Rakennettu ympäristö on läpeensä kulttuurinen ja poliittinen luomus, joka kertoo kulttuurisista käsityksistämme (millainen on ”normaali” ihminen) ja poliittisesta tahdostamme (millainen ihminen on harkinnan arvoinen).
Kriitikot käyttävät termiä ”vihamielinen arkkitehtuuri” (englanniksi hostile architecture) kuvaillessaan julkisten tilojen muotoiluratkaisuja, joiden tarkoituksena on estää ihmisiä käyttämästä tiloja ei-toivotuilla tavoilla. Sen puolustajat suosivat termiä defensive architecture, eli ”suojeleva arkkitehtuuri”. Yksi esimerkki vihamielisestä arkkitehtuurista ovat puistonpenkit, joissa käsinojia on sijoitettu penkin keskivaiheille estämään penkillä nukkumisen. Toinen esimerkki ovat ympäri maailmaa kauppakeskuksiin asennetut laitteet, jotka pitävät korkeaa ininää, jonka vain alle 25-vuotiaat voivat kunnolla kuulla. Edellä mainitun kaltaisia penkkejä voi Suomessa bongata ainakin Helsingissä. Nuorison yliäänikarkottimen kokeilu lahtelaisessa kauppakeskuksessa jouduttiin lopettamaan aiheesta nousseen kohun vuoksi (Uotila 2010).
Kaikki muotoilu ei ole tarkoituksella vihamielistä. Monet arkkitehtuuriset ratkaisut voivat tuottaa haastetta yksinkertaisesti ajattelemattomuuttaan. Portaat, kapeat tilat, ääni- tai värimerkit ja kova meteli voivat kaikki muodostua esteeksi henkilöille, joilla on heikentynyt liikkumis- tai näkökyky taikka kuulo. YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ratifioitiin Suomessa vasta vuonna 2016, eikä sopimuksen velvoittamia vammaisuutta kartoittavia tilastoja olla vielä ehditty kerätä. Vammaisten henkilöiden määrää Suomessa onkin vaikea arvioida. Vammaisuudelle ei ole myöskään yksiselitteisiä kriteerejä. Maailman terveysjärjestö WHO arvioi vammaisten ihmisten muodostavan 10-20 prosenttia väestöstä kaikissa maissa (WHO 2011). THL puolestaan arvioi vammaisten ihmisten muodostavan työikäisistä suomalaisista 7-29 prosenttia määritelmistä riippuen (Gissler & Sainio 2016). WHO:n arvion mukaan laskettuna Suomen väestössä olisi noin 550 000 –1 100 000 vammaista henkilöä.
Vuonna 2018 esteettömyydessä ollaan edetty massiivisesti, eikö? Meillä on lakeja, jotka vaativat esteettömyyttä uusiin rakennuksiin, ja kaikenlaiset tahot ovat tietoisempia erityistarpeista. Saadakseni käsitystä siitä, millaista on liikkua kaupungilla vammaisena nuorena nyky-Suomessa, vietin kesän mittaan aikaa Helsingin keskustassa vammaisten nuorten seurassa. Lähtökohtana oli yksinkertaisesti dokumentoida joitain niistä pienistä yksityiskohdista, jotka tekevät tilasta esteellisen tai esteettömän. Tämä on kuvaus yhdestä tällaisesta illasta.
Kaupungilla pyörätuolin kanssa
Olimme sopineet tapaamisen Samin asunnon ulkopuolelle Lauttasaareen yhtenä elokuisena iltapäivänä. Edellisellä tapaamiskerrallamme juttelimme Samin mielenkiinnon kohteista, ja suunnittelimme kaupunkikierroksemme ohjelmaa niiden perusteella. Koska Sami on opiskelija ja innokas lukija, aloittaisimme kierroksemme keskustan uusimmasta ja vanhimmasta kirjastosta, yliopiston Kaisa-kirjastosta sekä kansalliskirjastosta. Samin sosiaalisen elämän keskiössä ovat myös ruoka ja juoma, joten kirjastosta suuntaisimme Kallion ravintoloita ja baareja pursuavaan kaupunginosaan tarkastelemaan tarjontaa. Sami käy musiikin ystävänä ja tekijänä usein keikoilla Helsingin klubeilla. Iltamme päätepiste olisi klubi Rautatientorin laidalla, jossa soittaisi yhdysvaltalais-hollantilainen reggae/punk-bändi.
Kaupungille Sami lähtee sähköpyörätuolilla. Suuntaamme metroasemalle, koska meillä on pitkä ilta edessämme.
Menemme ensin Helsingin yliopiston uuteen Kaisa-kirjastoon. Sami on opiskellut yliopistolla vuoden, eikä ole vielä käynyt kirjastolla montaakaan kertaa, joten esittelen joitain Kaisan syrjäisemmistä kolkista. Käymme alimmassa kellarikerroksessa kurkkimassa vanhoja karttakirjoja ja koottuja opiskelijalehtiä. Arkistohyllyjen siirtely veiviä pyörittämällä Samilta onnistuu, joskin on melko hidasta. Hyllyjen väliin jää kapea tila, johon sähköpyörätuoli pitää ohjailla tarkasti.
Käymme myös katsastamassa ylimmän kerroksen parvekkeen, josta on erinomaiset näkymät tuomiokirkolle. Parvekkeen ovessa ei ole sähköistä avausmekanismia, joten tässä kohtaa Sami tarvitsee minut pitämään ovea avoinna.
”Automaattiovet ovat aika lailla ne ainoat, joista pääsee läpi ilman avustajaa. Pyöröovista voin kyllä päästä läpi, jos tilaa on tarpeeksi.”
Tätä meidän ei kuitenkaan tarvitse Kaisan pyöröovilla testata, sillä ulko-ovien sivussa on pienemmät, liiketunnistimella toimivat ovet.
Seuraavaksi siirrymme kansalliskirjastolle. Esteetön sisäänkäynti sijaitsee kirjaston sisäpihalla, mutta ovi on lukossa eikä selkeitä toimintaohjeita löydy. Aukioloaikojen alla on pienellä tekstillä vahtimestarin numero. Soitamme siihen ja vahtimestari tulee noutamaan meitä. Hän avaa kellariin vievän oven ja johdattaa meidät hissiin, joka vie ykköskerrokseen.
Ihastelemme ensiksi kirjaston upeaa kupolisalia. Sen seiniä kiertävien kirjahyllyjen tarkastelu vaatii meiltä omatoimista uudelleenjärjestelyä. Hyllyt ovat komeiden pylväiden takana, ja pylväiden väliin on aseteltu koristeelliset tuolit. Sivulta käsin hälyttimien sijoittelu estää pyörätuolin kulun, joten joudun nostamaan yhden tuolin pois tieltä. Kirjaston tornin puoleisen valikoiman tutkiminen onnistuu. Joistain hyllyväleistä on sähköpyörätuolilla puristauduttava vaivalloisesti.
Ennen kuin jatkamme matkaa kohti Kalliota, käymme myös tarkastelemassa Senaatintorin toiselta laidalta löytyvää mielenkiintoista jalkakäytävän pengermää. Tässä iäkkäässä ratkaisussa heti jalkakäytävän kiveyksen vieressä kulkee sadevesiränni. Tätä ylitystä Sami ei lähtisi tekemään ilman avustajaa.
Suuntaamme seuraavaksi Hakaniemeen, missä tapaamme Samin avustajan, Pertun. Perttu on toiminut yhtenä Samin avustajista tammikuusta lähtien. Käymme kurkkaamassa Hakaniemen hallin tilapäistä korvaajaa, jonka sisäpuolelta Sami ja Perttu ovat aiemmin löytäneet tiskin, jossa myytin erinomaisia kalaleipiä. Pelkästään ohi kulkeneena en ole aiemmin huomannutkaan uuden hallirakennuksen kylkeen sulautettua ramppia. Kalatiski on jo mennyt kiinni, mutta Sami hyödyntää hallin hyvin varusteltua WC:tä.
Hakaniemestä aloitamme mielivaltaisen kierroksemme Kalliossa. Kuljemme baarien, kahviloiden ja ravintoloiden ovelta seuraavalle, arvioiden mistä pyörätuolinkäyttäjä voisi päästä sisään. Tilanne näyttää aluksi huonolta – melkein jokaisen vastaantulevan liikkeen ovella odottaa askelma tai pari, muutamassa rappuset jatkuvat vielä oven sisäpuolellakin. Paikoittain oven edessä on vain yksittäinen, matala askelma, jonka voi selvittää avustajan avulla. Huomaamme pian, että ilmiö on yllättävän aluekohtainen: Rinteessä olevilla kaduilla rappuset ovat ymmärrettävästi yleisimpiä – esimerkiksi Fleminginkadun eteläpäässä tilanne on hyvä, kunnes katu alkaa pohjoiseen mentäessä viettää reilusti alaspäin. Toisaalta tasaisetkaan kadunpätkät eivät ole luotuja tasaveroisina, ja toteammekin, että Kalliossa iltaa suunnittelevan pyörätuolinkäyttäjän kannattaa mieluummin rullailla pitkin Vaasankatua (alla olevassa kuvassa 3. rivi, pois lukien 2 ensimmäistä vasemmalta) kuin Helsinginkatua (2. rivi, 4 ensimmäistä oikealta).
Matkan puolivälissä pysähdymme kahveille Ipi kulmakuppila –nimisessä kahvilassa (1. rivi, 3. oikealta), jota Sami on minulle aiemmin kehunut. Ipin avarassa ja valoisassa kulmahuoneistossa on kolme eri tasoa, joista kahdelle on erilliset ulko-ovet. Molempiin pääsee pyörätuolin kanssa pienellä avustuksella. WC on alakerrassa, mutta portaisiin on asennettu pyörätuolihissi.
Kahvien ääressä kyselen Samilta hänen suhtautumistaan tällaisten vanhempien tilojen esteettömäksi tekemiseen. Vammaisten henkilöiden oikeuksien ja historiallisen arvon tai estetiikan tasapaino on kiistelty aihe. Sami sanoo ymmärtävänsä, ettei jokaista pienyrittäjää voi velvoittaa muuntamaan vanhoja tilojaan esteettömiksi. Toisaalta hänestä tuntuu, että tällaiset argumentit nousevat usein pikemminkin haluttomuudesta selvittää, mitä asialle voitaisiin tehdä, kuin toteutuksen haastavuudesta.
Kallion ulko-ovien lisäksi tähän asti ei vastaamme ole tullut montaakaan estettä joista ei olisi avustajan kanssa selvitty. Kysyn Samilta, mitä hän ajattelee tällaisista järjestelyistä, jotka estäisivät häntä toimimasta ilman apua. Samia asia ei hierrä. Hiljattain toisesta kunnasta muuttaneena hänellä on käytettävissään riittävä määrä avustajatunteja vanhan kotikuntansa kustantamana. Hän jatkaa, ettei näin ole kaikilla; esimerkiksi Helsingin puolella on kuulemma lähes systemaattisesti tapana antaa ihmisille anottua vähemmän avustajatunteja. Myös Yle on raportoinut vammaisten henkilöiden ja erityisesti vammaisten nuorten aseman vaihtelevan suuresti kunnittain avustajatunteja haettaessa (Nurmi 2016).
Helsingin kaupungin sivuilla kerrotaan, että avustustuntien saamisen ”[e]dellytys on, että vaikeavammainen henkilö pystyy itse määrittelemään tarvitsemansa avun sisällön, määrän ja toteuttamisajan.” Samin kuuleman mukaan tämä tarkoittaa, että jo avustajatunteja haettaessa pitäisi osata eritellä mihin kellonaikaan avustajaa tarvitsee ja missä. Hänen mielestään ihmisten pakottaminen tällaisiin täydellisen ennakkoon suunniteltuihin aikatauluihin on ”lähtökohtaisesti sadistista”. Toisten vammaisten nuorten ja heidän omaistensa suusta olen myös kuullut valiteltavan vaatimusta aina tietää, mitä haluaa tehdä – epävarmuus ei välttämättä tarkoita, että olisi parempi jäädä kotiin.
Kallion kierroksen jälkeen on edessä illan viimeinen etappi, On the Rocks –baari Rautatientorin laidalla. Sami käy usein keskustassa katsomassa klubikeikkoja ja tietää pääsevänsä tänne sisään. Sisäpuolella Sami moikkaa yhtä baarimikoista ja tämä säntää opastamaan häntä sivuovesta takatiloissa sijaitsevalle hissille. Keikkapaikka on baarin kellarikerroksessa. Käyn ostamassa meille liput portaisiin sijoitetulta tiskiltä. Alakerrassa avulias baarimikko on napannut peltisen irtoluiskan, ja sovittaa sitä parin askelman rappusiin, jotka ovat meidän ja lavan edessä olevan tanssilattian välissä. Syntynyt ramppi on kovin jyrkkä, mutta Pertun ja baarimikon avustuksella Sami saa sähköpyörätuolin peruutettua alas.
Tiski on ylemmällä tasolla, joten haemme Pertun kanssa juotavat. Paikka on täynnä (eikä ihme, sillä bändi on todella omistautunut esiintymiselleen), mutta kiitos pyörätuolissa olevan hydraulisen nostettavan istuimen, Sami näkee keikkakansan päiden yli lavan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Ei siis kovin hyvin, mutta kumminkin.
Keikan jälkeen siirtyminen ramppia ylös onnistuu yllättävän helposti Pertun työntöavulla. Hyvästeltyämme lähdemme omiin suuntiimme Helsingin yössä.
Suunnitellen pääsee, mutta missä on spontaanius?
Kaupunkikierroksemme perusteella esteettömyyden tilanne Helsingissä on melko hyvä, mutta ei täydellinen. Kaupungilla kulkeminen onnistuu, useisiin paikkoihin on järjestettävissä esteetön kulku, esteettömiä vessoja löytyy ja useimmista esteistä selviää avustajan kanssa. Metron varrella asuvalla ja reilusti avustajatunteja saavalla Samilla asiat ovat kohtalaisen hyvin.
Samin vapaus on kiinni pienistä asioista. Yksin liikkuvalle pyörätuolin käyttäjälle monista pienistä arkkitehtuurisista ja sisustuksellisista yksityiskohdista – pienistä kynnyksistä, vedettävistä ovista, huonosti sijoitelluista tuoleista – voi tulla ylitsepääsemättömiä esteitä. Avustajan kanssa tällaiset esteet eivät hidasta, mutta kaikki eivät ole yhtä onnekkaita avustaja-asioissa. Yksi vastaava kaupunkikierros kariutui, kun emme löytäneet yhteistä aikaa, joka olisi sopinut myös avustajalle.
Suomen laki takaa itsemääräämisoikeuden myös vammaisille ihmisille. Säännökset esteettömyydestä sekä sellaiset tuen muodot kuten henkilökohtainen apu on tarkoitettu tätä itsemääräämisoikeutta edistämään. Vammaisilla henkilöillä on silti vammatonta väestöä heikompi itsemääräämisvalta, sillä heidän on tehtävä päätöksensä reilusti etukäteen. Hetken mielijohteisiin ei ole varaa, koska on varattava avustaja reilusti etukäteen, varmistettava esteetön sisäänpääsy ja vessaan pääsy, ja ehkä tilattava valmiiksi invataksit meno- ja paluumatkoille. Tämä spontaaniuden menetys on esillä monissa myöhemmällä iällä vammautuneiden elämäkerroissa (esim. Murphy 1990; Zola 1982). Spontaaniuden tukeminen on tärkeää tasa-arvoisen nuoruuden takaamisessa vammaisille henkilöille, sillä yksi nuoruuden keskeisimmistä ominaispiirteistä on vapaus. Iän myötä nuorille suodaan oikeuksia ilman aikuisuuden velvoitteita.
Helsingin kaupungin vammaispalveluhakemus kysyy: ”Millä tavalla haettava palvelu auttaisi selviytymistänne?” Yhteiskunta on varmistanut, että vammaiset nuoret tulevat toimeen, mutta selviytyminen ei tarkoita tasavertaisuutta. Jos haluamme varmistaa vammaisille henkilöille tasavertaisen nuoruuden, on heidän voitava mennä ja tulla milloin ja miten haluavat. Tämän saavuttaminen ei ole mahdotonta.
Eero Saukkonen
Kohti yhdenvertaista nuoruutta -osatutkimuksen tutkimusharjoittelija
Lähteet:
Gissler, Mika ja Päivi Sainio 2016: Vammaisia on työikäisistä suomalaisista 7 tai 29 prosenttia. THL-blogi 10.3.2016. https://blogi.thl.fi/vammaisia-on-tyoikaisista-suomalaisista-7-tai-29-prosenttia/
Murphy, Robert 1990: The Body Silent. New York: W.W. Norton.
Nurmi, Riikka 2016: Avustajan saa tai sitten ei – vammaiset ovat epätasa-arvoisessa asemassa. Yle uutiset 1.11.2016. https://yle.fi/uutiset/3-9172696
Uotila, Saara 2010: Eroon teineistä. Turun ylioppilaslehti 22.10.2010. https://www.tylkkari.fi/ajassa/eroon-teineista
World Health Organization & World Bank 2011: World report on disability. Geneve: World Health Organization.
Zola, Irving 1982: Missing Pieces: A Chronicle of Living with a Disability. Philadelphia: Temple University Press.