Artikkeli 7 - Kanssatutkimus ja vertaishaastattelut tutkimusmenetelmänä - pohdintoja toimijuudesta ja vallasta

Kuuntele podcast täältä

Aluksi

Nuorisotutkimuksen piirissä on keskusteltu viime vuosina vilkkaasti valtasuhteista ja -rakenteista (Allaste & Tiidenbert 2015; Kaukko & Wernersjö 2017; Oikarinen-Jabai 2017; Pyyry 2012). Keskustelussa on kritisoitu nuorten tutkimisessa tyypillisesti sovellettuja aikuislähtöisiä määritelmiä ja ylhäältä alas suuntautuvia tutkimusstrategioita ja korostettu tarvetta ottaa tutkimusasetelmissa huomioon nuorten omat kokemukset, näkökulmat ja merkityksenannot. Yhtenä vaihtoehtona tutkijoiden ja nuorten välisen valtasuhteen korjaamiseksi tutkimuksissa on kokeiltu kanssatutkimuksen menetelmää. Noora Pyyry (2012, 37) määrittelee kanssatutkimuksen ”tutkimuksen kohteena olevien ihmisten osallistumiseksi tutkimuksen toteuttamiseen ja heidän ottamistaan huomioon tutkimusprosessissa kyvykkäinä toimijoina, joilla on ’tieto’ omasta maailmastaan”. Osallistujien välisten suhteiden epäsymmetriaa ei kuitenkaan kyetä välttämättä oikaisemaan, jos tutkimusta tehdään perinteisen tieteen tavoin tutkijalähtöisesti. Ajattelemme niin, että tässä tarvitaan syvällisempi metodologinen muutos.

Artikkelissa tavoitteemme on Ben Lohmeyeria (2019) seuraten vastata kriittisen keskustelun heittämään haasteeseen kehittämällä pidemmälle menevää kanssatutkimuksen metodologiaa. Omassa lähestymistavassamme ymmärrämme kanssatutkimuksen tutkimusprosessiin osallistuvien nuorten aikuisten ja tutkijoiden rinnakkaisina polkuina. Artikkelissa kuvatussa prosessissa kutsuimme nuoria, huivia käyttäviä ja suomalaisesta työelämästä kokemusta omaavia musliminaisia osallistumaan tutkimukseen oman elämänsä asiantuntijoina ja tasa-arvoisina kumppaneina omine arvoineen, tavoitteineen ja motiiveineen. Lohmeyerin termein, nuorten osallistumista laadulliseen tutkimukseen voidaan lähestyä rinnakkaisina projekteina, jolloin sekä tutkija että nuori tai nuoret astuvat prosessiin kukin omista lähtökohdistaan ja tavoitteistaan käsin. Projektien rinnakkaisuus saa tutkijan arvostamaan nuoren syitä osallistua, mikä tasapainottaa valta-asetelmaa. Tutkijat siis välttävät nuorten asemoinnin tutkimuksessa vallasta riisuttuina tai intressittöminä kohteina, varmistaen, että kaikilla osallisilla on aina omat projektinsa, jotka motivoivat ja ohjaavat heidän osallistumistaan.

Artikkelissa käytämme Lohmeyerin projektin sijaan käsitettä polku (pathway) painottaaksemme, että nuorten musliminaisten polut ovat alkaneet kauan ennen tutkimusintervention alkua ja jatkuvat omilla tahoillaan sen jälkeen. Artikkelissa kuvaamme tutkimusosallisten kohtaamisia ja niissä tapahtuvia polkujen risteämisiä toisaalta yliopistotutkijan, toisaalta ei-akateemisen kanssatutkijan näkökulmasta. Pohdimme tässä yhteydessä paljon toimijuutta ja voimaantumista, nojautuen erityisesti Amartya Senin (2001, 19) määritelmään toimijasta ”henkilönä, joka toimii ja luo muutosta ja jonka saavutuksia voidaan arvioida hänen omien arvojensa ja päämääriensä pohjalta”.

Kanssatutkimuksen asetelma kutsuu tutkimusyhteisöön mukaan ulkopuolisia toimijoita. Oman tutkimuksemme tavoitteena oli ohjata nuoret musliminaiset alusta saakka kiinteäksi osaksi tutkimusprosessia suunnitteluvaiheesta aineiston keräämiseen, analyysiin ja tulosten esittämiseen. Menetelmäksi ehdotimme vertaishaastattelujen tekemistä. Vertaistutkimuksella tähtäsimme valtasuhteiden tasapainottamiseen kanssatutkijan ja hänen vertaistensa tutkittavien välillä, edesauttaen ”vähemmän uhkaavaa toimintaympäristöä, jossa yhteisymmärrystä ja avoimuutta voidaan vaalia perustuen empatiaan ja jaettuihin käsityksiin asioista”, kuten Kelly (Kelly ym. 2017, 222) tavoitteen muotoilee. Ajattelimme vertaistutkijoita kokemusasiantuntijoina, jotka voivat toimia positiivisina roolimalleina myös muille osallisille.

Huomautettakoon, että artikkeli on alun perin kirjoitettu englanniksi tutkijan ja kanssatutkijan tiiviinä yhteistyönä. Pidimme sitä tärkeänä kanssatutkimukselle tärkeän yhteisluomisen ja -kirjoittamisen (co-creation) periaatteen toteuttamiseksi. Tätä tutkimusraporttia varten teksti on suomennettu ja osin lyhennetty alkuperäisestä.

Kanssatutkimus prosessina

Ensimmäiset tapaamiset

Kanssatutkimuksemme alkupiste oli, kun kaksi nuorta aikuista musliminaista sai tietää ALL-YOUTH-hankkeesta ja kiinnostui mahdollisuudesta osallistua siihen. Heidät kutsuttiin vierailulle Itä-Suomen yliopistoon kuulemaan hankkeesta tarkemmin. Keskustelun jälkeen he suostuivat tutkijan pyytämään alkuhaastatteluun. Naisia pyydettiin kertomaan vapaasti elämästään Suomessa ja aiemmassa kotimaassaan. Naisilta kysyttiin myös aiheita ja kysymyksiä, joita heidän mielestään olisi tärkeää nostaa esiin julkisessa keskustelussa tutkimuksen avulla. Artikkelissa kuvattu tutkimusprosessi perustuu naisten haastattelussa esittämiin kokemuksiin ja tutkimusteemoihin.

Koulutus

Seuraavassa vaiheessa naiset johdateltiin kanssatutkimuksen menetelmän ja vertaishaastatteluiden perusteisiin. Tämän jälkeen toinen naisista oli valmis sitoutumaan tutkimukseen kanssatutkijana pidemmällä tähtäimellä, ja toinen jättäytyi pois, koska hän koki, ettei hänellä olisi ollut siihen omassa arjessaan riittävästi aikaa. Kuitenkin myös hänen haastattelunsa sisällytettiin luvalla tutkimukseen ja hän oli mukana kommentoimassa tutkimuksesta tehtyä aiempaa julkaisua.

Koulutuksen toisessa vaiheessa kanssatutkijalle opastettiin vertaishaastatteluiden tekemistä laadullisena tutkimusmenetelmänä. Opastuksessa käytiin läpi tutkimustavoitteiden asettelua, tutkimusetiikan perusteita ja haastattelijan neutraalisuutta. Hän myös osallistui laajemmalle kanssatutkijoiden joukolle järjestettyyn leiritapaamiseen, jossa käsiteltiin erilaisia tutkimusmenetelmiä, tieteellistä kirjoittamista ja tutkimustulosten julkaisemisen tapoja.

Vertaishaastattelut

Seuraavan kahden kuukauden aikana kanssatutkija haastatteli neljää nuorta aikuista musliminaista, jotka harjoittavat aktiivisesti uskoaan ja joilla on kokemusta työelämästä Suomessa. Yksi suurimmista haasteista oli löytää tutkimukseen naisia, jotka olisivat muslimeita, käyttäisivät hijabia, burkaa tai jotakin muuta pään peittävää vaatetusta ja joilla olisi kokemusta suomalaisesta työelämästä. Useiden monikulttuuristen yhdistysten, moskeijoiden ja yliopistojen välityksellä kanssatutkija kutsui haastatteluun lopulta yksitoista Etelä-Aasian ja Lähi-idän maista kotoisin olevaa musliminaista. Heistä seitsemän kieltäytyi haastattelusta. Yksi syy oli yhteisen kielen puuttuminen, mutta kieltäytymiset kertovat myös jotakin olennaista musliminaisten asemasta ja toimijuudesta Suomessa. Kieltäytyneet eivät uskoneet koskaan saavansa töitä Suomesta, koska he käyttävät koko vartalon peittävää burkaa. Näin he eivät nähneet itseään arvokkaina tiedonlähteinä tutkimukseen, vaikka kanssatutkija heitä siihen rohkaisi. Lopulta kanssatutkija teki syvähaastattelut neljälle, hijab-huivia käyttävälle ja työkokemusta omaavalle naiselle, jotka asuivat Helsingissä, Jyväskylässä ja Turussa. Haastatteluissa tiedusteltiin kielitaidon merkityksestä työelämässä, henkilökohtaisesta työhistoriasta, työnhaun ja työssä käymisen kokemuksista sekä koetusta sosiaalisesta kuulumisesta ja arjen selviytymiskeinoista. Haastattelut kestivät 40-90 minuuttia, ja ne tehtiin puhelimitse tallentaen englanniksi tai urduksi.

Analyysi ja kirjoittaminen

Tallenteet purettiin tekstiksi, ja tutkija ja kanssatutkija tekivät yhdessä aineistosta aluksi useita lähilukuja (Tuomi & Sarajärvi 2018). Aineisto sisältää tarinan kaltaisia rakenteita (Heikkinen 2007; Hyvärinen 2019), joten aineiston teemoittelussa hyödynnettiin narratiivista analyysia. Kanssatutkija toimi tässä vaiheessa keskeisenä metodisena avaimena. Peilaamalla haastateltujen naisten kokemuksia omiinsa itsekin huivia käyttävänä musliminaisena, kanssatutkija pääsi käsiksi aineiston merkityksiin syvemmin kuin yliopistotukija olisi yksin kyennyt (Berger 2015). Tutkimuksesta tuotettiin aluksi usean tutkijan yhdessä kirjoittama suomenkielinen julkaisu, mutta koska vain tutkijat hallitsivat suomea, kanssatutkija jäi kirjoitusprosessissa sivurooliin. Tätä valta-asetelman epätasapainoa pyrittiin korjaamaan kanssatutkijan kanssa käydyillä säännöllisillä keskusteluilla muotoutumassa olevasta artikkelitekstistä. Artikkeli ”Haluan tulla nähdyksi huiviltani: nuorten musliminaisten kokemuksia kuulumisesta työelämässä” (Tokola ym. 2019) julkaistiin Nuorisotutkimus-lehdessä elokuussa 2019.

Tiedeviestintää taiteen keinoin

Edellä mainitun artikkelin käsikirjoitusvaiheessa avautui tilaisuus yhteistyöhön Joensuun kaupunginteatterin kanssa. Teatteri oli käynnistämässä nuorelle yleisölle suunnatun ”Selviytyjät” -esityksen tuotantoa. Esitys kertoo Suomeen muuttaneiden musliminuorten elämästä, ystävyydestä, sosiaalisesta identiteetistä ja syrjinnästä sekä suomalaisen yhteiskunnan normeihin sopeutumisesta. ALL-YOUTH-hanke kutsuttiin mukaan tuomaan käsikirjoitukseen musliminaisten parissa tehtyyn tutkimukseen perustuvia näkökulmia. Teatteriyhteistyö tarjosi poikkeuksellisen mahdollisuuden tutkimustulosten julkaisemiseen ja levittämiseen laajalle yleisölle. Tutkimuksesta esiin nousseita havaintoja esiteltiin esityksen käsikirjoittajalle ja ohjaajalle, ja kanssatutkija kommentoi käsikirjoitusta, minkä jälkeen sitä vielä muokattiin lopullista esitystä varten, jotta se peilaisi oikeellisesti nuorten musliminaisten elämän realiteetteja. ”Selviytyjät”-produktiota on tähän mennessä esitetty kaksikymmentäviisi kertaa. Esitys on kiertänyt muun muassa Pohjois-Karjalan alueen ammattikouluissa, lukiossa ja muun muassa vankilassa.

Kanssatutkimusta rinnakkaispoluilla

Yliopistotutkijan polku

Akateemisena tutkijana tulin prosessiin mielessäni nuorten osallistumisen mahdollisuuksia ja esteitä tutkiva hanke, jossa olin töissä. Olin erityisesti kiinnostunut uusien tutkimusmenetelmien kokeilemisesta. Ensimmäisissä tapaamisissamme naisten kanssa annoin keskustelun virrata vapaasti tunnustelevasta jutustelusta kohti pohdintaa mahdollisesta tutkimusyhteistyötä, asettamatta tutkimuksen agendaa ja kysymyksiä jo valmiiksi. Kun tapaamistemme ilmapiiri oli muodostunut rennoksi ja luottamukselliseksi, pyysin naisia kertomaan tarinansa elämästään aiemmassa kotimaassaan ja Suomessa. Yhteisesti jaettujen hetkien ja naisten kertomien tarinoiden jälkeen päätin jakaa heidän kanssaan myös oman tarinani. Avasin henkilöhistoriaani ja sitä, kuinka päädyin nykyiseen työhöni tutkimushankkeessa. Sen jälkeen avasin hankkeemme nuorten yhteiskunnalliseen osallisuuteen ja kestävään hyvinvointiin kytkeytyviä teemoja ja tavoitteita.

Lohmeyerin (2019, 2) mukaan laadullisen tutkimuksen ymmärtäminen osallistavina rinnakkaisprojekteina (tässä artikkelissa polkuina) ei tarkoita, että tutkija vapautuisi tutkimusprosessin riskien hallinnasta. Meidän tapauksessamme kävi kuitenkin niin, että kun kanssatutkija tunnisti itse, mistä hänen motivaationsa osallistua tutkimukseen kumpusi ja mitä hän osallistumisellaan lähti tavoittelemaan, vältimme hänen asemoitumisensa prosessissa vaikutusvallattomaksi tai intressittömäksi osapuoleksi. Tällöin suhteestamme tutkimuskumppaneina rakentui tasa-arvoisempi. Tutkijana koin palkitsevaksi, että saatoin olla käynnistämässä yhteistä tiedon tuottamista saman kiinnostuksen jakavan kanssatutkijan kanssa. Opin luottamaan kanssatutkijaani ja delegoimaan hänelle tutkimukseen liittyviä tehtäviä, minkä tuloksena keskusteluissamme nousi esiin myös uusia ideoita ja tekemisen tapoja. Luottamuksen rakentuminen tuntui voimaannuttavalta. Tunsin kiitollisuutta siitä, että sain tilaisuuden olla mukana kokeilemassa vertaishaastatteluja musliminaisia osallistavana menetelmänä. Ilman muslimitaustaista kanssatutkijaani se ei olisi ollut mahdollista. Koen, että kanssatutkimuksemme kautta pääsin itsekin osalliseksi jostakin uudesta ja ennen saavuttamattomasta. Toisaalta tunnen myös voimattomuutta siinä mielessä, että taustaltani suomalaisena tutkijana tuskin koskaan tulen täysin ymmärtämään tutkimukseen osallistuneiden naisten kokemusmaailmaa.

Kysymys, joka seurasi minua läpi tutkimusprosessin oli, kuinka välttää näyttäytymästä tiedollisena auktoriteettina, mutta samaan aikaan toimia prosessissa vastuullisena tutkijana. Kanssatutkijaa ei saanut jättää yksin, eikä häntä voinut pyytää tekemään sen enempää, kuin mihin hänellä oli resursseja. Vastasimme tähän haasteeseen keskustelemalla säännöllisesti ja avoimesti. Keskustelumme käsittelivät pääosin menetelmäteknisiä kysymyksiä, mutta ajan mittaan ne kehittyivät koskemaan yhä syvemmin myös tutkimus- ja yhteiskuntaeettisiä kysymyksiä.

Kanssatutkijan polku

Kun mahdollisuus osallistua ALL-YOUTH-hankkeeseen kanssatutkijan ominaisuudessa avautui, lähdin innokkaasti mukaan. Tutkimushankkeen teemat koskivat samoja kysymyksiä, joihin olin itse musliminaisena Suomessa asuessani törmännyt. Tunsin itseni voimaantuvan, kun sain olla mukana vaikuttamassa haavoittuvimmassa asemassa olevien väestöryhmien oloihin tutkimuksen avulla. Lisäksi tutkimukseen osallistuminen avasi mahdollisuuden päästä pois vastaanottokeskuksen ankarasta elämästä toisenlaiseen ympäristöön. Asuin keskuksessa turvapaikanhakijana. Nämä olivat keskeisiä syitä sille, miksi hyväksyin välittömästi kutsun osallistua tutkimukseen edes vapaaehtoisen tutkimusapulaisen ominaisuudessa.

Kanssatutkijana aloittaessani olin aloittanut myös maisteriopintoni, joten minulla oli jo jonkin verran taustatietoa ja taitoja toimia akateemisessa ympäristössä. Koska ymmärrykseni tutkimushankkeesta oli kuitenkin vähäinen, aloitin valmistautumisen kanssatutkijan tehtävään sukeltamalla aiempaan tutkimuskirjallisuuteen. Yliopistotutkijan tekemässä alkuhaastattelussa esiin nousseiden kysymysten, tutkimuskirjallisuuden sekä tutkijan kanssa käymiemme keskustelujen perusteella laadin haastattelulomakkeen vertaishaastatteluja varten. Koska olin samaan aikaan miettimässä aihetta pro gradu -tutkielmalleni, ALL-YOUTH-hankkeeseen osallistuminen avasi mahdollisuuden yhdistää nämä kaksi asiaa ja tavoitetta. Näin sain konkreettisen, omaa motivaatiotani lisänneen syyn lähteä hankkeeseen kanssatutkijaksi.

Ennen vertaishaastatteluiden tekemistä toimin tutkimuksessa vapaaehtoispohjalta, enkä odottanut, että minulle maksettaisiin. Kun sain tietää, että saisin työstä korvauksen, se oli minulle motivaation kannalta räjäyttävä kokemus. Palkattuna tutkijana tunsin olevani tunnustettu ja arvostettu tutkimuskumppani. Se, mitä arvostin kuitenkin eniten, oli, että me kaikki osallistujat saatoimme oppia prosessista ja yhteistyöstämme jotakin tärkeää. Olimme kaikki oppijoita kukin omalla polullamme. Kanssatutkijana opin uusia, itselleni merkityksellisiä taitoja, ja yliopistotutkijat oppivat musliminaisten elämästä jotakin sellaista, jota he eivät olisi ilman apuani kyenneet tavoittamaan. Kanssatutkimus oli valaiseva kokemus ja informatiivinen prosessi. Osallistuin kaikkiin vaiheisiin tutkimuskysymysten muotoilusta aineiston keräämiseen ja analysoimiseen. Vaikka en hallinnut tutkimuksen tuloksena syntyneen julkaisun (Tokola ym. 2019) kieltä, yliopistotutkija avasi minulle säännöllisesti sen auki kirjoittamista siten, että pystyin seuraamaan sen etenemistä ja antamaan julkaisuun oman panokseni kommentoimalla.

Kanssatutkimuksella oli minuun pysyvä vaikutus. Se antoi mahdollisuuden kehittää toimijuuttani musliminaisena akateemisessa maailmassa, kuten myös tilaisuuden kertoa oman tarinani toisten tutkimukseen osallistuneiden musliminaisten tavoin. Kykenin tuomaan tutkimukseen sellaista sisäpiirin tietämystä (Smith & Montaghan & Broad 2002) ja kokemuksia, joihin yliopistotutkijoilla ei ollut pääsyä. Pääsin kyseenalaistamaan aiempia oletuksia musliminaisten työelämäkokemuksista, ja lopulta sain mahdollisuuden ottaa tutkimusprosessissa johtavan aseman. Se, että pääsin työskentelemään ammattilaisten kanssa ja jakamaan vastuuta arvostettuna tutkimuskumppanina, merkitsi todellista toimijuutta ja tasa-arvoa. Tässä mielessä yliopistotutkijan polun vierellä kulkeva rinnakkaispolkuni saattoi minut kohti uudenlaista tiedollista maailmaa ja auttoi minua rakentamaan ammattimaisen tutkijan identiteettiä. Opettelin ja opin tulkitsemaan arjessa elettyjä, toisten musliminaisten kanssa jakamiani arjen kokemuksia teoreettisesti, ja myös kriittisesti. Kanssatutkimus osoittautui tilaisuudeksi nostaa julkisesti esiin niiden musliminaisten vaiettuja ajatuksia ja kokemuksia, joiden ääntä ei tähän saakka ollut kuultu. Kanssatutkijuudesta tuli tärkeä määrittäjä itselleni, se auttoi minua tunnistamaan omat kykyni ja kehittymään itsestäni tietoiseksi, aktiiviseksi toimijaksi.

Tutkijatiimiltä saamani opastus ja mentorointi auttoivat hahmottamaan omaa tutkimuspolkuani ja vastaamaan kanssatutkijalle asetettuihin odotuksiin. Säännölliset kokoontumiset ja koulutukset loivat hyvän suhteen ja työskentelyilmapiirin muun tiimin kanssa. Edetessäni rakensin syvällisemmän ymmärryksen siitä, mistä tutkimuksessa on kyse, ja tietoni ja itseluottamukseni kasvoivat, kun sain tuoda siihen oman panokseni. Kanssatutkijaksi ryhtyminen merkitsi vastuun ottamista ja pitkäaikaista sitoutumista. Olin siihen valmis, koska halusin tuoda tutkimukseen erilaisen, kokemusperäisen näkökulmani ja olla mukana tuottamassa uutta tutkimustietoa. Sain niin ikään mahdollisuuden vaikuttaa teatteriesityksen käsikirjoitukseen, mikä oli myös huima, osallistumisen motivaatiota kohottava kokemus. Pidin sitä tärkeänä erityisesti siksi, että teatterin keinoin kerrotuilla tarinoilla on valtaa. Sain olla mukana luomassa esitystä, joka sekä resonoi musliminaisten elettyjen kokemusten kanssa että edesauttoi erilaisten yleisöjen pääsyä sisään heidän elämänsä realiteetteihin.

Syvähaastattelut musliminaisten parissa – vertaistutkijan ja haastateltujen naisten kokemuksia

Vertaistutkija on yleensä henkilö, joka jakaa tutkittavien kanssa saman todellisuuden. Omassa tutkimuksessamme jaoin tutkittavien kanssa sukupuolen, kulttuurisen taustan ja uskonnon sekä ulkonäköön liittyviä elementtejä, kuten hijabin käytön vaatetuksessani. Kun tutkitaan asioita, joihin liittyy uskonto – kuten huivia käyttävien musliminaisten kontekstissa – tutkijan on pysyttävä erityisen herkkänä tutkittavien äänille ja kokemuksille. Kyse on naisten identiteetistä ja kehoista, jotka ovat sensitiivisiä alueita niin länsimaissa kuin musliminaisten henkilökohtaisessa kokemusmaailmassa. Liamputtong (2007) on kutsunut tällaisia herkkiä alueita ’syrjäseuduiksi’ (back regions). Ne ovat yksityisiä tiloja, joihin vain sisällä olevat voivat osallistua ja siten pysyä herkkinä toisten intimiteetille ja ansaita toisten täydellisen luottamuksen.

Kun ryhdyin ottamaan yhteyttä sopiviin henkilöihin vertaishaastatteluja varten, koin itseni aluksi stressaantuneeksi. Kannoin huolta siitä, että haastateltavat saattaisivat epäröidä puhua kanssani sellaisista kysymyksistä, jotka liittyivät heidän kehonkuvaansa ja siten astuivat heidän intimiteettinsä piiriin. Ennakoidakseni ja ehkäistäkseni haastateltaville koituvaa harmia, testasin haastattelukysymyksiä erään muslimiystäväni kanssa. Häneltä sain arvokasta palautetta, jonka avulla hioin haastattelukysymyksiä eteenpäin. Lopulta kävi niin, että kaikki haastatteluihin osallistuneet vastasivat kysymyksiini mielellään, koska he kokivat niiden liittyvän välittömällä tavalla omaan elämänpiiriinsä. Naiset jakoivat ajatuksensa ja kokemuksensa hyvinkin avoimesti, ja heitä innosti ja motivoi kuulla, että haastatteluja käytettäisiin oikeassa tutkimusjulkaisussa. Koska olin itsekin huivia käyttävä musliminainen, saatoin asemoitua osaksi haastateltujen naisten yksityistä aluetta ja sitä määrittäviä tekijöitä, sukupuolta, uskontoa ja ulkoista habitusta. Pystyin samaistumaan heidän narratiiveihinsa ja ymmärtämään heidän käyttämiään uskontoon ja etnisyyteen liittyviä käsitteitä, jolloin heidän oli helppoa luottaa minuun. Kykenin luomaan haastatteluille turvallisen ja luottamuksellisen ilmapiirin, jolloin haastateltavien oli helppo avautua ilman pelkoa tulevansa leimatuiksi esimerkiksi alistettuina, takapajuisina tai radikalisoituneina.

Tekemäni haastattelut olivat itselleni musliminaisena kiinnostava kokemus. Jaoin haastateltujen naisten kokemukset esimerkiksi hijabin käyttämisestä julkisesti ja suomalaisten suhtautumisesta meihin silloin, kun jossakin maassa on tapahtunut terrori-isku. Ymmärsin välittömästi myös sen, miten naiset kokivat kulttuurinsa ja uskontonsa vaikuttaneen kokemuksiinsa työelämästä Suomessa. Samoin kuin useimmat haastateltavista, minäkin olin koulutettu ja pätevä Suomeen tullessani, mutta kohtasin työnhaun kaikissa vaiheissa osaamiseni aliarvioimista tai jopa kieltämistä. Pyrin töihin useisiin paikkoihin, jotka olivat tekemisissä minulle entuudestaan tuttujen asioiden kanssa tai jotka liittyivät opintoihini. Mutta minut mitätöitiin kaikkialla, ja minulle tarjottiin ainoastaan yhtä paikkaa siivoojana. Minua syrjittiin esimerkiksi ulkomaalaisen taustani, kielitaidon puutteen sekä huivin käyttämisen takia (tällaisia syitä mainittiin työnhaun yhteydessä). Tunsin itseni täydellisen eristetyksi, yhteiskunnasta syrjäytetyksi ja lannistetuksi. Kokemukseni erosi haastateltavistani vain siinä, että he olivat jo päässeet sisään työelämään, minä en.

Haastateltuihin naisiin otettiin yhteyttä uudelleen, kun tutkimusprosessi oli päättynyt ja siihen pohjautuva tutkimusartikkeli oli julkaistu. Tämä tapahtui yli vuosi haastattelujen jälkeen. Halusimme kuulla, miten naiset olivat kokeneet tutkimukseen osallistumisensa. Kävi ilmi, että kaikki naiset olivat tunteneet olonsa haastattelussa turvalliseksi ja ilmapiirin mukavaksi. Tärkeää oli, että he saattoivat puhua minulle, jakaa kokemuksensa ja kertoa tunteistaan ilman, että heidän olisi tarvinnut pelätä tulevansa arvostelluksi tai tuomituksi (Quinney & Dwyer & Chapman 2016; Cruz 2008). Kuten 30-vuotias kasvatustieteiden opiskelija totesi: ”Suurin helpotus, jonka tunsin, oli etten tulisi perusteetta tuomituksi eikä kertomustani tulkittaisi väärin, koska tiedäthän, millaista se on” (käännös NT). Vertaishaastattelut osoittautuivat joillekin myös helpottavaksi kokemukseksi, kuten 29-vuotiaalle kosmetologille:

Vertaistutkimus on muutakin kuin aineistonkeruuta

On tärkeää pohtia, ovatko vertaistutkijan tekemät haastattelut luotettavampi aineistonkeruumenetelmä, kuin jos ne olisi tehnyt ei-vertainen yliopistotutkija. Vertaistutkimuksen menetelmää kritisoineet ovat väittäneet, että se saattaa tuottaa huonompilaatuista aineistoa ja että vertaistutkijoiden rekrytoimiseen ja kouluttamiseen käytettävät resurssit eivät tuota ylimääräistä hyötyä verrattuna perinteisiin tiedonkeruun menetelmiin (Holland 2010; Nind 2011). Kuitenkin, kuten useissa muissakin aiemmissa tutkimuksissa (Kelly ym. 2017; Devotta ym. 2016; Smith & Montaghan & Broad 2002), mekin havaitsimme, että vertaistutkijan mukana olemisen hyödyt ovat selvästi haasteita suuremmat ja että vertaistutkijan keräämä aineisto voi olla laadullisesti syvempää kuin muutoin. Meille vertaistutkimus osoittautui erinomaiseksi menetelmäksi saavuttaa musliminaisten työelämäkokemuksista tarkennettua tietoa. Kanssa- ja vertaistutkimuksella on niin ikään potentiaalia vähentää tutkijan ja tutkittavien välillä tavallisesti vallitsevaa valta-asetelmien vinoumia ja edesauttaa paremman ymmärryksen muodostumista tutkittavasta ilmiöstä (Roche & Guta & Flicker 2010). Hyväksymme Warrenin (2000, 198) argumentin, jonka mukaan ”vertaistutkija, yhdistäessään sisäpiirin näkemystään objektiivisiin reflektioihinsa, synnyttää täydempää ymmärrystä tutkimusaiheesta”.

Mitä tulee vertaistutkijoiden tukemiseen tarvittaviin ylimääräisiin resursseihin ja ponnistuksiin, ne ovat todellisia ja tarpeellisia. Omassa tutkimuksessamme emme kuitenkaan kokeneet kanssatutkimuksella tuotettua tietoa pelkkänä ’datana’, vaan kyse oli samalla myös osallistujien toimijuuksien tukemisesta rinnakkaispoluilla. Tällaisen tutkimussuuntauksen hyöty niin tutkijalle, kanssatutkijalle kuin muillekin tutkimukseen osallistuville koostuu monimuotoisista tiedollisista, toiminnallisista ja emotionaalisista prosesseista.

Tutkimusprosessin eettiset haasteet

Tutkimusprosessissamme noudatettu kanssatutkimuksen lähestymistapa hyödytti monin tavoin kanssatutkijan taitojen kehitystä hänen omalla polullaan. Sitouduimme lähestymistavassamme inkluusion ja tasa-arvon yleisiin arvoihin, ja arviomme mukaan onnistuimme oikaisemaan valtasuhdetta kokeneen yliopistotutkijan ja aloittelevan kanssatutkijan välillä. Kuitenkin tiedon yhteistuotannon vaiheessa kohtasimme myös ongelmallisia eettisiä kysymyksiä, hetkiä, jolloin epäröimme, miten jatkaa eteenpäin, ja meidän täytyi palata muutamia askeleita taaksepäin ja yrittää uudelleen. Näihin perustuen haluaisimme nostaa esiin seuraavanlaisia huomioita.

Ensinnäkin olisi epäreilua odottaa kanssatutkijalta sellaisia tutkimustaitoja, joita hänellä ei vielä ole. Täten kanssatutkijoille on välttämätöntä tarjota räätälöityä koulutusta tutkimuksen tekemiseen. Koulutuksen tulisi täyttää useita tavoitteita. Sen pitäisi herättää kiinnostusta osallistujien keskuudessa ja johdatella kanssatutkijat tutkimuksen tekemisen käytäntöihin siten, että he hallitsevat niitä riittävästi. Kanssatutkijoita tulee huolellisesti informoida tekijyyteen ja aineiston käsittelyyn liittyvistä oikeuksista, vastuista ja periaatteista. Kanssatutkijoille on annettava mahdollisuus reflektoida omia kykyjään ja asettaa tutkimukseen osallistumiselle omia henkilökohtaisia tavoitteitaan. Rinnakkaispolkujen lähestymistapa voi olla näiden tavoitteiden näkökulmasta hyödyllinen, koska se auttaa reflektoimaan kunkin kanssatutkijan syitä osallistumiselle, sitouttamaan osallistujia prosessiin pitkäjänteisesti ja ymmärtämään tutkimukselle asetettuja laajempia tavoitteita (ks. Lohmeyer 2019). Koulutuksen tulee niin ikään olla kaksisuuntainen prosessi, jossa myös tutkijat oppivat kanssatutkijoilta heidän näkökulmistaan siihen aiheeseen, jota yhdessä tutkitaan. Samalla on tärkeää huomioida tarkoin metodologiaan ja luottamukseen liittyvät eettiset kysymykset.

Toiseksi, sen lisäksi, että kanssatutkijan panosta tutkimukseen osoitetaan arvostettavan maksamalla tehdystä työstä palkkaa tai palkkio, on tärkeää rakentaa myös muita tunnustamisen muotoja, jotka auttavat kanssatutkijoita tuntemaan osallisuutta ja tasa-arvoista kumppanuutta kokeneiden yliopistotutkijoiden kanssa. Tutkimukseen sitoutuminen oli tämän tutkimuksen kanssatutkijalle merkityksellinen kokemus, koska se ei ainoastaan tarjonnut tilaisuutta selvittää tärkeäksi koettua ilmiötä vaan myös mahdollisuuden vaikuttaa rakentavalla tavalla tutkimukseen osallistuneiden naisten elämään. Haastatellut naiset pitivät itsekin tärkeänä, että heidän osallistumisellaan tutkimukseen on jotakin todellista merkitystä ja vaikutusta. Täten osallistava, tai jopa johtava rooli, kanssatutkijoille tutkimustiedon tuottamisessa ja levittämisessä varmistaa, että tutkimuksella on todellisia vaikutuksia (jo siten, että prosessi voimauttaa kanssatutkijoita ja edistää heidän toimijuuttaan), jolloin tutkimuksen tuloksiinkin voidaan suhtautua vakavammin (ks. myös Smith & Monaghan & Broad 2002).

Lopuksi

Artikkelissa kuvattu tutkimusprosessi oli kanssatutkijan rinnakkaispolun näkökulmasta tärkeä kokemus, jolla on ollut merkittäviä vaikutuksia. Osallistuminen tutkimukseen on lisännyt kanssatutkijan luottamusta itseensä ja osaamiseensa, ja se on luonut kuulumisen tunnetta yhteiskuntaan ja tuonut ammatillisia kokemuksia. Vastuu vertaishaastattelujen toteuttamisesta mahdollisti hänelle tunteen tutkimusprojektin omistajuudesta ja opetti tutkimustyön edellyttämää työskentelyn pitkäjänteisyyttä. Ajattelemme, että parhaimmassa tapauksessa kanssatutkija kykenee kehittämään omaa toimijuuttaan sitä kautta, että kanssatutkimukseen prosessissa hän saa kokea itsenäisyyttä (mahdollisuuden tehdä itsenäisiä päätöksiä) ja omistajuuden tunnetta. Tällaiset onnistumiset eivät kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan ne vaativat sitkeää työtä ikään, kulttuuriseen taustaan sekä aika- ja taloudellisiin resursseihin liittyvien epäsymmetristen valta-asetelmien korjaamiseksi. Omat kokemuksemme rinnakkaispoluilla kulkemisesta tutkimuksen toteuttamiseksi kertovat siitä, että tutkijoiden ja tutkittavien välinen vallan tasapainottaminen on mahdollista. Polkumme ovat läpi prosessin pysyneet rinnakkaisina, eivätkä ne ole törmänneet, eronneet tai johtaneet konflikteihin. Samalla tavoin kanssatutkijan ja tutkimukseen haastateltujen musliminaisten polut kohtasivat hetkeksi, antoivat toisilleen jotakin merkityksellistä ja erkanivat jälleen omiin suuntiinsa. Ottaen huomioon tutkimusprosessin suhteellisen lyhyen aikajänteen ja sen, että kanssatutkija ja haastateltavat olivat tekemisissä toistensa kanssa vain hetken verran, kanssatutkija onnistui kuitenkin kohtaamaan haastateltavat tavalla, joka oli heille tärkeä ja merkityksellinen.

Havaintomme kanssatutkimuksen hyödyistä vahvistavat aiempia kokemuksia kanssatutkimuksesta metodologisena lähestymistapana. Esimerkiksi Kellyn ym. (2017, 16) tutkimuksessa, jossa nuoret haastattelivat vertaisiaan, haastatellut totesivat, että sensitiivinen lähestymistapa ja rento, epäformaali asetelma auttoivat heitä jakamaan tarinansa. Haastatellut pitivät vertaistutkijoita jopa roolimalleina, mikä motivoi heitä sitoutumaan tutkimukseen. Vertaistutkijoilla oli toisaalta vaikeuksia hallinnoida osallistumistaan emotionaalisesti ja vetää raja tutkija-minän ja henkilö-minän välille. Toisaalta hyödyllisiksi koettiin prosessissa rakentunut osallistujien välinen luottamus, saavutetut tutkimuksen tekemisen taidot, kokemus palkkion saamisesta tehdystä tutkimustyöstä, uusien urapolkujen avautumisen tulevaisuudessa, uudet ystävyydet ja mahdollisuus vaikuttaa tutkimustulosten avulla yhteiskunnan kehityskulkuihin.

Kanssatutkimuksen lähestymistapa edistää tiedon yhteisluomista ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Sitä voidaan pitää aikaa vievänä ja siihen liittyy monenlaisia eettisiä haasteita. Tutkijan onkin tärkeää kehittää oikeanlainen asenne ja välineitä kanssatutkimuksen menetelmän sisäistämiseksi ja toteuttamiseksi. Hänen tulee hyväksyä, ettei voi kontrolloida koko tutkimusprosessia, vaan hänen on ikään kuin asetuttava takaistuimelle ja seurattava, kun kanssatutkijat ovat ’ajovastuussa’. Silti tutkija kantaa vastuun riskien hallinnasta. Kokemuksemme perusteella tällainen ’takapenkiltä’ tapahtuva hallinta on avain molemminpuolisen luottamuksen synnyttämiseksi ja tilan luomiseksi kanssatutkijan ja tutkijoiden toimijuuksille. Kanssatutkimus voi olla kaikille osallistujille mahdollisuus rakentaa omia kyvykkyyksiään.

Loppuviite 1. Käännetty alkuperäisestä englanninkielisestä käsikirjoituksesta (käännös: Tiina Rättilä & Nina Tokola).

Lähteet

Allaste, Airi-Alina & Tiidenberg, Katrin (2015, toim.) “In Search of…” New Methodological Approaches to Youth Research. Cambridge: Cambridge Scholars Publishing.

Berger, Roni (2015) Now I see it, now I don’t: Researcher’s position and reflexivity in qualitative research. Qualitative Research 15:2, 219-234.

Cruz, Cindy (2008) Notes on Immigration, Youth, and Ethnographic Silence. Theory Into Practice 47: 1, 67-73.

Devotta, Kimberley, Woodhall-Melnik Julia, Pedersen Cheryl, Wendaferew Aklilu, Dowbor Tatiana P., Guilcher Sara J. T., Hamilton-Wright Sarah, Ferentzy Peter, Hwang W. Stephen & Matheson, Flora I. (2016) Enriching qualitative research by engaging peer interviewers: A case study. Qualitative Research 16:6, 661-680.

Heikkinen, Hannu (2007) Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena. Teoksessa Juhani Aaltola & Raine Valli (eds) Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Juva: PS-kustannus, 142-158.

Holland, Sally, Renold, Emma, Ross, Nicola J. & Hillman, Alexandra (2010) Power, agency and participatory agendas: A critical exploration of young people´s engagement in participative qualitative research. Childhood 17, 360.

Hur, Mann Hyung (2006) Empowerment in Terms of Theoretical Perspectives: Exploring a Typology of the Process and Components across Disciplines. Journal of Community Psychology 34, 523-540.

Hyvärinen, Matti (2019) Kertomuksen tutkimus. https://docplayer.fi/412868-Kertomuksen-tutkimus-matti-hyvarinen.html. Viitattu 25.1.2020.

Kaukko, Meri & Wernersjö, Ulrika (2017) Belonging and Participation in Liminality: Unaccompanied Children in Finland and Sweden. Childhood 24:1, 7–20.

Kelly, Brenagette, Gilligan, Eithne, Friel, Seana, Smith, Darren, Pinkerton, John & McShane, Theresa (2017) More than we expected! A Guide to Peer Research with Young People. Belfast: QUB.

Liamputtong, Pranee (2007) Researching the Vulnerable: A Guide to Sensitive Research Methods. Sage Publisher, London.

Lohmeyer, Ben A. (2019) “Keen as fuck”: youth participation in qualitative research as “parallel projects”. Qualitative Research, 1-17.

Nind, Melanie (2011) Participatory data analysis: a step too far? Qualitative Research, 11:4, 349–363.

Oikarinen-Jabai, Helena (2017) Suomensomalialaiset nuoret paikantumisiaan tutkimassa. Nuorisotutkimus 35:1–2, 40–53.

Pyyry, Noora (2012) Nuorten osallisuus tutkimuksessa: Menetelmällisiä kysymyksiä ja vastausyrityksiä. Nuorisotutkimus 31:1, 35–53.

Quinney, Loretto, Dwyer, Trudy & Chapman, Ysanne (2016) Who, Where, and How of Interviewing Peers: Implication for a Phenomenological Study. Sage Open, 1-16.

Roche, Brenda, Guta, Adrian & Flicker, Sarah (2010) Peer research in action I: Models of practice. Community Based Research Working Paper Series. The Wellesley Institute.

Sen, Amartya (2001) Development as freedom. Oxford New York: Oxford University Press. ISBN 9780192893307.

Smith, Roger, Monaghan, Maddy & Broad, Bob (2002) Involving Young People as Co-Researchers: Facing up to the Methodological Issues. Qualitative Social Work 1:2, 191-207.

Tokola, Nina, Rättilä, Tiina, Honkatukia, Päivi, Mubeen, Fath E. & Mustalahti, Irmeli (2019) ”Haluan tulla nähdyksi huiviltani” – Nuorten musliminaisten kokemuksia kuulumisesta työelämässä. Nuorisotutkimus 37:2, 21-35.

Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli (2018) Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Uudistettu laitos. Helsinki: Tammi.

Warren, Simon (2000) Let’s Do It Properly: Inviting Children to be Researchers. Teoksessa Ann Lewis and Geoff Lindsay (toim.) Researching Children’s Perspectives. Buckingham: Open University Press, 122–34.