Klinikka-oppimisen tarkoituksena on antaa mahdollisuus oppia käytännönläheisesti, omaksua työelämätaitoja ja verkostoitua. Pelkän harjoitustyön sijaan tarkoitus on toteuttaa käytännön työelämän puolelta tuleva toimeksianto.
Olen toiminut Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteen laitoksen perusopetukseen kuuluvan Ihminen ja Ympäristö-kurssin vastuuopettajana kaksi vuotta ja kurssi on toiminut alustana klinikka-opetusmenetelmän kehitystyössä. Suomen strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama tutkimushanke ALL-YOUTH on ollut mukana kehittämässä klinikka-opetusmenetelmää Tampereen, Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Itse olen kokeillut klinikka-oppimisen muotoa sekä Suomessa että Mosambikissa. Edellinen blogitekstini aiheesta löytyy täältä.
Kurssin toteutuksessa yhteistyökumppanina oli Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulu (Tulliportin normaalikoulun lukio), ja opiskelijoiden toimeksiantona oli tuottaa lukion opiskelijoille seminaari liittyen ajankohtaisiin ympäristökysymyksiin. Lukion opettajat valitsivat seminaarin aikana esitettyjen Powerpoint-esitysten aiheet sovitellen niitä lukion opetussisältöihin ja opetustarpeisiin. Yliopisto-opiskelijoista muodostuneet ryhmät toimivat siis tiedontuottajina kurssin loppuseminaariin osallistuneille lukiolaisille ja opiskelijat valmistelivat seminaariesityksiä ja blogi-kirjoituksia energia-, vesi-, muovi- ja ruokakysymyksiin sekä nuorten arvoihin ja ympäristöasenteisiin liittyen.
Tiedontuottaminen ryhmätyöskentelynä monelle haastava kokemus
Mitä mieltä yliopisto-opiskelijat ovat tämän tapaisesta klinikka-oppimisen muodosta?
”Mielestäni kurssi oli vaativuudeltaan sopiva. Lisäksi kurssi oli toteutusmuodoiltaan todella ajankohtainen: lopputuotteet eivät ole tiedostovalikossa pölyttyviä esseitä, vaan elävään elämään linkittyvä seminaari ja blogikirjoitus.”
Vuoden 2020 kurssille osallistunut opiskelija kiteyttää hyvin sen mikä klinikka-oppimisessa on keskeistä: opiskelijat ryhmissä suunnittelevat ja toteuttavat heiltä pyydetyn monitieteisen tiedonhankintatehtävän tai muun hankkeen. Tästä keskeisestä tavoitteesta opiskelijoiden mielipiteet selvästi jakautuivat:
”Oppijoita on niin erilaisia, että esimerkiksi minulle ryhmätyöskentely on jo lähtökohtana todella ahdistavaa, se, että se täytyy tehdä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa…”
Molempina vuosina Ihminen ja Ympäristö-kurssilla opiskelijoita oli lähes 70. Oli haastavaa suunnitella kurssi niin, että ryhmistä ei olisi tullut liian suuria. Myös ryhmässä työskentely oli monelle opiskelijalle vaikeaa ja kurssin isot ryhmät vaikuttivat toisten opiskelijoiden motivaatioon:
”Ryhmät olivat kuitenkin mielestäni aivan liian suuria toimivaan ryhmätyöstelyyn ja nyt työmäärä jakautui todella epätasaisesti. Muutama ei osallistunut millään tavalla ryhmätyöhön, joten he selvisivät kurssista huomattavasti vähemmällä”
Oli myös oma haasteensa motivoida kaikkia opiskelijoita panostamaan opintoihinsa. Esimerkiksi asiantuntijaluennoille opiskelijoista osallistui yleensä alle puolet. Osa opiskelijoista otti vapaamatkustajan paikan eivätkä halunneet panostaa annettuun tiedonhankintatehtävään. Mikä toisille opiskelijoista oli haastavaa, oli toisille opiskelijoille mielenkiintoista ja oppimiskokemuksena palkitseva. Kurssin poikkitieteellisyys ja verkostoituminen oman alansa ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden kanssa koettiin kurssin vahvuutena. Opiskelijat kokivat tulevan työelämän kannalta tärkeäksi, että oppiin ymmärtämään miten toisilla aloilla ”ilkeisiin ympäristöongelmiin” suhtaudutaan. Eräs opiskelija kuvaili poikkitieteellisiä ryhmiä haastaviksi, mutta antoisiksi:
”Kurssi ei ollut liian vaativa ja se oli hauska tapa oppia asioita. Minusta on ainoastaan hyvä, että on vähemmän luentoja ja tenttejä, sekä enemmän vuorovaikutusta. Vaativuus syntyi ehkä eniten ryhmätyössä, sillä ryhmä oli suuri ja ihmiset eri aloilta, mikä on toisaalta rikkaus, mutta toisaalta ihmiset olivat orientoituneet eri lailla ja siksi oli myös vaikeampi löytää yhtenäistä linjaa.”
Ympäristökysymykset herättivät keskustelua
Monille opiskelijoista yliopiston ulkopuolella esiintyminen oli uusi ja jännittävä kokemus. Esimerkiksi vuoden 2019, loppuseminaareissa paikalla oli lukiolaisten lisäksi opettajia, tutkijoita, kaupunginvaltuutettuja, YLE Joensuu sekä maakuntalehti Karjalainen. Vuoden 2020 loppuseminaarissa oli opiskelijoita kolmesta lukiosta, osa etäyhteyden kautta videon välityksellä. Kurssievaluaatiossa eräs opiskelija korosti seminaarin tärkeyttä oppimiskokemuksena näin:
”Seminaari oli mielestäni mukava. Toteutus sujui hyvin pienistä teknisistä vaikeuksista huolimatta. Seminaari oli myös sopivan mittainen, ja keskittyä jaksoi loppuun asti. Oli mukavaa huomata, että aiheet herättivät katsojissa keskustelua.”
Loppuseminaarikin jakoi osaltaan mielipiteitä. Osa yliopisto-opiskelijoista koki sen hyödyllisenä työelämävalmiuksien kehittämisenä. Eniten Ihminen ja Ympäristö-kurssin seminaari sai palautetta seminaarien aikataulusta. Toisille muutokset aikatauluissa, lukio-opiskelijoiden liikkuminen salissa ja yleisön kysymykset aiheuttivat epämukavan tunteen siitä, että heitä ja heidän esityksiään ei arvostettu. Toisaalta taas yleisön kysymykset nähtiin positiivisina ja osoittivat, että ympäristökysymykset herättävät huolta ja keskustelua.
Vastuuopettajana ja klinikkaopetuksen kannalta oli mielenkiintoista havaita, että vanhempien opiskelijoiden kohdalla muuttuneet aikataulut, lukiolaisten hälinä ja lukion opettajien suora palaute ei tuottanut ongelmaa. He hyväksyivät sen, että ”muutoksia sattuu”, mutta nuoremmille opiskelijoille tämä aiheutti selkeästi painetta. Nuorena opiskelijana ei ole helppoa kävellä yleisön eteen ja keskustella ”ilkeistä ympäristökysymyksistä”, joihin ei ole yhtä selkeää ratkaisua. Osa teemoista oli myös hyvin haastavia. Aiheet herättivät runsaasti kysymyksiä ja keskustelua sekä tiedonhankintatehtävän aikana että loppuseminaarissa. Vanhemmille opiskelijoille keskustelu tuntui olevan mielekästä ja antoisaa, kun taas osa nuoremmista opiskelijoista vetäytyivät taka-alalle ja jopa koki keskustelun ahdistavana.
Klinikka-opetus muotona säilyy mutta muuttaa muotoa
Klinikkaoppiminen tuntuu soveltuvan vanhemmille opiskelijoille ja myös aiheisiin, jotka hyvin rajattuja. Isot ryhmät aiheuttivat selvästi harmitusta. Joissakin ryhmissä työskentelyä vaikeutti toki ryhmädynamiikka eikä niinkään ryhmien koko. Opiskelijat kuitenkin uskoivat, että ryhmäkokoja pienentämällä ongelmaa voitaisiin vähentää ja kaikilla olisi paremmat mahdollisuudet olla mukana niin tiedon tuottamisessa kuin myös itse lopullisessa esityksessä.
Monella on varmasti huonoja kokemuksia kouluajoilta ryhmätöistä ja klinikka-oppimista kehitettäessä tulisikin pohtia kuinka näitä ”traumoja” voisi poistaa tämän tapaisessa oppimisen muodossa. Voisiko esimerkiksi vanhempia opiskelijoita kannustaa vertaistukemiseen ryhmätyöskentelyssä, jos esiintyminen on nuoremmille haastavaa. Tai voisiko eri aloita tulevat opiskelijat tukea toisiaan tiedonhankinta tehtävän eri vaiheissa tai jakaa tehtäviä omien vahvuuksien mukaan? Mielestäni tämä kurssi näyttäytyy ei vain luokasta poistumisen mallina vaan myös ryhmätyöskentelyn uusintamisen mahdollisuutena, jos kurssin aikataulu ja toteutus antaa siihen mahdollisuuden. Onko siis opettajan klinikka-opetuksen tavoitteena juuri valmistaa opiskelijoita ”epämukavuuteen” ja ryhmässä työskentelyyn, jota he työelämässä tulevat kohtaamaan?
Ensi vuonna 2021 kurssi toteutetaan pienemmissä ryhmissä, mutta klinikka-opetus muotona säilyy yhteistyössä Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulun kanssa. Seminaarin sijaan jokainen ryhmä toteuttaa lukiolla toiminnallisen työpajan. Koronatilanne vaatii kurssin siirtämistä verkkoon mutta uskon, että myös tästä haasteesta selvitään. Ravistelen siis jatkossakin opiskelijoita heräämään siihen todellisuuteen, että aikataulut eivät aina pidä ja uusien ihmisten kohtaamiseen liittyy aina epävarmuuden tunnetta. Uskon, että klinikkaoppiminen valmistaa opiskelijoita työelämään luokkahuonetta tehokkaammin. Myös blogitekstien kirjoittaminen säilyy osana Ihminen ja ympäristö -kurssin klinikkaopetuksen kokonaisuutta, seuratkaa siis myös 2021 opiskelijoiden julkaisuja Historia- ja maantieteiden laitoksen Kaikki HiMassa -blogissa. Jo julkaistut blogitekstit löytyvät HiMa-blogista sekä julkaistut juttusarjat Versus-lehdestä:
2019: Meneekö metsään?
2020: Luontosuhteen jälleenrakennus
Erityiskiitoksen esitän kaikille Ihminen ja ympäristö -kurssille osallistuneille opiskelijoille vuosien 2019 ja 2020 aikana sekä Itä-Suomen Yliopiston harjoittelukoulun lukiolla yhteistyöstä. Kurssi ja klinikka-opetuskokeilu olivat vaativa koetus niin minulle kuin opiskelijoille mutta samalla palkitseva. Haastaako klinikka-oppiminen luokkahuoneen, sitä en vielä tiedä mutta se ainakin ravistelee opettamisen ja oppimisen muotoja.
Vuoden 2020 Ihminen ja ympäristö-seminaarin tallenne löytyy täältä:
Irmeli Mustalahti
Kestävää hyvinvointia luomassa -osatutkimuksen johtaja
Professori, Itä-Suomen yliopisto
Irmeli Mustalahti on professori Itä-Suomen yliopistossa ympäristöpolitiikan oppiaineessa. Hän on yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen erikoistunut kehitystutkija, jonka tutkimusryhmä tutkii ympäristöhallintoa- ja hallintaa parhaillaan Tansaniassa, Mosambikissa, Meksikossa, Venäjällä, Indonesiassa sekä Suomessa. Tutkimusryhmän keskeinen tutkimuskysymys on miten kansalaiset varsinkin nuoret voivat osallistua ja vaikuttaa luonnonvarojen hallintaan ja käyttöön. Ja miten erilaiset toimijat voivat ehkäistä ympäristökonflikteja ja -ristiriitoja vuorovaikutteisen ja yhteistyöhön perustuvan luonnonvarahallinan kautta. Lisää tutkimusryhmästä: https://sites.uef.fi/responsive-natural-resources-governance/