Yhdistyneiden kansakuntien (YK) kansainväliset ihmisoikeussopimukset turvaavat universaalit ja jakamattomat oikeudet jokaiselle. Yleisten ihmisoikeussopimusten pohjalta on syntynyt kohdennettu sopimusjärjestelmä, joka turvaa ihmisoikeuksia erityisen haavoittuville ihmisryhmille, kuten lapsille, vammaisille, vähemmistöille ja alkuperäiskansoille (https://www.ykliitto.fi/yk70v/kulttuurinen/alkuperaiskansat). Näiden ihmisoikeussopimusten taustalla on, että monet ihmisryhmät kohtaavat oikeuksiensa toteutumisessa enemmän syrjintää kuin toiset. Sopimuksilla pyritään edistämään yhdenvertaista kohtelua ja toisaalta huomioimaan erityissuojelun tarpeita.
Kansainväliset nuorisotoimijat ovat viime vuosina herätelleet keskustelua nuorten oikeuksien sopimuksen tarpeesta. Esimerkiksi ALL-YOUTH -tutkimushankkeen yhteistyökumppani Allianssi on ollut jo vuosia aktiivinen nuorten oikeuksien sopimuksen edistäjä Euroopan neuvostossa ja YK:ssa.
YK selvitti tänä vuonna kansainvälisellä kyselyllä nuorten oikeuksien toteutumiseen liittyviä ongelmia. Suomesta kyselyyn vastasi Allianssi, Ihmisoikeusliitto ja ALL-YOUTH. Kyselyn pohjalta YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimisto laati kesäkuussa raportin (http://ap.ohchr.org/documents/dpage_e.aspx?si=A/HRC/39/33) antoi suosituksia jatkotoimenpiteiksi YK:n ihmisoikeusneuvostolle nuorten oikeuksien toteutumisen vahvistamiseksi. Suosituksiin lukeutui, että YK:n ihmisoikeusneuvosto selvittäisi mahdollisuutta luoda uusi kansainvälinen instrumentti, tehdä erityistoimenpiteitä, kuten asettaa nuorten oikeuksien toteutumisen erityisraportoija tai pyrkiä vahvistamaan nuorten ihmisoikeuksien toteutumista nykyisen järjestelmän sisällä muilla keinoin.
Pohdin seuraavaksi, mitä tulisi ottaa huomioon, kun selvitetään erityisen sopimuksen tai vastaavan instrumentin perustamista.
Kenen oikeuksia nuorten oikeuksien sopimus turvaisi?
Jatkotoimenpiteissä olisi tärkeää määritellä nuori. Määrittely on tärkeää, jotta on selvää, kenen oikeuksia valtiolla on velvollisuus turvata. Käytännössä vaihtoehtoja on kaksi. Määritelmä voidaan sitoa jokaisen valtion omaan nuorisomääritelmään. Nuorisomääritelmät vaihtelevat maittain huomattavasti, sillä esimerkiksi Suomessa nuori on nuorisolain mukaan alle 29 vuotta vanha. Osassa maista nuori on alle 20-vuotias tai jopa 40-vuotias. Toinen vaihtoehto on määritellä sopimuksessa, minkä ikäiset ovat nuoria. Jälkimmäinenkään ei ole täysin ongelmaton tehtävä, sillä esimerkiksi nykyisin lasten oikeuksien sopimus turvaa oikeuksia jokaiselle alle 18-vuotiaalle, joista osa lukeutuu nuoriin. Oikeudet saattaisivat olla joissain tapauksissa ristiriidassa, jos nuorten oikeuksissa korostettaisiin esimerkiksi autonomiaoikeuksia ja lasten oikeuksien sopimuksessa suojelua. Toisaalta yli 18-vuotiaat ovat ihmisoikeuksien valossa täysivaltaisia aikuisia, joilla on täydet kansalaispoliittiset oikeudet. Yli 18-vuotiaiden nuorten kohdalla olisikin syytä pohtia, mikä nuorten oikeuksien sopimuksen lisäarvo on.
Millaisia oikeuksia sopimus turvaisi?
Lisäksi turvattavien oikeuksien määrittely olisi keskeistä. Esimerkiksi lasten oikeuksien sopimuksessa on lapsen edun periaate, joka poikkeaa muista ihmisoikeussopimuksista, mutta osa oikeuksista on mukaelmia YK:n yleisen ihmisoikeussopimuksen taloudellisista, sosiaalisista ja sivistyksellistä oikeuksista (TSS-sopimus). Vammaisten ihmisten oikeuksien sopimuksessa oikeudet ovat pääsääntöisesti samat kuin yleisissä ihmisoikeussopimuksissa, mutta esimerkiksi esteettömyyttä, saavutettavuutta ja itsemääräämisoikeutta on selvästi painotettu. Nuorten oikeuksien osalta olisi tärkeää määritellä ne painotukset, joita sopimukseen haluttaisiin. Nuorille voitaisiin myös määritellä oikeuksia, joita ei muilla ole, mutta oikeudet tulisi perustella.
Mikä olisi sopimuksen sitovuuden aste?
Myös sopimuksen sitovuutta on tarkasteltava huolellisesti. Julistukset ja lauselmat toki nostavat aiheen tärkeyden esille: Ne eivät ole lain edessä sitovia ja siksi valtiot ovat usein halukkaita osallistumaan tällaisiin. Ne eivät välttämättä turvaa tehokkaasti oikeuksien toteutumista. Vain harva julistus on muuttunut esimerkiksi tapaoikeudeksi ja sitä kautta sitovaksi. Tehokkaamman valvontakoneiston luominen edellyttäisikin sitovan sopimuksen laatimista. Haasteeksi sitovan sopimuksen osalta nousee tyypillisesti se, etteivät valtiot välttämättä halua lisätä sellaisia valvontamekanismeja, jotka rajoittavat niiden kansallista harkintaa merkittävästi. Sopimusneuvottelujen tulos on tästä syystä yleensä kompromissi, jossa etsitään ratkaisua, jossa sitovat velvoitteet eivät rajoita liikaa kansallista harkintavaltaa. Jos velvoitteet ja valvonta on liian kunnianhimoista valtioiden näkökulmasta, ne eivät välttämättä halua sitoutua sopimukseen.
Vaarana myös on, että jos sopimuksen sisältö on hyvä ja valvontakoneisto periaatteessa toimiva, muut, nykyiset valvontakoneistot lakkaavat käsittelemästä nuoriin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia ja katsovat ensisijaisen toimivallan olevan erillisjärjestelyllä. Ongelmaksi tämä voi muodostua etenkin siinä tapauksessa, ettei nuoria koskevaan erillissopimukseen ole sitoutunut kuin muutamia valtioita.
Nuorten oikeuksien turvaamista nykyjärjestelmässä ei ole testattu vielä riittävästi
Pitäisi tarkastella kriittisesti, kuinka nykyisten ihmisoikeussopimusten piirissä on mahdollista edistää ja turvata myös nuorten oikeuksia. Yksi tapa on tehdä nykyisille valvontakomiteoille nuorten oikeuksiin liittyviä valituksia ja katsoa, kuinka valvontakomiteat suoriutuvat tehtävästään: pystyvätkö ne arvioimaan riittävästi nuorten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Lopputulos voi hyvin olla, että uuden sopimuksen riskit ovat suuremmat kuin nykyjärjestelmän tehokas hyödyntäminen.
Heta Heiskanen
Oikeudellisten esteiden ratkaisut -osatutkimuksen tutkija
Tutkijatohtori, Tampereen yliopisto