Nuorten ilmastoliike on ollut parin vuoden ajan näkyvä esimerkki nuorten yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Vaikka mielenosoitukset ja marssit ovat keskeisiä demokraattisen yhteiskunnan toiminnan kannalta, asetetaan ne helposti parlamentaariselle prosessille vastakkaiseksi ja lähtökohtaisesti epäilyttäväksi politiikan tekemisen tavaksi.
Nuorten ilmastoliike on ollut parin vuoden ajan näkyvä esimerkki nuorten yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Toiminta on ollut hyvin näkyvää: sekä kansallisesti että kansainvälisesti nuoret ovat säännöllisesti kokoontuneet vaatimaan päättäjiltä nopeita toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.
Nuorten toiminnan näkyvyyttä on lisännyt myös uutisointi aiheesta. Esimerkiksi Yle seurasi alkuvuonna 2019 eri puolilla Suomea järjestettyjä ilmastolakkoja ja -marsseja hetki hetkeltä -periaatteella. Ylen uutisjutussa nuoret itse pääsivät kiitettävästi kertomaan, mistä ilmastoaktivismissa on kyse, mutta nuorten ilmastoaktivismista on tuotettu myös kasapäin sellaisia mediatekstejä, joissa vähätellään, huolestutaan tai muuten epäillään nuorten ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen tähtäävää toimintaa. Joissakin nuorten ilmastoaktivismia käsittelevissä teksteissä vähättelevä sävy on hämmentävän avointa, kun taas toisissa vähättely perustuu hienovaraisiin retorisiin keinoihin.
Miksi julkisessa keskustelussa paljon peräänkuulutettu vaatimus nuorten yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta kohtaa niin paljon vähättelyä?
Aktiivinen kansalaisuus ja sen rajat
Lasten ja nuorten osallistumista, vaikuttamista ja kestävän tulevaisuuden rakentamista koskevat ihanteet ovat keskeinen osa demokraattisen yhteiskunnan arvoperustaa, jonka varaan myös perusopetuksen opetussuunnitelma rakentuu. Jotkut koulut näkivätkin ilmastolakkoon osallistumisen loistavana tilaisuutena havainnollistaa mainittuja taitoja käytännössä. Opetussuunnitelmaan ja kansainvälisiin sopimuksiin kirjatusta tavoitteesta huolimatta nuorten kansalaisosallistuminen ei ole estänyt moraalipaniikkien syntymistä.
Berkeleyn yliopiston professori ja politiikan tutkija Wendy Brown on kirjoittanut siitä, miten aktiivista kansalaisuutta korostavan politiikan rinnalla myös uuskonservatiiviset ajatusvirtaukset ovat vahvistuneet. Brownin mukaan aktiivista kansalaisuutta määrittää yksilön itsevastuullisuus ja aktiivisuus oman elämänsä muokkaajana. Uuskonservatismi taas korostaa tiukkoja sosiaalisia järjestyksiä ”perinteisine arvoineen”.
Vaikka Brownin analyysi ammentaa pääosin amerikkalaisesta poliittisesta kulttuurista, ei se ole täysin vieras suomalaisessa kontekstissa. Brownin kanssa samoihin aikoihin nuorisotutkija Timo Harrikari kirjoitti lapsia ja nuoria koskevasta hallinnan muutoksesta, jonka yhtenä juonteena oli hänen mukaansa konservatiiviretoriikan nousu lapsia ja nuoria sekä sukupolvisuhteita koskevassa keskustelussa. Harrikarin mukaan yhdeksi hallinnan välineeksi epävarmuuden ja huolen sävyttämässä keskustelussa nostettiin ”perusarvojen palauttaminen” selkeine roolijakoineen aikuisten ja lasten ja nuorten välillä.
Nuorten ilmastoliikettä ja -aktivismia vähättelevissä ulostuloissa nuorten aktiivisuus ja itsevastuullisuus ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi näyttäisikin törmäävän konservatiiviseen käsitykseen sukupolvijärjestyksestä, jossa nuoret asemoidaan vasta tuleviksi kansalaisiksi, joiden poliittisia vaatimuksia ei tarvitse kuunnella. Perusviesti tuntuu tällöin olevan, että keskittykää te lapset ja nuoret koulunkäyntiin ja pysykää poissa aikuisten asioista.
Sosiaaliset järjestykset nuorten ilmastoliikkeen ympärillä
Nuorten ilmastoliike tekee näkyväksi ja murtaa monia vakiintuneita sosiaalisia järjestyksiä. Se havainnollistaa kansainvälisiin sopimuksiin kirjattuja tavoitteita nähdä ja ajatella lapset ja nuoret politiikan toimijoina pelkän kohteena olemisen sijaan. Se myös näyttää, kuinka huolimatta vuosikymmenten lapsi- ja nuorisopoliittisesta työstä tällainen ajattelutapa vaikuttaa olevan monille vieras.
Nuorten ilmastoliikkeen kritiikissä sosiaalisten järjestysten rajat kiteytyvät kysymykseen sekä poliittisten vaatimusten esittäjästä että esitettyjen vaatimusten sisällöstä, kuten tutkija Henrik Rydenfelt on tulkinnut. Konservatiivisen käsityksen mukaan lasten ja nuorten tulisi pysyä omilla erityisillä kansalaisareenoillaan. Vaatimukset ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi puolestaan tarkoittavat nykyisten elämäntapojemme mittavaa uudelleenjärjestämistä.
Poliittisten vaatimusten esittäjän ja sisällön lisäksi merkille pantavaa on myös tapa, jolla nuoret pyrkivät tuomaan viestiään esiin. Ilmastomarssit ja -lakot ovat esimerkkejä uusista mutta eivät ainoista nuorten vaikuttamistavoista ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Vaikka mielenosoitukset ja marssit ovat keskeisiä demokraattisen yhteiskunnan toiminnan kannalta, asetetaan ne helposti parlamentaariselle prosessille vastakkaiseksi ja lähtökohtaisesti epäilyttäväksi politiikan tekemisen tavaksi. Mielenosoitusten ja marssien vähätteleminen sekä vakiintuneiden ja muodollisten vaikuttamistapojen kautta toimimisen vaatiminen siirtää keskustelun vaatimusten sisällöstä niiden esittämistapaan, ja sivuuttaa nuorten poliittiset vaatimukset tässä ja nyt.
Pekka Koskinen
kirjoittaja työskenteli ALL-YOUTH -hankkeessa tutkimusavustajana vuonna 2019 ja tekee tällä hetkellä vammaisaktivismia käsittelevää väitöstutkimusta
Lähteet:
Brown, Wendy (2006) American Nightmare: Neoliberalism, Neoconservatism, and De-Democratization. Political Theory, 34(6), 690-714.
Harrikari, Timo (2008) Riskillä merkityt: lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura.