata jokainen osallistuja tasa-arvoisesti, mikä on joskus helpommin sanottu kuin tehty. Siihen tarvitaan työskentelyä itsensä kanssa.

Yhdessä ohjaamistani Valomon ryhmistä oli mukana nuori, jonka läsnäolo ja työskentely koskettivat minua erityisesti. Silloin kun viehättyy jonkun persoonasta ja läsnäolosta, kun jonkun kanssa on luontevaa työskennellä ja helppo päästä käsiksi tärkeisiin ja merkityksellisiin asioihin, on tarpeen suojata oma ammatillisuus ja toisaalta myös ryhmän muiden jäsenten työskentely epätasa-arvoiselta arvottamiselta. Tässä auttaa asian tiedostaminen ja omien tunteiden hyväksyminen. Kaikille osallistujille on annettava yhtä paljon ohjausta, huomiota ja läsnäoloa. Ryhmissä on ollut mukana traumataustaisia nuoria miehiä, ja he myös kertoivat rankoista kokemuksistaan. Nämä kokemukset ja tarinat saattavat jopa korostua omakuvatyöskentelyssä, jossa käsitellään vaikeasti sanoitettavia asioita.

Ohjaaja voi myös hämmentyä vaikeita tarinoita kuunnellessaan. Voi itkettää tai nuoren kokemat asiat voivat tuntua musertavan epäoikeudenmukaisilta. Näissä tilanteissa annan luonnollisen reaktioni tulla ja luotan siihen. Vaikka joidenkin kohtalot saattavat olla kauheita ja vaikeita tunteita herättäviä, ne eivät kuitenkaan muserra minua ihmisenä tai ohjaajana. On oltava tarkka, että ohjaajan reaktio ei vie tilaa ohjattavan omilta tunteilta. Ohjattava on pääosassa, eikä hänen tarvitse varoa ohjaajan tunteita. Voidaan itkeä ja nauraa, voidaan olla yhdessä pahoillaan ja vihaisia. Voidaan tuntea, olla pieniä, elämää ihmetteleviä ihmisiä. Ammatillisuus ei tarkoita, ettei ohjaaja saisi kokea ja näyttää omia tunteitaan. Tämä periaate auttaa työntekijää jaksamaan työssään, ja ennen kaikkea se vahvistaa arvostavan vuorovaikutuksen syntymistä sekä tunnetta siitä, että olemme toistemme edessä rehellisiä. Ammattilaisuuteen kuuluu kuitenkin kyky ymmärtää herkästi tilanteita sekä lukea omia ja muiden tunteita. Silloin voi olla luonnollinen turvallisella ja ammatillisella tavalla.

Taideterapeuttinen työskentely ei myöskään ole kilpailua siitä, kenen tarina on koskettavin, tai kuka on selviytynyt mistäkin. Työskentelyn aikana kenellekään ei saa syntyä tunnetta, että häntä painostetaan avautumaan tai ohjautumaan tiettyyn suuntaan, vaan prosessin suunta lähtee osallistujasta itsestään. Olosuhteiden ollessa otolliset juuri ne asiat tapahtuvat, jotka ovat sillä hetkellä tarpeen. Silti Valomo-projektissakin tuntui ajoittain vaikealta luottaa prosessiin. Olimme rakentaneet yhdessä turvallista tilaa. Olin esitellyt itseni ja projektin, tutustunut nuoriin rupattelemalla ja tunnustelemalla varovasti, katsellut hymyillen erityisesti heihin, joihin tutustuminen tuntui haastavalta. Työskentelyn aikana oli hetkiä, jolloin minulle aiemmin tuntematon henkilö tupsahti sisään huoneeseen herkällä hetkellä, kun molemminpuolinen luottamus ja yhteys oli alkamassa rakentua. Silloin koko huoneen tunnelma muuttui ja tunnustelu, tutustuminen ja luottamuksen rakentaminen täytyi aloittaa alusta.

Kun ryhmän dynamiikka muuttuu herkällä hetkellä, ei välttämättä ole aikaa aloittaa prosessia alusta. Myöhässä tullut henkilö jää vaille kokemuksia ja tietoa, joita muilla jo on. Tällaisessa tilanteessa prosessiin voi olla vaikeaa luottaa. Olen ohjaajana vastuussa siitä, että kaikki tuntevat itsensä tervetulleeksi ja että kaikilla on tasapuolisesti tilaa esitellä itsensä tai jättää se tekemättä. Tästä näkökulmasta yksi Valomo-projektin haaste liittyi juuri päivien sirpaleisuuteen. Monet tulivat paikalle myöhässä, ja sitoutuminen prosessiin tuntui olevan joillekin nuorille vaikeaa, jopa pelottavaa. Tämä vaatii ohjaajilta herkkää mutta päättäväistä otetta. Valomossa valmentajat tunnistivat ongelman ja tarttuivat siihen. Kuvausaikatauluja muutettiin, nuoria soiteltiin paikalle ja jopa haettiin kotoa. Muun muassa tämän vuoksi tuntui erityisen hyvältä, että kaikki mukana olleet saivat tehtyä valmiiksi kuvansa yhteiseen loppukatselmukseen.

Kuka voisi ikinä uskoa, että tuo ihan tavallisen oloinen, addun verkkareihin pukeutunut ja kännykkää räpläävä nuori on kokenut sodan. Tai että tuo haaleaa kahvia mukissa lusikalla poissa olevan näköisenä sekoitteleva henkilö on todistanut perheessä väkivaltaista kuolemaa. Tuo vähän uhmaten, mutta kuitenkin lopulta sopuisasti ohjeita kuunteleva ihminen taas on nähnyt vähän aikaa sitten kidutusta ja joutunut jättämään kotinsa ja kaiken hänelle tutun. Senkään jälkeen häntä ei ole kukaan pelastanut, vaan hän on itse taistellut tiensä läpi monien esteiden ja tuhansien kilometrien, jotta voisi elää tavallista elämää. Ja nyt hän istuu vihreällä sohvalla vieressäni. En voi olla ajattelematta, millainen itse olisin tällaisten kokemusten jälkeen. Miten uskaltaisin ja motivoituisin omakuvatehtävään? Miten pystyisin jatkamaan elämääni?

Valomo-projektissa työskentely pakolaistaustaisten nuorten miesten kanssa ei mielestäni eronnut juurikaan kokemuksistani muiden ryhmien kanssa. Silti Valomossa työskentelyyn on liittynyt yksi erityislaatuinen piirre: nuorten keskinäinen solidaarisuus. On vaikea arvioida, johtuuko tämä Valomon valmentajien persoonasta ja ammattitaidosta vai valmennukseen osallistuvien nuorten samankaltaisista kokemuksista. Joka tapauksessa solidaarisuus on Valomon ryhmiä luonnehtiva erityinen ominaisuus. Jokaista tervehditään lämpimästi, ja hiljaisimmatkin onnistutaan vetämään mukaan yhteiseen keskusteluun ja tekemiseen. Ryhmässä on aina joku, joka löytää yhteisiä puheenaiheita ja kiinnostuksen kohteita. Heitä, jotka vaativat monia kutsuja vuorovaikutukseen, jaksetaan houkutella mukaan aina uudestaan. Tämä on todella poikkeuksellista.

Lopuksi

Olen ohjannut valokuvaprojektin kolmessa Valomo-ryhmässä. Niistä ensimmäinen on ollut mukana tämän raportin tutkimuksessa. Artikkelissa reflektoimani havainnot liittyvät kuitenkin kaikkiin ohjaamiini ryhmiin. Ryhmissä on ollut hyvin nuoria, teini-ikäisiä poikia, jotka vasta etsivät omaa tietään ja paikkaansa yhteiskunnassa, mutta myös vanhempia henkilöitä, joilla on paljon elämänkokemusta. Vaikka osallistujien tarpeet ovat olleet erilaisia, uskon, että kaikki ovat hyötyneet valokuvatyöskentelystä. Kokemukseni Valomossa on ollut kokonaisuudessaan rohkaiseva. Vaikka projektit ovat olleet lyhytkestoisia, niissä on päästy nuorille tärkeiden asioiden äärelle.

Kuvausjärjestelyissä teimme aluksi mahdottomalta tuntuvasta mahdollista. Nuorille kokemus siitä, että käännytään hänen valitsemansa asian puoleen hänen itse valitsemallaan tavalla, on merkityksellinen. Kun nuori haluaa kuvaansa jotain tiettyä rekvisiittaa, sitä etsitään yhdessä. Jos hän haluaa kuvauspaikakseen naapurikaupungin, hänet viedään sinne. Tämän ymmärtäminen oli nuorista selvästi inspiroivaa. Valmentajat ja ihan tuntemattomatkin ihmiset auttoivat. Myös vapaus ja vastuu tuntuivat tekevän nuorille hyvää, kuten kalliiden kuvausvälineiden luovuttaminen heidän käyttöönsä ja mukaan koteihin. Heidän luotettiin käsittelevän välineitä hyvin ja käyttävän niitä sovitusti. Perheen ja ystävien kutsuminen mukaan kuvauksiin oli myös joillekin selvästi tärkeää. Nuorista oli hienoa esitellä itsensä perheelleen, ystävilleen ja maailmalle oman kuvaustapahtumansa luovana johtajana. Päättää, millainen kuva otetaan, mitä ja miten se tehdään, ohjeistaa kuvaaja ottamaan kuva halutulla tavalla. Saada oma visio tehtyä kuvaksi, näkymätön näkyväksi, olematon olevaksi. Toisten nuorten tuki ja innostus oli tärkeää, samoin kuin nuorelta toiselle sanotut rohkaisevat sanat ja käytännön apu kuvausjärjestelyissä. Tämä synnytti monia ryhmää vahvistavia hetkiä.

Onnistumisia koettiin myös kuvausten jälkeen, valittaessa kuvia näyttelyyn ja käsiteltäessä niitä. On hienoa katsella rauhassa ja turvassa omia kuvia ja tutkia omaa olemista luvan kanssa, tukea omaa visiota kuvankäsittelyllä. Tutkimuksessa mukana olleessa ryhmässä poikkeuksellisen moni innostui käsittelemään itse kuviaan, mistä he saivat tärkeitä onnistumisen kokemuksia. Ehkä ainakin osalle syttyi innostuksen siemen jatkaa kuvankäsittelyharrastusta. Valmiiden kuvien esittely ryhmälle ja muille osallistujille projektin päätöstilaisuudessa oli monin tavoin koskettavaa. Nuoret uskalsivat luottaa itseensä, sillä omakuva on oman itsen metafora, ja se asettaa itsensä alttiiksi muiden katseille ja mahdolliselle arvostelulle. Tämän toteutuminen ei ole mikään itsestäänselvyys, mutta kaikki osallistujat tekivät sen. Uskon, että se kannatti myös nuorten mielestä.

Uskon myös, että nuorille oli merkityksellistä hassutella rooliasu päällä, olla kuvassa joku muu kuin tavallisesti – oma itsensä ihan uutena. Olla voimakas ja suojeleva isä vauvalleen, vaikka itsekin on vielä hyvin nuori ja haavoittuva. Tulla kuvatuksi paikassa, josta monet tiet maailmalle aukeavat. Tehdä palvelus ihmisille ja valmistaa kuva, joka julistaa tärkeää sanomaa, aatetta. Ottaa kuva paikassa, jossa on tapahtunut traaginen onnettomuus ja säteillä aikuisen vahvuutta tragedian muistoja parantaen. Tulla kuvatuksi varjosta valoon astuvana, mustavalkoisena tai värimeressä. Ottaa kuva, joka soi musiikkia. Katsoa kameran linssin läpi katsojaan tai kääntää katse pois. Näyttää itsensä herkkänä, vahvana, rikkinäisenä, korjaantuneena, surullisena, iloisena, eksyksissä, kotona. Auttaa muita ja saada apua, saada hyväksyntä muilta sille mitä on. Antaa muiden kuville ja olemiselle hyväksyntä. Sanoa kauniita sanoja, ja saada niitä itse. Ja ennen kaikkea hyväksyä itsensä, ymmärtää, että on hyvä ja arvokas tässä hetkessä.

 

Lähteet

Fairey, Tiffany (2020) Therapeutic Photography: methods for promoting positive mental health and well being. file:///C:/Users/Tiina/Downloads/PVtherapeuticphotography.pdf [KORJAA TÄMÄ]. Viitattu 9.5.2020.

Savolainen, Miina (2020) Voimauttavan valokuvan menetelmä. Dialoginen näkemisen tapa työvälineenä oman itsen ja toisen korjaavaan katsomiseen. http://www.voimauttavavalokuva.net/menetelma.htm. Viitattu 9.5.2020

Valokuvaterapiayhdistys (2020) Valokuvaterapia – vuorovaikutusta valokuvin. http://www.valokuvaterapiayhdistys.fi/valokuvaterapia.html. Viitattu 9.5.2020.