Kuuntele podcast täältä
Z: Hän myy täällä hyvää jäätelöä
Henri: Mitä mieltä sä oot suomalaisesta jäätelöstä?
Z: Se on kansainvälistä jäätelöä, ei suomalaista..
Henri: Ihan varmasti jäätelö on Irakissa maukkaampaa
Z: Ei, samaa se on..
Kävimme tämän puolivitsailevan keskustelun ”Z:n” kanssa seisoskellessamme toukokuussa 2019 Tampereen Pyynikinharjulla. Olimme kameroinemme haastattelemassa ”Z:aa” yhdessä hänen lempipaikoistaan, jossa hän oli käynyt säännöllisesti muutettuaan Pirkanmaalle. Paikalliset herkut olivat nousseet keskusteluihin jo Pyynikille noustessa, kun Henri (toinen kirjoittajista) oli autossa kysynyt, millaiset asiat Suomessa olivat yllättäneet Irakista tulleen ”Z:n” positiivisesti. ”Mämmi!”, Z oli tokaissut, mikä sai meidät kaikki purskahtamaan nauruun. Hetken pohdinnan jälkeen ”Z” oli kuitenkin vastannut, että hänet on yllättänyt esimerkiksi lehdistön- ja ilmaisunvapauden laajuus, jota hän arvostaa suuresti. Häntä oli ihmetyttänyt, että televisiossa ja lehdissä voi puhua kenestä tahansa henkilöstä, eikä siitä kukaan joudu sen kummemmin ongelmiin.
Aluksi
Pohdimme tässä artikkelissa dokumenttielokuvan hyödyntämistä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen välineenä. Artikkeli perustuu omiin kokemuksiimme dokumenttielokuvan tekemisestä Suomeen turvapaikanhakijoina tulleiden nuorten työllistymisestä. Tutkimuksellisen elokuvatyöskentelymme tavoitteena on ollut keskittyä nuorten omiin kokemuksiin ja ajatuksiin. Keskiössä ovat kysymykset, joita he itse pitävät tärkeinä työllistymisensä kannalta. Avaamme artikkelissa dokumenttielokuvamme lähtökohtia, kysymyksenasetteluja, käytännön tekemistä sekä sitä, mitä olemme matkan varrella oppineet.
Käytettäessä dokumenttielokuvaa tutkimusmenetelmänä läsnä ovat monet tutkimuksen tekemiselle ominaiset mutkikkaat päätökset ja valinnat, ja lisäksi joukko uusia. Esimerkiksi yllä kuvatut sananvaihdot jäätelöstä ja mämmistä edustavat kahta kohtausta, joiden jättämistä dokumenttiin pähkäilimme pitkään. Lopullisesta versiosta otimme jäätelökohtauksen pois, mutta jätimme siihen keskustelun mämmistä. Emme tehneet näin siksi, että kohtaus olisi ollut jollakin tapaa toista hauskempi tai osoittaaksemme, kuinka hienoa on, kun Irakista asti Suomeen muuttanut ihminen saattaa tykätä omintakeisesta kansallisherkustamme. Oleellisempaa tässä on huomata, että molemmissa kohtauksissa on äänessä tutkija ja elokuvantekijä. Tutkimuksellisen refleksiivisyyden (jossa olemme tietoisia omista oletuksistamme ja menetelmällisistä valinnoistamme) nimissä olemme päättäneet, että myös tällaisia tilanteita saa näkyä lopputuloksessa.
Toisessa henkilökuvadokumentissa tulee esiin samankaltainen tilanne, kun Turussa asuva ”K” yhtäkkiä keskeyttää haastattelun ja haluaa meidän kuvaavan puussa laulavaa mustarastasta. Ahmed (toinen artikkelin kirjoittajista) toteaa videolla, että se ei ole nyt mahdollista. Lintu on liian kaukana, eikä tarvittavaa kaukolinssiä ole sillä hetkellä käytettävissä. Tämäkin kohtaus sai jäädä lopulliseen versioon. Tällaisilla valinnoilla olemme tuoneet esiin, että emme ole halunneet luoda elokuvallista illuusiota ja häivyttää itse kuvausprosessia ja sen tekijöitä taustalle. Toisaalta emme ole halunneet olla liikaa esillä; dokumentin tarkoituksena on kuitenkin tuoda esiin nuorten omia kokemuksia. Lisäksi olemme joutuneet pohtimaan, mitä tarkoittaa, että viime kädessä tutkimusaineistomme koostuu vain liikkuvasta kuvasta ja äänestä. Kuinka voimme välittää niiden kautta katsojille tutkimuksellista tulkintaamme ja ymmärrystämme, kun emme halua itse puhua tai sanoittaa mitään dokumenttielokuvan ääniraidalle? Päätökset dokumenttielokuvamme luonteesta ja formaatista ovat olleet monien neuvottelujen, keskustelujen, käänteiden ja valintojen tulos. Tässä artikkelissa avaamme näitä prosesseja.
Dokumenttielokuvan lähtökohdat
Miksi tehdä dokumenttielokuvaa osana yhteiskuntatieteellistä tutkimushanketta? Mitä lisäarvoa tutkimukseen tuo, että perinteisten haastattelujen ja osallistavien menetelmien lisäksi tutkimuksen tarpeisiin tuotetaan myös elokuvalliseen kerrontaan perustuvaa aineistoa? Näiden kysymysten pohtiminen vaatii monipolvista reflektointia tutkimus- ja dokumenttielokuvaprojektimme lähtökohdista, henkilökohtaisista motivaatioistamme ja prosessin luonteesta.
Yhteistyömme lähti liikkeelle aikaisemmasta tuttavuudestamme ja jakamastamme innostuksesta dokumenttielokuvan tekemiseen. Hankkeen pääkysymys ja johtoajatus oli alussa hyvin selkeä. Halusimme selvittää, miten turvapaikanhakijoina Suomeen tulleet nuoret olivat kokeneet työllistymisensä. Kysymyksenasettelu kumpusi monien tuntemiemme nuorten henkilökohtaisista lähtökohdista ja ihmetyksestä: ”Miten ihmeessä Suomesta löytää töitä?” Samaa kysymystä pohtivat myös muut ALL-YOUTH-hankkeen tutkijat ja kanssatutkijat useissa tämän raportin artikkeleissa. Me halusimme kuitenkin keskittyä erityisesti positiivisiin kokemuksiin ja tuoda esiin nuoria, jotka ovat löytäneet töitä ja pärjänneet Suomessa hyvin. Halusimme haastatella nuoria siitä, millaiset asiat ja valinnat heidän elämässään olivat johtaneet työpaikan löytymiseen. Tutkimus- ja dokumenttielokuvaprojektin tavoitteena oli tuoda julkisessa keskustelussa turvapaikanhakijoista tyypillisesti tuotetun ’huolipuheen’ (Honkatukia & Myllylä 2018) rinnalle toisenlaisia, valoisampia näkymiä siihen, että myös nämä nuoret voivat työllistyä ja pärjätä yhteiskunnassa hyvin.
Dokumenttielokuvan kysymyksenasettelu lähti liikkeelle ”Nuoret muslimit ja resilienssi” (NUMUR) -tutkimushankkeesta, jossa Henri oli aiemmin työskennellyt [loppuviite 1]. Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa tutkittiin Suomessa kasvaneiden maahanmuutto- ja muslimitaustaisten nuorten kokemuksia suomalaisessa yhteiskunnassa selviytymisestä ja onnistumisesta. NUMUR-hankkeessa joukko tutkijoita ja nuoria pohtivat yhdessä, millaisia arjen voimavaroja nuorilla on, ja millaiset henkilökohtaiset ja sosiaaliset tekijät vahvistavat heidän hyvinvointiaan ja kannattelevat heidän tulevaisuuden haaveitaan. Hankkeessa pyrittiin purkamaan maahanmuutto- ja muslimitaustaisiin nuoriin kohdistuvia kielteisiä asenteita ja puhetapoja, joissa heidät esitetään yhteiskunnallisena ongelmana. Näin turvallisuusuhat, lähiöiden sosiaaliset ongelmat, syrjäytyminen tai vaikkapa radikalisoituminen ja (väärin)käsitykset islamista muodostavat ennakkoluulojen vyyhdin, jonka taakse itse ihmiset unohtuvat. Tämän seurauksena maahanmuuttotaustaisia- ja musliminuoria lähestytään helposti oletettujen taustayhteisöjensä edustajina, ei yksilöinä omine vahvuuksineen ja unelmineen.
Tutustuimme tutkimushankkeen aikana, kun Ahmed toimi työharjoittelijana Turun Siirtolaisuusinstituutissa järjestetyn ”NUMUR – Islam ja minä” -näyttelyn järjestämisessä (Hämäläinen & Elfadl 2019). Hankkeen siivittämä kysymyksenasettelu inspiroi meitä kohti dokumenttielokuvaa. Halusimme ymmärtää, miksi turvapaikanhakijoista puhutaan uhreina tai riskitekijöinä ja miksi keskustelussa ei tuoda esiin myös myönteisiä asioita, turvapaikanhakijoiden onnistumisia ja arjen voimavaroja. Meitä mietitytti myös, miksi ja miten jotkut pärjäävät yhteiskunnassa paremmin kuin toiset.
Elokuvatyöskentelystä
Yllä mainittu kysymyksenasettelu innosti meitä molempia, vaikkakin erilaisista syistä, ja halusimme kokeilla sen lähestymistä dokumenttielokuvan kautta. Ahmedin tuttavapiirien kokemukset Turussa ja muualla Suomessa vahvistivat ajatuksiamme siitä, että työn saaminen Suomessa on monille maahanmuuttajille hankala haaste, joka määrittää monella tapaa heidän elämäänsä.
Ahmed: Tulin Suomeen vuonna 2013. Myös minä kohtasin paljon maahanmuuttajiin, erityisesti pakolaisiin, kohdistuvia ennakkoluuloja. Dokumenttielokuvan kautta halusin haastaa monien suomalaisten, myös omien ystävieni esittämiä oletuksia siitä, että esimerkiksi Lähi-idästä tai Venäjältä muutetaan Suomeen vain sosiaaliturvan takia. Halusin näyttää heille ja laajemmalle yleisölle pakolaisten elämästä toisen puolen – sen, jossa kotimaansa vaikeita oloja paenneet ihmiset pohtivat, oliko matka pois perheen ja rakkaiden ihmisten luota kauas Suomeen sittenkään sen arvoista. Halusin myös näyttää, miten vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” yhteydessä maahan tulleet turvapaikanhakijat ovat vastoin odotuksia onnistuneet rakentamaan itselleen täällä elämän, hankkimaan koulutuksen ja vakituisen työn, suunnittelemaan asunnon ostamista ja oman yrityksen perustamista. Minusta olisi reilua nostaa esille myös näitä onnistumisia; sitä, että turvapaikanhakijat antavat mielellään panoksensa suomalaiselle yhteiskunnalle, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus.
Dokumenttielokuvaprojektiin lähtemistä auttoi se, että minulla oli aiempaa kokemusta televisiotyöskentelystä. Olin työskennellyt Mosulissa asuessani eräällä televisiokanavalla, ja televisiotuotannon eri osa-alueet ja vaiheet olivat siten entuudestaan tuttuja. Juonsin Mosulissa runo-ohjelmaa aikana, jolloin ISIS-liike voimistui ympäri Irakia ja iso osa maasta oli käytännössä sotatilassa. TV-ohjelmassa pyrin nostamaan esiin kaupungin runoilijoita ja rikasta, mutta sodankäynnin jalkoihin jäänyttä kulttuurielämää. Turkuun asettumisen jälkeen jatkoin runouden parissa toimimista. Olen niin ikään aktiivinen valokuvaaja, kuvannut YouTube-videoita maahanmuuttotaustaisista runoilijoista, osallistunut runotapahtumiin ympäri Suomea ja tehnyt vapaaehtoistyönä englanninkielistä radio-ohjelmaa paikalliselle yhteisöradiokanavalle.
Henri: Ennen dokumenttielokuvaprojektiin ryhtymistä olin puhunut monen suomalaisen musliminuoren kanssa siitä, kuinka he olivat kasvaneet Suomessa ennakkoluulojen keskellä. Maahanmuuttotaustansa vuoksi heidän täytyi usein todistaa valkoiselle valtaväestölle olevansa hyviä kansalaisia ja ihmisiä tai puolustaa omaa asemaansa ja yrittää selittää julkisuudessa esiintyvät mediakuvastot väkivaltaisesta islamista vääriksi (Tokola ym. 2019). Aiemman tutkimushankkeen perusteella tiesin, että Suomessa syntyneet tai kasvaneet maahanmuuttotaustaiset nuoret ovat kokeneet monenlaista syrjintää, mutta halusin selvittää, miten Suomeen viime vuosina tulleet turvapaikanhakijanuoret ovat täällä selvinneet. Olin aiemmin osallistunut nuorten turvapaikanhakijoiden parissa tehtyyn tutkimus- ja vapaaehtoistyöhankkeeseen, jossa selvitettiin muun muassa maahanmuuttotaustaisten nuorten pyrkimyksiä (ja vaikeuksia) rakentaa ystävyyksiä ja luottamuksellisia suhteita suomalaisten kanssa (Honkasalo ym. 2018). Olin kiinnostunut siitä, millainen merkitys työpaikan saamisella on näille nuorille, ei vain taloudellisen itsenäistymisen näkökulmasta vaan vedenjakajana, joka määrittää vahvasti maahanmuuttotaustaisten nuorten yhteiskunnallista osallisuutta ja mahdollisuuksia rakentaa suhteita suomalaisiin.
Olin aiemmin tehnyt laadullista tutkimusta nuoriin ja nuorten osallisuuteen liittyvistä aiheista ensin Egyptissä ja myöhemmin myös Suomessa. Olin tottunut tekemään etnografista havainnointia ja haastatteluita sekä kokeillut NUMUR-hankkeessa erilaisia taideperustaisia menetelmiä nuorten kanssatutkijoiden kanssa työskennellessäni. Olen myös harrastanut aktiivisesti perinteistä valokuvausta. Ennen tässä artikkelissa kuvattuun projektiin ryhtymistä olin jo jonkin aikaa pohtinut dokumenttielokuvan ja akateemisen tutkimuksen rajapintoja. Taustalla vaikutti myös ajoittainen turhautumiseni siihen, että vertaisarvioitujen tieteellisten artikkelien yleisö jää kovin suppeaksi, etenkin jos artikkelit ovat tilausmaksujen ja maksumuurien takana. Minua inspiroi se, että tutkimuksellinen dokumenttielokuva mahdollistaisi paitsi sanallista ilmaisua täydentävän kuvallisen ilmaisun, myös erilaisten yleisöjen saavuttamisen.
Yhteiset intressimme johdattivat meidät keskusteluun yhteistyömahdollisuuksista, ja innostuimme molemmat ajatuksesta toteuttaa dokumenttielokuva. Käytännön kokemusta sellaisen tekemisestä meillä ei ollut. Innostusta riitti, mutta kokemuksen puute toi eteen monenlaisia haasteita. Aluksi aikaa veivät käytännön osaamisen kartuttaminen ja sopivan välineistön, kuten kameran ja linssien hankkiminen sekä videon editointiohjelmaan tutustuminen. Samaan aikaan Ahmed kartoitti omien verkostojensa kautta mahdollisia haastateltavia. Etsimme mukaan turvapaikanhakijataustaisia nuoria, jotka olivat löytäneet Suomesta töitä ja suostuisivat haastateltavaksi ja kuvattavaksi omilla kasvoillaan. Kävimme tapaamassa myös Pakolaisnuorten tuki ry:n Kölvi-toimintaan osallistuvia nuoria Tampereella.
Teimme yhdessä ja erikseen haastatteluja seitsemän nuoren kanssa (kuusi miestä, yksi nainen) heidän koulutus- ja työllistymispoluistaan Turussa, Helsingissä ja Tampereella. Haastattelemistamme nuorista neljä oli kotoisin Irakista, kolme Jemenistä, Egyptistä ja Somaliasta. Nuorilla oli kokemusta eri aloilta. He olivat tehneet töitä muun muassa siivoojana, tarjoilijana, lehdenjakajana, kääntäjänä, journalistina, kuvittajana, myyjänä ja laboratoriotyöntekijänä. Alun perin toivoimme saavamme mukaan elokuvaan yhtä monta nais- ja mieshaastateltavaa, mutta emme löytäneet Suomeen turvapaikanhakijoina tulleita naisia, jotka olisivat suostuneet esiintymään dokumenttielokuvassa tunnistettavasti (vrt. Tokola ym. 2019). Monien vaiheiden ja reflektoitujen valintojen jälkeen päädyimme toteuttamaan yhden pidemmän dokumenttielokuvan sijaan kaksi lyhyempää henkilökuvadokumenttia Irakista kotoisin olevista miehistä, joista toinen (”Z”) oli monen mutkan kautta saanut Suomesta virkatyön, ja toinen (”K”) oli kuvauksia tehtäessä suorittamassa metallialan ammattitutkintoa osana omia työllistymissuunnitelmiaan.
Dokumentin tekemistä määrittivät myös monenkirjavat ja vaihtuvat työnkuvamme. Ahmed teki samaan aikaan osa-aikaisen tutkimusavustajan töitä toisessa tutkimushankkeessa, kirjoitti runoja ja kävi Poetry Slam -tapahtumissa eri puolilla Suomea. Henrin projektiluontoinen ja sirpaleinen työ eri tutkimushankkeissa toi myös haasteita pitkäjänteiseen elokuvatyöskentelyyn. Hankkeelle alun perin varatun viiden kuukauden aikana pääsimme vasta hyvään alkuun. Työstämme henkilökuvadokumentteja edelleen, ja toivomme saavamme ne valmiiksi vuoden 2021 alkuun mennessä.
Mitä opimme turvapaikanhakijoina Suomeen tulleiden työllistymisestä?
Vaikka tapaamamme nuoret eivät tieteellisessä mielessä ’edusta’ nuoria turvapaikanhakijoita, heidän kanssaan käymämme keskustelut heijastavat monia sellaisia työllistymisen kysymyksiä, joita on käsitelty ja tutkittu aiemmin (Nieminen & Kivijärvi 2015; Lyytinen & Toom 2019). Kaikki haastatellut korostivat työn merkitystä keskeisenä osana elämää. He eivät halunneet elää sosiaaliturvan varassa, vaan työn saaminen oli heille tärkeä askel kohti osallisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Työ takaa heille toimeentulon ja sitä kautta paremmat mahdollisuudet osallistua yhteiskuntaan ja tehdä haluamiaan valintoja. Miehille taloudellinen turva on sidoksissa mahdollisuuksiin elättää perhe, mikä on monille paitsi käytännöllinen elämän edellytys, myös kunnia-asia.
Tapaamamme nuoret korostivat niin ikään suomen kielen osaamista, mistä myös Honkatukia, Rättilä ja Rinne kirjoittavat hienojakoisesti toisaalla tässä raportissa. Nuoret pitivät kielitaitoa avaimena elämään Suomessa ja olivat hyvin tietoisia sen merkityksestä niin koulutuksen kuin työnhaunkin kannalta. Samaan aikaan he näkivät työllistymismahdollisuuksissaan selkeitä rakenteellisia haasteita. Aiempaa koulutusta ja työkokemusta on Suomessa vaikeaa saada hyväksytyksi. Täällä työnhakijalta vaaditaan usein virallinen tutkinto ja kirjalliset työtodistukset. Edelleen, vaikka maahanmuuttotaustainen työnhakija olisikin muodollisesti pätevä, tutkimuksissa on osoitettu, että jo pelkkä ulkomaalaiselta kuulostava nimi vaikeuttaa työnsaantia. Syrjintää kokevat erityisesti sellaiset työnhakijat, joilla on arabian- tai somalinkielinen nimi. Heitä kutsutaan vain harvoin työhaastatteluihin kirjallisten hakemusten perusteella (Akhlaq 2019).
Haastateltavamme pitivät omiin ansioihin tai koulutukseen perustuvaa työllistymistä Suomessa vaikeana. Heidän mukaansa työn saaminen edellyttää omista urahaaveista joustamista, ainakin väliaikaisesti. Jotkut toivat esiin, että mikäli Suomesta haluaa kutsumustaan vastaavaa työtä, tarvitaan sosiaalisia verkostoja ja luottamuksellisia suhteita. Tässä yhteydessä nuoret käyttivät arabiankielistä ilmaisua wasta, joka tarkoittaa suomeksi ”suhteita”, kuten sanonnassa ”töitä saa suhteilla”. Lähi-idän tutkimukseen keskittyvässä kirjallisuudessa wasta näyttäytyy nuorille usein elinehtona. Sillä viitataan perheen ja ystävien kautta ylläpidettyihin suhteisiin (sosiaaliseen pääomaan), joiden avulla nuoret pääsevät toivomaansa oppilaitokseen, työmarkkinoille tai vaikkapa julkisten palvelujen piiriin. Termillä on yleensä myös kielteinen merkitys siinä mielessä, että koulutus ja omat ansiot eivät riitä turvaamaan elämisen mahdollisuuksia, vaan pikemminkin se, kenet kukin tuntee. Tässä valossa on kiinnostavaa, kuinka ainakin jotkut Irakista Suomeen tulleet nuoret jäsentävät wastan puuttumisen merkittäväksi työllistymisen esteeksi myös täällä. Kielitaidolla ja koulutuksella pääsee kyllä eteenpäin, mutta heidän kokemus on, että mielekkään työn löytämiseksi tarvitaan sosiaalisia verkostoja ja suhteita. Toivottu työpaikka voi löytyä esimerkiksi sukulaisen tai kaverin kautta.
Törmäsimme nuorten haastatteluissa usein kertomuksiin siitä, kuinka työn hakeminen ja saaminen edellyttävät sekä koulutusta että henkilökohtaista motivaatiota ja omien tavoitteiden sinnikästä tavoittelua (ks. Honkatukian, Rättilän & Rinteen artikkeli). Sen lisäksi, että turvapaikanhakijataustaisina työnhakijoina heidän on oltava valmis joustamaan omista urahaaveistaan, onnistuminen työmarkkinoilla voi olla joillekin sidoksissa siihen, että he hyväksyvät yhteiskunnassa alisteisen aseman. Henkilökuvadokumentissa ”Z” kertoo, ikään kuin ohjeena myöhemmin maahan tulleille, että työtä hakiessa on parempi sisäistää, että ”Suomessa sinä olet numero kakkonen”. Tällainen asennoituminen on auttanut häntä selviytymään eriarvoisilla työmarkkinoilla. Maahan tultuaan ”Z” opiskeli ahkerasti suomen kieltä ja oppi sen nopeasti, mitä hän haastattelussa korosti. Omaksuttuaan suomen kielen hän opiskeli myynnin ammattitutkinnon ja sai töitä paikallisesta elintarvikeliikkeestä. Kaupassa työskennellessään hän etäopiskeli asioimistulkin ammattitutkinnon, minkä jälkeen hän teki pätkätöitä poliisissa ja vastaanottokeskuksissa, kunnes sai virkatyön Tampereen kaupungilta. Ajoittain ”Z:n” arki on ollut pelkkää työntekoa, mutta koska suomen kieli ja ammattitutkinnot ovat hänen mukaansa olleet välttämättömiä työuran edistämiseksi, ”Z” on ollut valmis paiskimaan töitä aamusta iltaan.
Nuorten haastatteluista ilmeni heidän kokemuksensa siitä, että rakenteellisten eriarvoisuuksien keskellä sillä on merkitystä, kuinka niihin henkilökohtaisesti suhtautuu, ja millaisia selviytymisen ja onnistumisen tapoja omaksuu. He pitävät niin ikään tärkeänä stereotyyppisen kuvaston haastamista Lähi-idästä tulleesta arabi- tai muslimipakolaisesta. Yhteiskunnassa esiintyvien ennakkoluulojen kanssa on opittava jotenkin elämään. Dokumenttielokuvaa tehdessämme Ahmed turhautui ajoittain siihen, kuinka joidenkin turvapaikanhakijoiden tekemien rikosten, kuten seksuaalirikosten, nostattama kielteinen julkisuus ja ulkomaalaisvastaisuus lankeavat kaikkien pakolaistaustaisten miesten päälle. Tällaisissa tapauksissa heitä, Ahmed itse mukaan luettuna, miltei kammoksutaan paikkakunnalla. Bagdadista vuonna 2015 Suomeen tullut ”M” kertoi haastattelussaan, että vaikeinta hänelle on ollut rakentaa luottamusta suomalaisten kanssa. Jatkuva epävarmuus ja pelot sekä niiden ylittäminen ovat olleet merkityksellinen asia myös hänen työelämäkokemuksissaan. ”M” sanoitti pelkonsa toteamalla: ”En voi jatkossa olla täällä. Minun tulevaisuuteni on ihan tuntematon. Olen ulkopuolinen.” Vaikka ”M:n” oleskelulupaprosessi oli haastattelua tehdessä kesken, hän kertoi silti pyrkivänsä tavalla tai toisella rakentamaan elämäänsä Suomessa. Vastaanottokeskuksessa asuessaan hän oli aluksi saanut kavereidensa kanssa töitä catering-firmasta ja myöhemmin paremman työpaikan pääkaupunkiseudulta, kun yliopisto oli hyväksynyt hänen aikaisemmat yliopisto-opintonsa. Vaikka nykyinen työ ei täysin vastaa hänen koulutustaan, se on sitä lähellä ja turvaa hänelle säännöllisen toimeentulon. ”M” oli tehnyt tietoisen valinnan opiskella ruotsia, koska hän asui Suomeen saavuttuaan ruotsinkielisellä alueella ja koska ruotsin hallitseminen avaa hänen mukaansa paremmat mahdollisuudet hakea töitä muista Pohjoismaista. Haastattelussa hän toi myös esiin, että ruotsinkieliset ihmiset kykenevät ymmärtämään hänen kokemustaan toiseudesta suomenkielisen valtaväestön parissa, mistä on ollut hänelle apua.
Vaikka ”Z” ja ”M” ovat löytäneet Suomesta koulutustaan vastaavaa työtä, molemmat kokevat, että turvapaikanhakijoiden on parasta jättää henkilökohtaiset urahaaveensa syrjään ainakin aluksi ja tyytyä niihin töihin, jotka ovat heille mahdollisia. Toisessa henkilökuvadokumentissa taideopintoja kotimaassaan suorittanut ”K” haaveilee kuvaamataidon opettajan paikasta, mutta hänelle on selvää, ettei hän pysty elättämään Suomessa itseään tai tulevaa perhettään taiteella, joten hän aikoo hankkia metallialan ammattitutkinnon. Kuvausten aikana, ja muiden turvapaikanhakijataustaisten haastattelujen inspiroimana, myös Ahmed alkoi pohtia omaa tulevaisuuttaan ja uravalintojaan. Suomeen tulon jälkeen Ahmedin tuttavat Irakissa ja täällä ovat kysyneet, mitä hän on täällä saavuttanut. Ahmed tulkitsee kysymyksen viittaavan siihen, onko hän saanut töitä ja kuinka paljon rahaa hän on tienannut. Ahmed vierastaa tämänkaltaisia kysymyksiä, koska hänen mielestään saavutuksia ei voida mitata rahassa. Onhan hän esimerkiksi julkaissut runoja ja osallistunut aktiivisesti kulttuuri- ja taidetapahtumiin (Zaidan 2018, 2020). Hän on myös tehnyt osa-aikaisia tutkimusavustajan töitä maahanmuuttoaiheisissa tutkimusprojekteissa, kuten tässäkin artikkelissa raportoidussa hankkeessa. Ahmed kuitenkin rohkaistui tapaamiemme nuorten kokemuksista pohtimaan, että ammatillinen koulutus, jossa oppilaitos etsii opiskelijoille työllistymismahdollisuuksia yhdessä työnantajien kanssa, saattaisi olla hyvä vaihtoehto myös hänelle. Ahmed päättikin hakeutua uudelleenkoulutukseen ja opiskelee parhaillaan talotekniikan ammattitutkintoa. Näin hän pitää toistaiseksi taukoa runoilijan ja taiteilijan urastaan ja pyrkii rakentamaan sen lisäksi toista, varmempaa urapolkua, ja vahvistamaan taloudellisen pärjäämisen mahdollisuuksiaan Suomessa pidemmällä tähtäimellä.
Kysymyksiä ja vastauksia dokumenttielokuvan mahdollisuuksista tutkimusmenetelmänä
Dokumenttielokuvaa työstäessämme olemme pohtineet (erityisesti Henri) perinteisen akateemisen kirjallisen ja toisaalta ei-akateemisen visuaalisen ilmaisun välistä vuoropuhelua tiedeviestinnän keinona. Tekemissämme henkilökuvadokumenteissa nousee esiin teemoja, jotka nivoutuvat niin päähenkilöiden kertomuksiin kuin aikaisempiin taustahaastatteluihin ja tutkimuskirjallisuuteen. Toisessa dokumentissa nousee esiin urahaaveiden ja realististen työllistymismahdollisuuksien välinen jännite, toisessa pakolaisnuoren monipolvinen koulutus- ja työllistymispolku. Siinä missä perinteisemmässä tutkimuksessa tutkija voi kirjoittaa ja sanoittaa analyyttiset havainnot haluamallaan tavalla, dokumenttielokuvallinen ilmaisu on luonteeltaan hyvin erilaista. Yhtäältä se rajoittaa tutkimuksellista ilmaisua, sillä saatavilla on vain valikoitu kokoelma liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Toisaalta se mahdollistaa kirjallista kerrontaa laajemman repertuaarin ilmaista elettyjä todellisuuksia. Tämä herättää kiinnostavan mutta vaikeasti vastattavan kysymyksen: jos tutkija on haastattelujen ja kuvausten perusteella päätynyt tiettyyn analyyttiseen näkökulmaan ja ymmärrykseen, kuinka hän voi tuoda ne esiin jo tuotetun kuvallisen ja ääniaineiston avulla?
Tämä kysymys oli mielessämme, kun keskustelimme dokumenttielokuvamme formaatista ja siitä, otammeko siihen mukaan kertojan äänen vai emme. Yhtäältä kertojan lisääminen elokuvaan mahdollistaisi tarkkaan punnitun, analyyttisen tulkinnan esittämisen. Dokumenttielokuvaa suunniteltaessa on yleensä hyvä valita jo valmiiksi se genre, johon tuotos halutaan liittää (Aaltonen 2011). Mutta kuten aiemmin esitimme, meillä oli aluksi enemmän intoa kuin taitoa – ja päädyimme pitkällisen oppimisprosessin kautta tekemään yhden elokuvan sijaan kaksi henkilökuvadokumenttia. Harkitsimme matkan varrella erilaisia vaihtoehtoja tuoda elokuvaan mukaan kertojan tulkinnallinen rooli ja ääni, mutta luovuimme niistä lopulta. Kertojan ääni voi luoda elokuvaan valta-asetelmia, jotka ohjaavat katsojan tulkintaa. Päätimme, että henkilökuvadokumenteissamme ei ole kertojaa, vaan haastattelut dokumentin päähenkilön kanssa ovat pääasiallisesti äänimateriaalia. Viittauksia elokuvan tekemiseen ja tekijöihin on kuitenkin jätetty sen verran, että katsojille ei pääse syntymään illuusiota elokuvan ongelmattomasta vastaavuudesta ’todellisuuden’ kanssa. Näin ollen henkilökuvissa nousee esiin tilanteita, joissa viittaamme lyhyiden keskustelujen ja dialogien avulla dokumentinteon konkreettiseen prosessiin.
Se, kuinka vapaasti katsoja voi tulkita näkemäänsä ja kuulemaansa, ja missä määrin me tekijöinä haluamme välittää elokuvan kautta yleisölle tietyn näkökulman ja tutkimukseen perustuvan argumentin, on hedelmällinen dilemma. Etenkin editointivaiheessa olemme joutuneet pohtimaan tarkoin, mitkä haastattelut viime kädessä jätetään ääniraidalle, toisin sanoen, mitkä ovat elokuvan kannalta olennaisia kertomuksia, ja mistä elementeistä niiden olennaisuus rakentuu. Olemme toki sopineet kirjallisesti kuvattujen päähenkilöiden kanssa, että dokumentteja ei julkaista ilman heidän hyväksyntäänsä, mutta tämä ei poista tekijöiden vastuuta siitä, millainen kertomus dokumenttielokuvasta lopulta piirtyy esiin. Toinen kysymys on, kuinka paljon esteettisille arvoille ja mieltymyksille voidaan antaa painoarvoa osana tutkimuksellisen dokumenttielokuvan ilmaisua ja viestintää. Millä tavoin taiteelliset ambitiot ja kerronnan ratkaisut saavat nousta esiin, ja millä perusteilla? Toisaalta on mahdollista väittää, että kaikki dokumenttielokuvat, riippumatta siitä, ovatko tekijät yhteiskuntatieteilijöitä, ovat tutkimuksellisia tuotoksia. Dokumenttielokuvat vaativat aina taustatutkimusta ja tutustumista aiheeseen ja sitä ympäröiviin ilmiöihin.
Lopuksi
Olemme artikkelissa pohtineet dokumenttielokuvan mahdollisuuksia tutkimusmenetelmänä ja avanneet omaa elokuvaprojektiamme, jossa olemme käsitelleet turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaisten nuorten kokemuksia työllistymisestä. Prosessi on pitänyt sisällään monia käänteitä, eikä kaikki ole sujunut alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti.
Elokuvaprojektia varten haastattelemiemme nuorten kokemukset ja ajatukset luovat osin synkän, osin varovaisen toiveikkaan kuvan siitä, miten turvapaikanhakijoina Suomeen tulleet nuoret pärjäävät työelämäkeskeisessä yhteiskunnassa (ks. Ågren, Pietilä & Rättilä 2020). Monien kokemus on, että työn löytäminen on vaikeaa mutta ei mahdotonta. Paljon riippuu myös siitä, minkä merkityksen kukin yksilö työlle antaa. Tapaamamme nuoret ovat kokeneet, että jos omat urahaaveet on valmis sivuuttamaan (ainakin joksikin aikaa) ja keskittymään toimeentulon varmistamiseen, on helpompaa sijoittua altavastaajan asemaan ja rakentaa työuraa ikään kuin ’alhaalta ylös’. Nuoret ovat kokeneet työmarkkinoilla rakenteellisia ongelmia ja syrjintää, mutta oma pitkäjänteinen ja määrätietoinen toiminta työllistymisen eteen voi myös tuottaa toivottua tulosta. Kouluttautuminen ja muodollinen pätevyys sekä erilaiset suhteet ja verkostot, kuten kontaktit kansalaisjärjestöissä, voivat parhaassa tapauksessa auttaa löytämään töitä. Omiin, henkilökohtaisiin kutsumuksiin ja urahaaveisiin voi palata myöhemmin, kun elämäntilanne on vakiintunut.
Artikkelia kirjoittaessamme olemme käyneet mielenkiintoisia keskusteluja siitä, kuinka vaikeaa on keskittyä onnistumisiin tai elämässä pärjäämiseen rajatusti työllistymisen näkökulmasta. Kuka määrittää, mitä onnistuminen työmarkkinoilla ja -elämässä tarkoittaa? Jos ajatellaan, että turvapaikanhakija- ja pakolaistaustainen nuori voi onnistua suomalaisessa yhteiskunnassa vain työnteon kautta, tullaanko samalla uusintaneeksi sellaista viranomaisdiskurssia, jossa työllistymistä pidetään tärkeimpänä – ellei ainoana – tapana integroitua yhteiskuntaan (Ågren & Rättilä 2020)? Työnteko on lopulta vain yksi asia muiden kotoutumista edistävien toimien joukossa (Hellilä ja Lyytinen 2019). Dokumenttielokuvaa varten tekemämme haastattelut antavat tukea näkemykselle, että vaikka nuoret haluavat työllistyä, heidän hyvinvointiaan ja elämässä pärjäämistään määrittävät myös muut seikat, kuten suomen kielen taito, hyvät ystävät, harrastukset ja oma koti.
Pitäisimme tärkeänä, että turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaustaisille nuorille tarjottaisiin nykyistä parempia mahdollisuuksia ja foorumeja ilmaista itseään elokuvallisin keinoin. Jos nuorille annettaisiin tilaisuus toteuttaa oma dokumenttielokuva alusta loppuun itse, he pääsisivät kertomaan elämälleen merkityksellisistä asioista omilla termeillään ja ehdoillaan. Tämänkaltainen itseohjautuva tekeminen voi paitsi syventää olemassa olevaa tutkimustietoa pakolaistaustaisten ihmisten elämästä, myös edistää heidän yhteiskunnallista osallisuuttaan.
Loppuviitteet
1 ”Nuoret muslimit ja resilienssi: Osallistava tutkimus” -hanke toteutettiin Helsingin yliopistossa 2016-2018 yhteistyössä nuorten kanssatutkijoiden kanssa. Hankkeen työntekijöihin kuuluivat Henri Onoderan lisäksi Marja Tiilikainen (PI), Adam Adam, Wisam Elfadl, Tuulia Hämäläinen ja Helena Oikarinen-Jabai.
Lähteet
Aaltonen, Jouko (2011) Seikkailu todellisuuteen. Dokumenttielokuvan tekijän opas. Helsinki: Like
Akhlaq, Ahmed (2019) When the Name Matters: An Experimental Investigation of Ethnic Discrimination in the Finnish Labor Market. Sociological Inquiry 90(3), doi:
https://doi.org/10.1111/soin.12276
Heikkilä, Elli & Lyytinen, Eveliina (2019) Irakilaistaustaisten pakolaisten työelämään integraation ajallisuus. Teoksessa: Eveliina Lyytinen (toim.) Turvapaikanhaku ja pakolaisuus Suomessa. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, s. 321-344.
Honkasalo, Veronika, Maiche, Karim, Onodera, Henri, Peltola, Marja & Suurpää, Leena (toim.) (2018) Nuorten turvapaikanhakijoiden elämää vastaanottovaiheessa. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.
Honkatukia, Päivi & Myllylä, Martta (2018) Nuoret, perheväkivalta ja rodullistava kontrolli: Tarkastelussa rikosilmoitukset perheenjäsenen ja sukulaisen tekemistä pahoinpitelyistä. Janus Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti 26(3): 187-207
Hämäläinen, Tuulia & Elfadl, Wisam (2019) Numur – Islam ja minä -näyttely oppimisympäristönä. Nuorisotutkimus 37(2): 102-105.
Lyytinen, Eveliina & Nita Toom (2019) Two-way labour market integration? Perspectives on youth with a refugee background and employers in Finland. CAGE 3B Project Report.
https://www.researchgate.net/publication/338037995_Two-way_labour_market_integration_Perspectives_on_youth_with_a_refugee_background_and_employers_in_Finland
Nieminen, Harri & Kivijärvi, Antti (toim.) (2015) Kiertoteitä. Maahan muuttaneet nuoret yhteiskunnallisten esteiden edessä. Helsinki: Into.
Tokola, Nina, Rättilä, Tiina, Honkatukia, Päivi, Mubeen, Fath E. & Mustalahti, Irmeli (2019). ”Haluan tulla nähdyksi huiviltani”: Nuorten musliminaisten kokemuksia kuulumisesta työelämässä. Nuorisotutkimus 37(2): 21-35.
Zaidan, Ahmed (2018) Aurora from Mosul. Bielefeld: Hochroth.
Zaidan, Ahmed (2020) Kotimaa / Homeland. Turku: Kita.
Ågren, Susanna & Rättilä, Tiina (2020) Ammatillisen koulutuksen työelämäkeskeisyys ei enää riitä – työn merkitys on mietittävä uudelleen. Ilmiö 29.9.2020.
https://ilmiomedia.fi/artikkelit/ammatillisen-koulutuksen-tyoelamakeskeisyys-ei-enaa-riita-tyon-merkitys-on-mietittava-uudelleen/
Ågren, Susanna, Pietilä, Iikka & Rättilä, Tiina (2020) Palkkatyökeskeisen ajattelun esiintyminen ammattiin opiskelevien työelämäasenteissa. Teoksessa Lotta Haikkola & Sami Myllyniemi (toim.) Hyvää työtä! Nuorisobarometri 2019. Valtion nuorisoneuvosto, Nuorisotutkimusseura, Nuorisotutkimusverkosto & opetus- ja kulttuuriministeriö, 157-178. https://tietoanuorista.fi/wp-content/uploads/2020/04/Nuorisobarometri_2019-netti.pdf.