Artikkeli 6 - Sisulla töihin? Kanssatutkimusta pakolaisnuorten työhön liittyvistä kokemuksista

Kuuntele podcast täältä

Tunnelma vapautunut, rento, naurua, kun juttelemme [kahden työntekijän] kanssa. Heti nousee esiin tutkimuksen kannalta olennaisia pointteja. Eettiset kysymykset askarruttavat. Tässä tutkimuksessa emme voi edetä siten kuin yleensä, emme voi kerätä tehokkaasti aineistoa, analysoida nopeasti ja tuottaa julkaisuja. Sopeutuminen haastaa myös tutkijoiden tavat ajatella ja tehdä.

(Ote tutkijan kenttämuistiinpanoista 23.3.2018)

Aluksi

ALL-YOUTH-hankkeen tavoitteena on ollut tavoittaa monenlaisia nuoria ja nuorten ryhmiä. Olemme halunneet kysyä nuorilta itseltään, millaiset asiat ovat heille tärkeitä, ja miten he kokevat hyvinvointinsa ja osallisuusmahdollisuutensa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä tutkimusintressi mielessämme otimme yhteyttä myös Pakolaisnuorten tuki ry:hyn ja pyysimme lupaa saada tutustua yhdistyksen Kölvi-toimintaan pakolaistaustaisten poikien ja nuorten miesten parissa. Luvan saatuamme kolmen hengen tutkimusryhmämme astui uudelle tutkimukselliselle maaperälle. Meillä oli jonkin verran aiempaa kokemusta maahanmuuttotutkimuksesta, mutta kanssatutkimuksen lähestymistapa oli kaikille uusi. Meitä ohjasi vahva halu tasa-arvoistaa tutkimusprosessia nuorten ja nuorten aikuisten kanssa ja tuottaa tietoa, joka olisi merkityksellistä myös tutkimukseen osallistuville (ks. johdantoartikkeli). Kenttätyöhön lähtiessämme meitä jännitti. Ymmärsimme, että kanssatutkimukseen ryhtyminen vaati meiltä heittäytymistä tutkimusprosessiin, jonka lopputulosta ja onnistumista saatoimme vain arvailla. Meitä arvelutti, mahtaisiko nuoria kiinnostaa ryhtyä yhteistyöhön kanssamme. Entä jos yliopistoihmisinä näyttäydymme heille omituisina ja tylsinä, entä jos kielimuuri estäisi yhteistyön, entä jos kulttuurierot tuottaisivat ennakoimattomia vaikeuksia, entä jos…

Tässä artikkelissa reflektoimme kokemuksiamme tutkimuskumppanuudesta, jonka aloitimme pakolaistaustaisten nuorten miesten kanssa keväällä 2018 ja joka jatkuu edelleen. Kumppanuutemme on tuottanut tutkimusprosessin, jonka keskiössä ovat pakolaistaustaisten nuorten miesten [loppuviite 1] ajatukset ja kokemukset (palkka)työn merkityksestä osallisuuden rakentajana suomalaisessa yhteiskunnassa. Prosessi on johtanut meidät kyseenalaistamaan monia yksinkertaistavia ajatuksia pakolaistaustaisten nuorten miesten elämästä ja osallisuudesta Suomessa. Kutakuinkin kaikki tutkimuksen aikana tapaamamme pakolaistaustaiset nuoret ovat sitä mieltä, että ilman työtä Suomessa ei tule hyväksytyksi eikä saa arvostusta. Olemme saaneet ihailla näiden nuorten miesten sisukkuutta ja ihmetellä, kuinka valmiita he ovat sopeutumaan suomalaisen yhteiskunnan perinteisiin työkeskeisiin arvoihin, usein ilman minkäänlaista kritiikkiä. Olemme myös joutuneet toistuvasti ihmettelemään, millaisia osallisuuden esteitä ja suorastaan muureja Suomessa rakennetaan kielitaitokysymyksen ympärille.

Me tutkijat kokosimme yhteiseltä tutkimusmatkaltamme monenlaista kirjallista aineistoa. Kirjoitimme nuorten kanssa perustamamme tutkimusryhmän kokouksista muistiinpanoja, nuoret tekivät vertaisilleen haastatteluja, jotka me litteroimme, kävimme sähköpostikirjeenvaihtoa työntekijöiden kanssa ja teimme neljä asiantuntijahaastattelua, joihin osallistui kaikkiaan viisi haastateltavaa. Samaan aikaan myös hiljainen tietomme karttui, eikä kaikkea ymmärrystä löydy kirjattuna tiedostoistamme. Tätä kirjoittaessamme voimme todeta, että kohtaamamme värikäs, äänekäs, solidaarinen, moni-ilmeinen ja jatkuvasti uusia ideoita pursuava pakolaistaustaisten nuorten miesten yhteisö on yllättänyt meidät prosessin aikana monessa kohtaa.

Tutkimusryhmä pääsee vauhtiin

Aloitimme tutkimusprosessin keväällä 2018 keskustelemalla Kölvin työntekijöiden kanssa tutkimuksen tarkoituksesta ja tutkimuslupakysymyksistä. Kerroimme ALL-YOUTHin tavoitteesta saada tutkimuksen toimijoiksi nuoria, joita yleensä pidetään heikon yhteiskunnallisen asemansa vuoksi autettavina ja aikuisasiantuntijoiden toimenpiteiden kohteena. Avasimme työntekijöille kanssatutkimuksen menetelmää yhtenä mahdollisena nuorten mukaan ottamisen välineenä. Yhdessä pohdimme myös haavoittuvassa asemassa olevien nuorten parissa toimimisen eettisiä periaatteita ja käytäntöjä. Kölvin työntekijöiden viesti meille oli, että olimme tervetulleita tutustumaan nuoriin ja pyytämään heitä mukaan tutkimusprosessiin, mutta meidän tuli itse ottaa vastuu nuoriin tutustumisesta ja luottamuksen rakentamisesta, kuormittamatta tutkimuksellamme työntekijöiden jo valmiiksi tiukkaa työarkea.

Tutkimusprosessi alkoi, kun koko ALL-YOUTH-hanke oli juuri aloittanut toimintansa, ja tapamme tehdä tutkimusta oli vasta hahmottumassa. Koska halusimme lähteä liikkeelle nimenomaan nuorten omista kiinnostuksen kohteista ja heidän määrittelemistään tutkimusongelmista ja edetä tutkimuksessa tilanteen mukaan nuorille sopivalla tavalla, emme tienneet itsekään, mitä tuleman pitää. Teimme kuitenkin työntekijöiden ohjeistamalla tavalla: tutustuimme Kölvi-toimintaan osallistuvien nuorten miesten arkeen ja hengasimme heidän kanssaan useita kertoja kahvittelun ja vapaan jutustelun merkeissä. Opimme myös oman tiimimme asiantuntevalta tutkijalta, että ’kölvi’ tarkoittaa paikallisessa murteessa nuorta miestä tai pojankloppia. Pakolaistaustaisten ’kölvien’ kanssa jutustellessamme kerroimme itsestämme ja tutkijantyöstämme, esimerkiksi siitä, mitä yliopistoissa tehdään, mitä tieteellinen tutkimus tarkoittaa ja miksi olimme itse päätyneet tutkijoiksi. Tällaiset seikat kiinnostivat nuoria yllättävänkin paljon. Kysyimme myös, millaisia asioita Kölvin nuoret olisivat kiinnostuneita tutkimaan, ja haluaisivatko he tutkia jotakin teemaa yhdessä kanssamme.

Useamman keskustelun ja eri aiheiden välillä tehdyn äänestyksen tuloksena tutkimuksen aiheeksi valikoituivat pakolaistaustaisten nuorten kokemukset työelämästä Suomessa. Useimmat tapaamamme nuoret miehet kokivat työn saamisen tärkeimpänä reittinä päästä osaksi yhteiskuntaa. Silti miltei kaikilla, joiden kanssa juttelimme, oli ollut (ja on) vaikeuksia saada töitä, ja monet olivat kokeneet työnhaussa syrjintää. He tunnistivat työhön liittyvät kysymykset alueeksi, jolla he jakavat samanlaisia kokemuksia ja ongelmia. Monilla oli tunne siitä, että ongelmille pitäisi tehdä jotakin.

Tutustumisvaiheen jälkeen päätimme perustaa yhteisen tutkimusryhmän. Ryhmä oli avoin, kaikki kiinnostuneet saivat olla siinä mukana haluamallaan tavalla. Nuorten miesten tutkimusosallisuus rakentui prosessissa monenlaiseksi: osa oli mukana ryhmän kokouksissa kuuntelevina osapuolina, osa osallistui aktiivisesti tutkimuksen aiheesta ja aineistonhankinnasta päättämiseen, tutkimustaitoihin perehdyttämiseen ja tutkimuksesta käytyihin keskusteluihin. Varsinaisesti kaksi nuorta miestä ryhtyi säännöllisiksi kanssatutkijoiksemme. Heistä toinen teki tutkimusta varten useita vertaishaastatteluja, joista hänelle maksettiin palkkio ja kirjoitettiin työtodistus. Molemmat kanssatutkijat osallistuivat aineiston analysointiin keskustelemalla haastatteluista kanssamme.

Aluksi tutkimusryhmään ilmoittautui kahdeksan nuorta. Osallistuneiden nuorten määrä vaihteli kuitenkin kokouksesta toiseen, riippuen etenkin siitä, pidettiinkö kokous Kölvin tiloissa vai yliopistolla. Tilakysymys osoittautui jonkin verran haasteelliseksi, ja siihen liittyi omanlaistaan poliittisuutta. Kölvin omissa tiloissa on usein levotonta ja meluisaa, kun ihmisiä kulkee edestakaisin pienten huoneiden välillä. Toisaalta tilat ovat nuorille itselleen tutut ja turvalliset. Ne muistuttavat avointa nuorisotilaa, jossa on vertaisuuteen ja vapaaehtoisuuteen perustuva epämuodollinen ilmapiiri. Osallistujat voivat valita, mitä tekevät ja mihin toimintaan he haluavat osallistua. Nuoret voivat vaikkapa hengailla, tavata toisiaan kahvikupin äärellä, tehdä musiikkia, valmistaa yhdessä ruokaa tai pyytää ohjaajia auttamaan läksyissä. Yliopiston kokoustilat ovat puolestaan tilavia ja rauhallisia, mutta muodollisuudessaan ne eivät ole nuorten näkökulmasta houkuttavia ja turvallisen tuntuisia (ks. Autiosaaren ja Cismanin artikkeli).

Tutkimusryhmä kokoontui kerran tai kaksi kuukaudessa. Kokousten välissä pidimme yhteyttä omassa WhatsApp-ryhmässämme. Kullakin kokouksella oli tutkijoiden etukäteen muotoilema agenda, joka jäsensi keskustelua. Toisinaan, ja halutessaan, myös nuoret miehet osallistuivat asialistasta päättämiseen. Tuntui siltä, että kokousagenda auttoi meitä kaikkia orientoitumaan tutkimusyhteistyöhön. Pysyimme paremmin asiassa, eivätkä keskustelut aaltoilleet lennokkaasti aiheesta toiseen, kuten muutoin helposti tapahtui. Kölvin työntekijöiden rooliksi muotoutui tiedottaminen kokouksista etukäteen, kokoustilan eli ‘olkkarin’ varaaminen tutkimusryhmälle ja tiloissa oleskelevien nuorten miesten muistuttelu kokouksistamme ennen niiden alkamista. Muutoin me tutkijat toimimme itsenäisesti nuorten miesten kanssa. Tyypillisesti vedimme kokousta, varaten paljon aikaa keskustelulle. Pyrimme aina huomioimaan kaikki läsnäolijat, myös myöhemmin kuulolle tulleet kiinnostuneet. Tervehdimme jokaista kädestä ja kysyimme keskustelun lomassa ajatuksia myös niiltä, jotka muuten jäivät tai jättäytyivät keskustelusta sivummalle. Toisinaan päädyimme pelaamaan yhdessä korttia tai juttelemaan vapaamuotoisesti.

Nuorten miesten aktiivisuus ei millään muotoa jäänyt meidän toimijuuttamme vähäisemmäksi. Kölvin tiloissa ollessamme he keittivät kahvia, tarjoilivat itse tekemiään leivonnaisia ja kertoivat meille talon tavoista. He myös osallistuivat agendan mukaiseen keskusteluun. Nuoret nostivat itsekin esiin uusia aiheita, kyselivät ja haastoivat omaa tietämystämme, ennakkoluulojammekin. Joku saattoi herättää keskustelua esimerkiksi omista työnhakuun liittyvistä kokemuksistaan ja kysyä mielipidettämme siitä, onko hän mielestämme saanut tilanteessa asianmukaista kohtelua. Nuoret olivat ylipäätään kiinnostuneita käytännöllisistä neuvoista, joita osasimme antaa työn hakemisesta.

Tutkimuseettisen hämmennyksen äärellä

Tutkimusprosessissa kohtasimme välillä jännittäviä ja hämmentäviä hetkiä kulttuurierojen, tai olettamiemme erojen parissa. Alussa pohdimme esimerkiksi sitä, voimmeko kommunikoida pakolaistaustaisten nuorten miesten kanssa suomeksi, pitäisikö meidän noudattaa tiettyjä tervehtimiskäytäntöjä (ja välttää toisenlaisia käytäntöjä) tai miettiä, miten pukeudumme. Tällaiset spekulaatiot osoittautuivat pian turhiksi, ja omat ennakkoluulomme karisivat nopeasti. Totuimme tervehtimään jokaista kädestä, Kölvissä vakiintuneella tavalla, puhumaan kaikille suomea ja pukeutumaan omalla tavallamme. Kölviläiset, niin ohjaajat kuin nuoret miehet, olivat aina hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia, ja vastavuoroisesti veimme välillä itsekin mukanamme kahvia ja pientä purtavaa. Samoin yliopistolla huolehdimme siitä, että meillä oli muutakin tarjottavaa kuin pelkästään kahvia tai teetä. Tämä osoittautui hyvin tärkeäksi tutkimuskumppaneiden huomioimisen muodoksi, joka osaltaan rakensi luottamuksen ja arvostuksen ilmapiiriä. Olemme tehneet saman huomion myös muiden nuorten ryhmien kanssa toimiessamme (myös Luhtakallio & Mustranta 2017).

Vaikka vuorovaikutuksemme Kölvin nuorten miesten kanssa solahti pian luonteviin uomiinsa, koimme ajoittain epävarmuuden hetkiä. Emme esimerkiksi osanneet aina havaita, millaisiin tilanteisiin ja keskusteluihin olimme tervetulleita, millaisiin ja milloin emme (tästä tarkemmin Autiosaaren ja Cismanin artikkelissa). Oli hämmentävää, kun kaksi keski-ikäistä, korkeakoulutettua valkoista naistutkijaa (keski-ikäisen miestutkijan ohella) pöllähti keskelle nuorten miesten ja työntekijöiden välisiä keskusteluja sensitiivisistä aiheista kuten moniavioisuudesta, ympärileikkauksista tai perheväkivallasta. Kölvin työntekijät ottivat meihin ajoittain yhteyttä pyytäen, että käyttäisimme tarkkaa harkintaa sen suhteen, millaisiin tilanteisiin menemme mukaan. Näin yritimme toimia, mutta joskus oli vaikea tietää, mikä kussakin tilanteessa olisi lopulta ollut oikea toimintatapa.

Kohtasimme pulmia myös siinä, miten informoimme tutkimukseen osallistuvia, jotta he voivat antaa tutkimukselle tietoon perustuvan suostumuksensa. Arki Kölvissä on tyypillisesti elävää, ja ihmisiä kulkee huoneissa edestakaisin. Jokainen Kölvissä käynyt nuori mies ei siten aina tiennyt, keitä olimme ja miksi olimme paikalla. Me puolestamme emme pysyneet kaiken liikkumisen mukana ja ehtineet esitellä itseämme ja tutkimustamme jokaiselle nuorelle. Samalla tulimme tuskallisen tietoiseksi siitä, miten vaikeaa tutkimusprosessista kertominen on silloin, kun tutkimus ei noudata yleistä mielikuvaa (objektiivisesta) tutkimuksesta, jossa tutkija pysyttelee etäällä tutkimuskohteestaan. Me menimme nuorten lähelle, hengasimme yhdessä ja juttelimme siitä, mitä heidän arjessaan tapahtuu, mikä on heille tärkeää, ja mitä he itse haluaisivat tutkia. Tämä saattoi olla joistakin hämmentävää.

Tällaiset seikat näyttäytyivät ongelmallisina etenkin tutustumisvaiheessa tutkimusprosessin alussa. Työntekijöiden kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen päädyimme siihen, että koska meillä ei tuolloin ollut eksplisiittistä tutkimuslupaa kaikilta Kölvissä käyneiltä ja kohtaamiltamme nuorilta, jätämme keväällä 2018 kerätyn etnografisen aineiston raportoinnin ulkopuolelle. Näin ollen kuvaamme tässä raportissa vain tuolloin aloitetun tutkimusprosessin yleisiä piirteitä. Myöhemmin tutkijoiden vierailut ja tutkimusryhmän kokoukset tapahtuivat sovittuina aikoina, jolloin tilanne oli tutkimuseettisesti hallitumpi. Meillä oli myös säännöllisesti mukana hankkeen ALL-YOUTH-hankkeen esitteitä ja muuta materiaalia, jota jaoimme nuorille ja jätimme Kölviin.

Törmäsimme vuorovaikutuksessa joskus myös rajanvetokysymyksiin: minkä verran voimme kertoa omasta elämästämme ja henkilökohtaisista asioistamme keskustelujen yhteydessä. Meitä tutkijoita yhdisti Kölvin nuoriin epävarma asema työmarkkinoilla. Tutkijatiimistämme kaksi on tehnyt akateemiselle maailmalle ominaisia pätkätöitä koko uransa ajan. Tämä kokemustausta lähensi meitä nuoriin ja madalsi rajaa puhua myös muista henkilökohtaisista asioistamme. Vaikka kysymys tuttavallisesta vuorovaikutuksesta herätti meissä tutkijoissa välillä epävarmuutta, pidimme toisaalta tärkeänä rakentaa kanssatutkijoihimme tasavertaista kumppanuussuhdetta (ks. johdantoartikkeli). Tämä edellytti meiltä akateemiselle tutkimukselle ominaisten raja-aitojen madaltamista ja uskallusta heittäytyä ennakoimattomiin tilanteisiin ja avoimiin keskusteluihin.

Pohdimme Kölvin työntekijöiden ja nuorten itsensä kanssa useampaan kertaan kysymystä nuorten tunnistettavuudesta. Kysyimme, saavatko nuorten nimet ja ehkä kasvotkin olla näkyvillä, kun kirjoitamme ja julkaisemme jotakin yhdessä. Arvioimme, että nuoret miehet ymmärsivät hyvin heille avaamamme tutkimuseettisen velvoitteen huolehtia tutkittavien anonymiteetista, vaikka heillä ei sinällään ollut mitään sitä vastaan, että he olisivat julkaisuista tunnistettavissa. Lisäksi halusimme taata nuorille samanlaisen omistajuuden yhteisiin tuotoksiimme kuin meillä tutkijoillakin oli. Kölvin työntekijät kuitenkin muistuttivat meitä siitä, että maallikkoina nuoret eivät välttämättä kykene sisäistämään tieteellisen tutkimuksen eettisiä periaatteita ja käytäntöjä. Jouduimme jonkin verran opettelemaan ja haparoimaan, kun kyse oli nuorten omista tarpeista ja kiinnostuksista nousevasta kanssatutkimuksesta, jossa asetelmaa ei tarjottu heille valmiina. Tähän liittyi myös se seikka, että emme voineet informoida nuoria tutkimuksesta normaalin käytännön mukaisesti, koska kanssatutkimukselle ominaisella tavalla prosessi oli ennustamaton. Me loimme ja veimme sitä eteenpäin koko ajan yhdessä. Näin emme voineet heti alussa kertoa täsmällisesti, miten nuorten miesten ja heidän vertaistensa tuottamaa tutkimustietoa tullaan käyttämään. Pitkällisen harkinnan ja yhteisten keskustelujen jälkeen päädyimme siihen, että asianomaisten luvalla voimme mainita nimeltä ja näyttää kuvissa ne Kölvin nuoret kanssatutkijat, jotka ovat aktiivisesti osallistuneet yhteisten julkaisujen tekemiseen (ks. Mohamed ym. 2019).

Arvostusta työn kautta

Kanssatutkimuksemme nosti esiin useita tärkeitä havaintoja ja kysymyksiä pakolaistaustaisten nuorten miesten asemasta suomalaisilla työmarkkinoilla ja työelämässä. Ensinnäkin meitä yllätti tutkimusryhmän nuorten painokas puhe siitä, miten tärkeitä työ ja säännöllinen toimeentulo heille ovat. Niiden arvo voi olla näille nuorille jopa tärkeämpi kuin valtaväestölle, koska työelämä merkitsee heille usein ankaraa kamppailua suomalaisuuden piireihin pääsemisestä (Tokola ym. 2019; Ågren, Pietilä & Rättilä 2020).

Työn merkityksestä yhteiskunnallisen jäsenyyden takaajana kertoo myös se, kuinka nuoret ovat sisäistäneet yksilöllisen vastuunsa ja ovat valmiita tekemään sisukkaasti työtä tavoitteidensa saavuttamiseksi. Nuorten käsitys on, että heidän on vastattava työnantajien odotuksiin päästäkseen osaksi suomalaista yhteiskuntaa, “tärkeää on kieli, ammatti ja asenne, jos nuorelta ei löydy niitä, on vaikeaa saada töitä”, kuten yksi kanssatutkijamme muotoili napakasti. Nuoret tuntuvat nojaavan ja omilla tulkinnoillaan uusintavan suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevaa työmarkkinakansalaisuuden ideaalia ja sen eetosta yksin pärjäämisestä (Honkatukia 2019; Ågren & Pietilä & Rättilä 2020). Tämä ideaali kuitenkin peittää alleen monia rakenteellisen ja arkipäivän syrjinnän muotoja, jotka asettavat maahanmuuttotaustaiset lähtökohtaisesti muita heikompaan asemaan työmarkkinoille integroitumisessa. Havaintojemme mukaan myös työnantajien on vaikea tunnistaa työhön pääsemisen rakenteellisia ehtoja. Esimerkiksi haastattelemamme yksityisen sektorin rekrytointipäällikkö (22.3.2019) toteaa useaan otteeseen painokkaasti, että hänen edustamaansa yritykseen rekrytoitavilta edellytetään “persoonaa ja oikeaa asennetta”. Taustalla ei hänen mukaansa ole merkitystä eikä nimiä katsota. Myöskään aiempaa koulutusta ei heidän alansa töissä lähtökohtaisesti vaadita.

Työpaikan saaminen on silti osoittautunut useimmille tutkimuksen aikana kohtaamillemme nuorille vaikeaksi, ja myös tilastot tukevat heidän kokemustaan. Maahanmuuttotaustaisen väestön työttömyysaste on huomattavasti suurempi kuin muun väestön (Nieminen & Sutela & Hannula 2015). Monet tutkimukseen osallistuneet nuoret miehet kertovat lähettäneensä jopa kymmeniä hakemuksia mutta saaneensa niihin vain harvoin vastauksia. ”Miksi työnantajat eivät vastaa, vaikka hakemukset olisi tehty huolella?”, he kyselivät usein. Totesimme hakemuksiin vastaamatta jättämisen olevan valitettavan yleistä Suomessa. Nuorten mielestä tämä on epäkohtelias käytäntö, joka aiheuttaa hakijassa epävarmuutta siitä, onko hänessä itsessään jotakin vikaa. Ymmärsimme tämän hyvin, olihan meillä itsellämmekin vastaavia kokemuksia työnhausta.

Kielitaidon syrjäyttävät käytännöt

Tutkimusryhmän keskusteluissa nousi toistuvasti esiin kielitaidon merkitys työllistymisen kannalta. Ryhmän nuoret olivat tiukasti sitä mieltä, että maahanmuuttotaustaisten ihmisten pitää opetella suomea, mutta samaan aikaan heidän kokemuksensa on, että edes hyvä kielitaito ei takaa opiskelemaan ja töihin pääsyä. Nuoret olivat huomanneet, että työnantajat suhtautuvat usein epäluuloisesti vieraskielisiin nimiin. Eräs vertaishaastatteluissa mukana ollut nuori mies kertoo työnantajan ihmetelleen ääneen hänen soittaessaan työhakemuksensa perään, että ”ahaa, sinä puhutkin suomea”. Nuori oli kokenut tilanteen hyvin kiusalliseksi. Vastaavanlaisesta etnisyyteen ja kieleen perustuvista syrjivistä työelämän käytännöistä on runsaasti aiempaakin tutkimusnäyttöä (esim. Nieminen 2015).

Tutkimusryhmän nuoret haastoivat meitä pohtimaan, tarvitaanko kaikissa työtehtävissä oikeasti suomen kieltä, milloin kielitaito on riittävä, ja miksi puuttuva kielitaito ei estä ’ulkomaalaisia’ (termi, jota nuoret itse käyttivät) työskentelemästä monilla aloilla pääkaupunkiseudulla, jos se estää työnteon muualla Suomessa. Tartuimme nuorten esittämiin kysymyksiin ja päätimme lähteä selvittämään niitä haastattelemalla sellaisia asiantuntijoita, jotka vastaavat tai tietävät paikallisten yritysten rekrytointikäytännöistä. Pyysimme tutkimusryhmän nuoria miehiä mukaan tekemään haastatteluja, mutta aikataulusyistä toteutimme haastattelut lopulta tutkijoiden kesken. Nuoret olivat kuitenkin mukana laatimassa haastatteluihin kysymyksiä.

Merkittävin havainto asiantuntijahaastatteluissa on kielitaidon merkityksen korostaminen. Esimerkiksi aiemmin mainittu rekrytointipäällikkö pitää maahanmuuttotaustaisten riittävää kielitaitoa kynnyskysymyksenä, koska kaikki työtehtävät sisältävät palvelutehtäviä suomalaiselle asiakaskunnalle. Hänen mukaansa suomen kielen taitoa vaaditaan myös kirjallisten ohjeiden ymmärtämiseksi ja jotta voi tulla ymmärretyksi työkavereiden keskuudessa. Ryhmämuotoisissa työhaastatteluissa, joihin kaikkien hakijoiden on osallistuttava, on hänen mukaansa ollut kiusallisia tilanteita juuri sellaisten haastateltavien kanssa, jotka eivät ymmärrä suomea tarpeeksi hyvin.

Myös ammatillisessa koulutuksessa korostetaan suomen kielen taitoa. Asiantuntijahaastatteluissa tälle mainitaan useita syitä. Maahan tulleen henkilön tutkintopaperit saattavat puuttua, vaikka koulutusta olisi jo omasta maasta, jolloin todistusten puuttuessa “pitäisi vain luottaa [siihen mitä henkilö kertoo omasta taustastaan]”. Tämä on vaikeaa suomalaisessa institutionaalisessa järjestelmässä. Ammattitaitonsa voi yrittää osoittaa myös näyttämällä. Näyttöön ei kuitenkaan pääse, jos ei osaa kieltä riittävästi, koska näyttösuunnitelma on kirjoitettava suomeksi. Myös oppisopimuskoulutus edellyttää riittävää kielitaitoa, eivätkä suomalaiset yrittäjät mielellään ota koulutukseen maahanmuuttajia. Jatkokouluttautuminen edellyttää niin ikään kielitaitoa. (Koulutuskuntayhtymän VALMA- koulutuksen opinto-ohjaajan ja opettajan haastattelu 27.5.2019.)

Haastatellun ammatillisen koulutuksen opinto-ohjaajan ja opettajan mukaan maahanmuuttajien motivaatio kieliopintoihin on yleensä hyvä, mutta eteneminen ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen tyypillisesti vaikeutuu (“miksi en pääse eteenpäin”), mikä koettelee motivaatiota. Ohjaajien kokemus on, että maahanmuuttotaustaisten opiskelijoiden on vaikea hahmottaa ja hyväksyä, kuinka kauan kielitaidon kehittymisessä voi mennä. Tämä on haaste erityisesti vanhemmille maahanmuuttajille. Kielitaidon hankkimiseen liittyy myös syrjäyttäviä rakenteita. Osa oppii kielen nopeasti (“julkisuudessa on esiintynyt näitä briljantteja tapauksia”), mutta yksilölliset erot ovat valtavan suuria. Osalla on vaikeuksia oppia kieltä pitkänkään ajan kuluessa, mikä asettaa heidät koulutuksen ja työmarkkinoille pääsyn suhteen eriarvoiseen asemaan muihin verrattuna, vaikka ammatillista osaamista sinänsä olisi paljon. Haastateltujen edustamassa koulutuskuntayhtymässä ollaan kuitenkin kehittämässä malleja ja toimintatapoja siihen, että vähemmälläkin kielitaidolla pääsisi eteenpäin. Ideana on, että annetaan aikaa kielitaidon kehittyä matkan varrella.

Toisaalta löysimme asiantuntijahaastatteluista myös erimielisyyttä ja neuvottelua kielitaidon merkityksestä. Siinä missä useimmat asiantuntijat pitävät hyvää suomen kielen hallintaa työllistymisen välttämättömänä ehtona, maahanmuuttajien TE-palveluissa pitkään työskennellyt koordinaattori kuittaa sen olevan ”ihan höpöhöpöä” (haastattelu 28.5.2019). Hän tuo esiin, että esimerkiksi työturvallisuusmääräykset ja muu työn ohjeistus voidaan käydä läpi suullisesti, suomenkielisiä kirjallisia ohjeita ei tarvitse ymmärtää. Puutteellisen suomen puhuminen asiakaspalvelussa ei myöskään ole todellinen työllistymisen este (”aika vähän on semmosia paikkoja missä se loppupeleissä haittais, jos nyt aattelee vaikka myyjiä tai linja-autonkuljettajia”). Pikemminkin kyse on vanhentuneista asenteista ja vierauden pelosta. Haastatellun mukaan kulttuuri on tässä mielessä kuitenkin muuttumassa, ja pääkaupunkiseudun moni-ilmeinen ja -kielinen työkulttuuri on levittäytymässä vähitellen muuallekin Suomeen.

Mielekkäälle urapolulle pääsemisen vaikeus

Kolmas tutkimusryhmässä usein pohdittu kysymys koski opinto- ja uraohjausta oppilaitoksissa ja työvoimapalveluissa. Monien nuorten miesten kokemuksen mukaan heitä ei aina kuunnella aidosti. Opinto-ohjaajat ja työvoimaneuvojat saattavat torjua nuorten omat ammattitoiveet ja töniä heitä toiselle alalle, esimerkiksi lähihoitajiksi, vaikka he eivät itse olisi siitä kiinnostuneita (Larja & Sutela & Witting 2015; Souto 2016). Osalle tutkimusryhmän nuorista oli käynyt juuri näin. Nuorten käsityksen mukaan työvoimaneuvojat eivät niin ikään osaa ottaa huomioon maahanmuuttajien yksilöllisiä eroja ja tarpeita, vaan heidät saatetaan nähdä rodullistetun ryhmänsä edustajina. Eräs kanssatutkijamme kommentoi, että ”[j]os me halutaan joku ala, ne sanoo, et pärjää. Sulla ei ole oikeaa asennetta. Ne eivät kuuntele (–) eivät valmenna nuoren toiveiden mukaan. Työkkärin ja asiakkaan kesken vallitsee epäymmärrys.” Toinen kanssatutkija kertoo vastaavanlaisista kokemuksista:

Työnhaku vaatii pakolaistaustaisilta nuorilta erityisen paljon ponnisteluja ja rohkeutta, kuten seuraavasta nuorisotyössä työskentelevän nuoren aikuisen vertaishaastattelusta voidaan päätellä:

Lainauksessa kuvatun kaltaiset vaikeudet opinto-ohjauksessa koetaan turhauttaviksi, koska maahanmuuttotaustaiset nuoret yleensä haluavat edetä työelämään nopeasti. Haastattelemamme VALMA-koulutuksen opinto-ohjaaja ja opettaja kuitenkin toteavat, että he eivät ole huomanneet suomalaisen yhteiskunnan tönivän mihinkään erityisiin suuntiin. Sen sijaan heidän havaintojensa mukaan nuorten perheet aiheuttavat painetta kouluttautua tiettyihin ammatteihin, mikä heidän mukaansa heijastaa usein sukupuolittuneita kulttuurisia käytäntöjä. Tällaisia ennakko-oletuksia VALMAssa pyritään purkamaan, mistä ohjaajat kertovat useita esimerkkejä. He toteavat tavoitteena olevan ohjata maahanmuuttajanuoria siten, että heillä olisi mahdollisuus löytää itseään aidosti kiinnostava ala. Ammatinvalinnassa on tästä huolimatta havaittavissa selvää sukupuolittuneisuutta. Esimerkiksi musliminaiset hakeutuvat paljon hoiva-alalle ja monet maahanmuuttajamiehet kuljetusalalle. Maahanmuuttotaustaisten nuorten opintomenestykseen ja uravalintoihin vaikuttavat haastateltavien käsityksen mukaan myös erot koulutusjärjestelmissä ja oppimiskäsityksissä.

Tutkimukseen osallistuneet nuoret miehet pitävät sen sijaan ongelmana sitä, että heidän aiempaa osaamistaan ja koulutustaan ei Suomessa arvosteta. Tässäkin yhteydessä he haastoivat meitä tutkijoita kysyen, ”miksi Suomessa pitää aina olla paperi [tutkinto] joka paikkaan?” Vastasimme Suomessa arvostettavan mahdollisimman korkeaa koulutusta, koska se tukee ihmisten yhteiskunnassa pärjäämistä ja osallisuutta ja koska poliitikkojen puheissa se on keino, jolla Suomen pärjää taloudellisesti kansainvälisessä kilpailussa. Nuoret miehet eivät kuitenkaan olleet tällaisen argumentin järkevyydestä vakuuttuneita. Heidän mukaansa on olemassa paljon töitä, joissa tärkeintä on ammattitaito, eivätkä ”paperit merkitse mitään”. Nuoret toivovatkin parempia mahdollisuuksia päästä näyttämään oma osaamisensa käytännössä. Asiantuntijahaastatteluista ilmenee, että osaamisen kartoituksia ja näyttömahdollisuuksia ollaankin parhaillaan aktiivisesti kehittämässä (ks. myös Joro 2019). Omien havaintojemme perusteella ongelmana kuitenkin on, että etenkään pakolaistaustaiset nuoret eivät ole näistä mahdollisuuksista perillä, jos eivät ole itse mukana ammatillisessa koulutuksessa.

Töihin pääsyn vaikeudesta huolimatta useilla tutkimusryhmän jäsenillä ja heidän vertaisillaan on jo työkokemusta. Monet ovat siis jo onnistuneet todellistamaan maahanmuuttajanuorten yleisesti jakaman ajatuksen siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa vain sinnikäs yrittäminen palkitaan. Nuorten työsuhteet ovat silti tyypillisesti lyhyitä ja suhteellisen huonosti palkattuja pätkätöitä, joskus useita työsuhteita päällekkäin. Heidän kokemuksensa työelämästä ovat olleet vaihtelevia. Nuoret mainitsevat esimerkiksi, että ulkoisesti valtaväestöstä poikkeavina heitä saatetaan työpaikalla ’tuijottaa’ pitkään, mikä tuntuu kiusalliselta. He ovat kohdanneet monenlaisia ennakkoluuloja, eikä suomalaisiin työkavereihin ole ollut helppo tutustua.

Toisaalta nuoret toivat keskusteluissamme esiin myönteisiäkin kokemuksia. Heidän kertomansa mukaan työnantaja ja työkaverit hyväksyvät heidät silloin, kun he ovat päässeet todistamaan taitonsa ja työmotivaationsa. Joskus nuoret ovat saaneet muitakin maahanmuuttotaustaisia töihin samaan paikkaan, kun he ovat ensin suositelleet tuttaviaan, ja työnantaja on antanut näille mahdollisuuden tulla näyttämään kykynsä. Onnistumisista oli hienoa kuulla, ja olemme nuorten puolesta vilpittömän iloisia. Samaan aikaan kriittisen tutkijan mieli kääntyy arvioimaan suomalaisen yhteiskunnan rakenteita ja vallitsevia kulttuurisia käsityksiä nuorten kertomusten taustalla (Isoaho 2017). Ajatuksena tuntuu olevan, että maahanmuuttotaustainen nuori on lähtökohtaisesti epäluotettava, mutta sinnikkyydellään hän voi osoittaa olevansa poikkeus tästä säännöstä. Onko oikein, että vastuu ennakkoluulojen poistamisesta on sellaisten nuorten hartioilla, jotka ovat jo rakenteellisesti heikossa asemassa mutta yrittävät tästä huolimatta päästä mukaan työelämään ja tulla hyväksytyksi yhteiskunnassa?

Lopuksi

Lähdimme tässä ALL-YOUTH-hankkeen osatutkimuksessa selvittämään kanssatutkimuksen keinoin, millaisia kokemuksia pakolaistaustaisilla nuorilla miehillä on työelämään pääsystä Suomessa. Tutkimusaiheesta päättivät nuoret kanssatutkijamme itse. Tutkimusprosessi eteni siten, että nuorilla oli alusta saakka mahdollisuus vaikuttaa tutkimuksen etenemiseen ja osallistua tulosten raportointiin.

Miten kanssatutkimus onnistui, ja millaista tutkimusosallisuutta, ja sitä kautta yhteiskunnallista osallisuutta laajemminkin, tutkimusryhmämme nuoret kokivat? Havaintomme on, että tutkimusryhmän nuorten osallistuminen tutkimukseen ei edennyt aina suunnitellusti, tai ainakaan sillä tavoin, kuin me tutkijat olimme ajatelleet. Aina ei käynyt niin, että ryhmän jäsenet olisivat rientäneet tekemään asiantuntijahaastatteluita kanssamme ja analysoimaan niitä myöhemmin yliopistolla. Tämäntyyppiseen vahvasti sitouttavaan osallistumiseen ei kokemuksemme mukaan nuoria kannata patistella. Sen sijaan me tutkijat saimme oppia paljon siitä, kuinka monella tavalla tutkimukseen voi kanssatutkijana osallistua. Joskus osallistuminen merkitsee aktiivista ideoiden ja näkemysten heittelyä ryhmän keskusteluissa, joskus kokouksen hiljaista tarkkailua sivummalta. Mukana oleminen voi myös jäädä yhteen kertaan ja olla silti osallistujalle merkittävä kokemus. Kaikki eivät myöskään koe osallistumista samalla tavalla. Se mikä on yhdelle käänteentekevää, voi toiselle olla vain vähän merkitystä.

Opimme myös sen tärkeän asian, että pakolaistaustaisten nuorten miesten osallistumista ei voida typistää siihen, ovatko he jaksaneet kamppailla itsensä mukaan työmarkkinoille. Työn kautta saavutettava toimeentulo ja arvostus suomalaisten silmissä ovat nuorille tärkeitä arvoja ja tavoitteita, mutta niiden ohella (tai sijaan, silloin kun töitä ei kovasti yrittämälläkään saa) he rakentavat osallisuuttaan monilla muillakin tavoin. Etenkin vertaistoiminnalla on suuri merkitys nuorten hyvinvoinnille. Kölvin nuoret miehet osallistuivat aktiivisesti nuorempien ja myöhemmin Suomeen tulleiden nuorten miesten ohjaamiseen, ja vertaishaastatteluista ilmeni, että kaikki haastateltavat olivat ylipäätään kiinnostuneita vapaaehtoistyöstä. Keskusteluissamme jotkut mainitsivat olevansa kiinnostuneita myös vaikuttamistoiminnasta ja mahdollisuudesta lähteä ehdokkaaksi kuntavaaleihin. Jotkut olivat aktiiveja kansalaisjärjestöissä. Lisäksi monet osallistuvat projekteihin aiemman koti- tai asuinmaansa yhteiskunnan auttamiseksi, erityisesti nuorten aseman, hyvinvoinnin ja vaikutusmahdollisuuksien kohentamiseksi.

Kanssatutkimusprosessimme on tuottanut meille tutkijoille uutta tietoa ja syvällisempää ymmärrystä pakolaistaustaisten nuorten miesten arjesta, osallisuudesta ja hyvinvoinnista suomalaisessa yhteiskunnassa. Samalla olemme pitäneet tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että emme ole tutkimuksessa vain dataa kerääviä, ’ottavia’ osapuolia. Olemme myös pyrkineet antamaan nuorille takaisin jotakin sellaista, joka voisi olla heille merkityksellistä, omia tietojamme, kokemuksiamme ja ammatillisia verkostojamme. Olemme kuunnelleet ja tulleet itse kuunnelluiksi yhteisellä tutkimuspolullamme.

[Loppuviite 1. Tutkimuksessa teimme yhteistyötä Pakolaisnuorten tuki ry:n Kölvi-toiminnan piirissä olevien pakolaistaustaisten nuorten aikuisten miesten ja heidän ohjaajiensa kanssa. Omat tutkimushavaintomme raportissa perustuvat näin määrittyvään nuorten joukkoon. Artikkelissa käytämme myös laajempaa käsitettä maahanmuuttotaustaiset nuoret, kun viittaamme esimerkiksi tätä termiä käyttäviin haastateltaviin tai aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.]

Lähteet

Primäärilähteet

Kenttämuistiinpanot 23.3.2018.

Kenttämuistiinpanot 10.1.2019.

Rekrytointipäällikön haastattelu, Tampere 22.3.2019.

TE-palveluiden koordinaattorin haastattelu, Tampere 28.5.2019.

VALMA-koulutuksen opinto-ohjaajan ja opettajan haastattelu, Tampere 27.5.2019.

Kanssatutkijan toteuttama vertaishaastattelu, Tampere, marraskuu 2018.

Muut lähteet

Honkatukia, Päivi (2019) Nuoret töihin ja sassiin? – OECD:n raportin työelämäpainotus ohittaa paljon olennaista. ALL-YOUTH-tutkimushankkeen blogi.
http://www.allyouthstn.fi/nuoret-toihin-ja-sassiin-oecdn-raportin-tyoelamapainotus-ohittaa-paljon-olennaista/.

Isoaho, Antti (2017) ”Se on omasta aktiivisuudesta kiinni” – Työntekijäkansalaisuus maahanmuuttajataustaisten ammatillisten opiskelijoiden kokemuksissa ja uratoiveissa. Pro gradu-tutkielma, Helsingin yliopisto.

Joro, Tuula (2020) Turvapaikanhakijoiden osaaminen yhteiskunnallisena voimavarana. Selvitys Suomen Punaisen Ristin vastaanottokeskuksissa vuosina 2016-2018 tehdyistä turvapaikanhakijoiden osaamiskartoituksista. http://www.allyouthstn.fi/wp-content/uploads/2019/05/Loppuraportti-2019-UEF-Osaamiskartoitukset.pdf. Viitattu 22.5.2020.

Larja, Liisa & Sutela, Hanna & Witting, Mika (2015) Nuorten kouluttautuminen: Ulkomaalaistaustaiset nuoret jatkavat toisen asteen koulutukseen suomalaistaustaisia harvemmin. Teoksessa Tarja Nieminen & hanna Sutela & Ulla Hannula (toim.) Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa 2014. Helsinki: Tilastokeskus, 55-67.

Luhtakallio, Eeva & Mustranta, Maria (2017) Demokratia suomalaisessa lähiössä. Helsinki: Into.

Nieminen, Tarja (2015) Työttömyys ja työvoiman ulkopuolella olevat: Ulkomaalaistaustaisten ei-työllisten työnhaku on aktiivisempaa kuin suomalaistaustaisilla – kielitaito suurin este työllistymiselle. Teoksessa Tarja Nieminen & Hanna Sutela & Ulla Hannula (toim.) Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa 2014. Helsinki: Tilastokeskus, 121–133.

Nieminen, Tarja, Sutela, Hanna & Hannula, Ulla (2015, toim.) Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa 2014. Helsinki: Tilastokeskus.

Mohamed, Abdulqadir Luqman, Marzug, Ahmed Abdulqadir, Darko, Stephen, Rättilä Tiina, Honkatukia, Päivi & Rinne, Jarmo (2019) Työtä on tehtävä! – Nuorten maahanmuuttajien ajatuksia suomalaisten työelämästä. ALL-YOUTH-tutkimushankkeen blogi.
http://www.allyouthstn.fi/tyota-on-tehtava-maahanmuuttajanuorten-ajatuksia-suomalaisten-tyoelamasta/.

Souto, Anne-Mari (2016) Etnistyvät toisen asteen koulutusvalinnat. Nuorisotutkimus 34:4, 47-59.

Tokola, Nina, Rättilä, Tiina, Honkatukia, Päivi, Mubeen Fath E. & Mustalahti, Irmeli (2019) ”Haluan tulla nähdyksi huiviltani”. Nuorten musliminaisten kokemuksia kuulumisesta työelämässä. Nuorisotutkimus 37:2, 21-35.

Ågren, Susanna, Pietilä Iikka & Rättilä, Tiina (2020) Palkkatyökeskeisen ajattelun esiintyminen ammattiin opiskelevien työelämäasenteissa. Teoksessa Lotta Haikkola & Sami Myllyniemi (toim.) Hyvää työtä! Nuorisobarometri 2019. Valtion nuorisoneuvosto, Nuorisotutkimusseura, Nuorisotutkimusverkosto & opetus- ja kulttuuriministeriö, 157-178. https://tietoanuorista.fi/wp-content/uploads/2020/04/Nuorisobarometri_2019-netti.pdf.