Tämän jakson aiheena on nuoret ja yhteiskunnallinen osallisuus. Lasten ja nuorten osallisuuden vahvistamiseksi ja tukemiseksi on Suomessa kehitetty erilaisia käytäntöjä ja rakenteita, mutta miten nämä vastaavat lasten ja nuorten omaa kokemusta siitä, mistä osallisuudessa on kyse? Arielan kanssa osallisuuden käsitteellistämisestä, tutkimuksesta ja käytännöistä keskustelee Elina Stenvall, joka työskentelee SOS-Lapsikylässä kehittämispäällikkönä.
Juontaja: Ariela Tuikkanen
Äänitys ja editointi: Jani Tuovinen
Podcast on tehty osana Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa ALL-YOUTH-tutkimushanketta.
PODCAST-JAKSON TEKSTIVASTINE
Podcast-jakso: JAKSO 5 – Nuoret ja yhteiskunnallinen osallisuus
Podcast-jakson kesto: n. 30 min
Puhujien merkinnät:
J: Jani Tuovinen
A: Ariela Tuikkanen
E: Elina Stenvall
[tunnusmusiikki alkaa]
J: Tervetuloa kuuntelemaan ALL-YOUTH-tutkimushankkeen podcastia Puheenvuoroja nuorista ja tulevaisuudesta. Tämänkertaisen jakson aiheena on nuoret ja yhteiskunnallinen osallisuus. Juontajana Ariela Tuikkanen.
[tunnusmusiikki loppuu]
A: Elina Stenvall tervetuloa podcastiin mulle vieraaksi.
E: Kiitos.
A: Sä oot SOS-lapsikylän erityisasiantuntija ja oot tutkinut lasten osallisuuteen liittyviä kysymyksiä, niin ihan mielenkiinnosta kuulisin, että mitä sä teet sun työksesi ja ja mitä sä oot tutkinu?
E: Joo, tää lasten osallisuus on ollu mulla semmoinen, semmoinen teema, joka.. mä jotenkin aina ehkä vähän pyristelly siitä eroon ja sitten aina törmännyt siihen uudestaan ja sitten päättänyt, että no tämän kanssa nyt sitten mennään. Että mä olin useamman vuoden Helsingin kaupungilla tutkijana ja siellä mä oikeastaan tästä innostuin tai kiinnostuin tästä osallisuudesta ja sen linkittymisestä juuri lasten ja nuorten hyvinvointiin. Ja sitten tuota noin niin sen jälkeen sitten siirryin yliopistolle ja tein siellä useamman vuoden tutkimusta. Ja vaikka se ei sillon alunperin ollut tämä osallisuus siinä tutkimuksessa semmoinen kärki, niin sitten se aika pian jotenkin löysi tiensä sinne ja mä huomasin, että mä taas vaan tämän teeman äärellä. Ja sitten mä siellä sieltä siirryin sitten tänne järjestöpuolelle. Ja vaikka siinäkin alkuun mun työtehtävät oli vähän muuta, niin sitten mä taas aika pian huomasin, että nyt mä oon taas tämän lasten ja nuorten osallisuus teeman äärellä. Että se on niinku jotenkin siinä on semmoista kauhean kiinnostavaa, koska siinä on se ei ole mikään helppo käsite eikä ilmiö, jos ajatellaan sitä ihan semmoisena asiana, joka on olemassa ja sitten sitä voi tarkastella niin monesta kulmasta.
A: Hmmm.
E: Niin se on kyllä ollut, ollu sitten loppu viimein aika kiinnostavaa, että se on seurannut mukana näin monessa.
A: No tänään olisi tarkoitus katsoo sitä osallisuutta vähän tämmöistä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tota, sä oot myös tarkastellut tätä lasten ja nuorten osallisuutta tällaisten arjen käytäntöjen näkökulmasta, niin vielä siihen liittyy, että mikä on sut saanut kiinnostumaan nimenomaan tästä asiasta?
E: No, se oli oikeastaan, se niinku alun perinkin, kun mä aloin tätä silloin, kun olin siellä kaupungilla töissä, niin se oli jotenkin semmoinen, että miten lapset jotenkin. Että vaikka mä menin sinne jotenkin tämmöisten ehkä yhteiskunnallisten tai heidän hyvinvointiinsa liittyvien teemojen ja kysymysten kanssa heitä tapaamaan tai tuota noin, niin haastattelemaan tai kyselyitä lähetin tai näin, niin, niin he aina palautti ne asiat jotenkin siihen arkeen ja sitten he puhui aika silleen, et noku äiti sitä ja iskän kaa ja koulussa ja päiväkodissa ja harrastuksissa. Ja ne oli tavallaan aina sellaisia konkreettisia paikkoja ja oikeita ihmisiä, joihin he palautti ne teemat ja ne, ne esimerkit ja ne ajatukset. Ja sitten toi tutkimusjakson tai toi yliopiston niin se oli hankkeenakin sitten semmoinen, jossa se paikka ja arki ja semmoinen jotenkin, se konkreettinen maailma oli kiinnostuksen kohteena, että miten lapset, mihin he itsensä kiinnittää ja missä he, minkälaisissa ympäristöissä he toimii ja minkälaisia ulottuvuuksia se voi saada. Niin siinä sitten jotenkin aika nopeasti niiden lasten ja nuorten haastattelujen, tapaamisten myötä niin tuli semmoinen ymmärrys siitä, että sitä jotenkin se ne arjen yhteisöt ja arjen paikat ja siellä arjessa tapahtuvat niin kuin tilanteet, joissa joko saa kertoa mielipiteensä ja tulee kuulluksi ja ymmärretyksi tai vastaavasti sitten sivuutetuksi. Niin ne on itse asiassa tosi oleellisia.
Ja yks semmoinen mieleen jäänyt esimerkki oli esimerkiks yksi koulu, jossa me tehtiin tutkimusta, jossa opettajat ja rehtori, aikuiset oli kerto kauheen ja ihan aidosti niinku siis olivat ihan oikeassa siinä, että se koulu on tämmöinen hyvin osallisuuteen keskittyvä ja siellä on tosi toimivat systeemit ja rakenteet, ja he ottaa lasten näkemykset huomioon monella tavalla. Ja he kerto tosi silleen siitä niistä rakenteista ja prosesseista ja, ja kaikesta siitä, miten he, miten he sen tekee ja miten lapset saa siellä vaikuttaa. Ja sitten se lasten kokemusmaailmasta käsin, niin se yks niinku, tosi moni haastateltavista kertoi, että tää on tosi ihana koulu, tää on tosi mahtava koulu, tää on ihan, ihan mieletön paikka. Ja sitten, ku niinku kysyy, että no miksi, et osaatko sanoa, mikä täällä on erityisen hyvä ja mikä täällä toimii. Niin sitten esimerkkinä tuli tosi monelta, että no, kun esimerkiksi, toi on toi vahtimestari semmoinen, että jos ulkona sataa vettä tai on tosi kylmä, niin se päästää tänne koulun sisälle, vaikka niinku ei oikeasti sais.
A: Hmm.
E: Että on niinku, tää on ihan mieletön paikka ja sitten, et se tavallaan se ristiriita siinä, että aikuiset ajatteli tätä tämmöisenä jotenkin, että me kasvatetaan näitä lapsia demokratiaan tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, meillä on toimivat oppilaskunnan rakenteet ja me ei sitä tätä tuota ja sitten se lapsille näyttäytyi siinä tosi arkisena, tosi konkreettisena, että tää on ihan mieletön paikka. Niin tämmöiset esimerkit jotenkin sai mut miettimään, että no itseasiassa, pitäisikö nää olla vahvemmin jotenkin yhteydessä, pitäisikö itse asiassa kiinnittääkin enemmän huomiota siihen arkeen ja arkisiin kohtaamisiin ja siellä tapahtuviin mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan elämäänsä ja sitä kautta ikään kuin avata sitä kuvaa niille lapsille ja nuorille, että tätä se tarkoittaa, että sä voit vaikuttaa tai sun mielipide huomioidaan.
A: Toit sivulauseessa sanan kuuleminen ja tuota nykytutkimustieto tuo esille sitä, että nuoret on aiempaa kiinnostuneempia yhteiskunnallisista asioista, mutta toisaalta on semmoista kokemusta, että kuullaan, mutta ei kuunnella, niin, niin ehkä jaat tämän saman kokemuksen tai haluatko jotenkin kommentoida tätä ajatusta?
E: Joo, joo mä nyt tässä hetkessä just itseasiassa toteutetaan semmoista osallisuustutkimusta ja mä oon sen tiimoilta niinku ja sen vastausten perusteella niin kuin jotenkin vielä enemmän ajattelemaan sitä, joka on ollut ehkä semmoinen jonkinlainen hatara ajatus jo pidempään mielessä, mutta nyt se on jotenkin konkretisoitunut, just tää, että me ollaan ehkä nyt keskitytty tässä hetkessä tai tähän asti tässä osallisuudessa siihen, että sitä pitää olla ja se pitää toteuttaa ja siihen pitää olla mahdollisuus ja sen pitää olla saavutettavaa ja kaikkea. Tavallaan siihen enemmän just siihen, että sitä kuulemista pitää tapahtua. Ja nyt mä ajattelen, että meidän huomion pitäisikin ehkä lähteä tästä eteenpäin kiinnittymään enemmän siihen, että no mitäs sitten.
A: Niin.
E: Että se jotenkin se, että se on nyt jo vähän, jos nyt kärjistää, että se on jo vähän niinku nyt jo semmoinen olemassa oleva ja etenkin omalla painollaan etenevää, että sitä pitää olla sitä kuulemista, mutta että nyt sitten sitä huomiota siihen, että no mitäs, mitä sitten sen jälkeen. Ja tästä ehkä nuoret itse tuo aika usein esille, mä oon alkanut ajatella sitä niin, että se on kyse jotenkin rehellisyydestä. Että ne tuo esille sitä, että jos heille rehellisesti kertoo, että mikä juttu, niin niin silloin he kyllä sitten mielellään, että he mielellään auttaa aikuisia monenlaisissa kysymyksissä ja kertoo omia kokemuksiaan ja jakaa omaa ymmärrystään ja tietojaan. Mutta se mikä monesti luo sitä semmoista kiilaa siihen väliin, niin on se, että, että nuorille ikään kuin saa, että me saadaan heidät mukaan ja innostumaan, niin me ehkä myydään heille asioita vähän valheellisesti ja kannustetaan jotenkin, et hei nyt voit tulla vaikuttaa tämä on nyt tämmöinen juttu ja tuu mukaan. Ja sitten tosiasiassa kerätään tietoa johonkin prosessiin, jonka lopputulos nähdään vaikka 10 vuoden päästä.
A: Hm.
E: Mutta, jos se kerrottais, että tää on tämmöinen juttu, haluutteks te tulla ja me tarvitaan teitä, koska niinku me mistään muualtakaan tätä tietoa saada, niin sitten nuoret on monesti ite tuonut esille, mutta kyllä mä lähtisin, kyllä mä kertoisin silti. Mut et se, mihin sit ne monesti tuntuu tuskastuttavan ja mihin varmaan itsekin tuskastuu, oli minkä ikäinen tahansa, niin on se, että jos se ikään kuin luvataan jotain ja sitten se ei pidäkään paikkaansa.
A: Totta, kyllä, hmm. Tuota, no joo, jos mennään vähän tämmöiseen tutkimusmaailmaan, niin mitä sä osaat kertoa siitä, että mitä tutkimustieto sanoo lasten ja nuorten yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja toimijuudesta?
E: No se on ehkä, se on ehkä semmoinen, että se ymmärrys jaetaan, että sellainen asia on olemassa ja sitä pitää niin kun jotenkin aikuisten myös tukea. Ja esimerkiksi vaikka sosiaalipedagogiikassa on pitkään puhuttu demokratiakasvatuksesta ja tän tyyppisistä asioista, joissa ajatellaan juuri niin, että luodaan niitä mahdollisuuksia ikään kuin kasvatetaan ja kasvetaan siihen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ja se kulma, millä mä itse lähestyn tätä, niin on nimenomaan just tää tämmöinen arkisiin tilanteisiin, kohtaamisiin keskittyvää jotenkin ehkä sieltä lapsen ja nuoren näkökulmasta lähtevä ymmärrys siitä, että kun meillä on jokaisella on jotain sellaisia asioita, joissa meillä on ikään kuin jotain pelissä.
A: Hm.
E: Se on englanniksi ehkä helpompi jotenkin something at stake. Että sulla on joku tai että tähän nyt liittyy jotain sellaista, että tän asian puolesta mä oon valmis taistelemaan tai valmis lainausmerkeissä nousemaan sinne barrikadeille ja tätä niinku, tätä ette voi multa viedä, sen tyyppistä kokemusta. Ja ne voi lasten maailmassa, ne voi olla tosi henkilökohtaisia ja arkisia. Ne voi olla vaikka se, että onks pakko jatkaa jotain sellaista harrastusta, jota ei halua tai voiko saada lemmikin.
A: Hm.
E: Ja, ja niistä voi muodostua semmoinen kokemus, että tässä mulla on nyt, tää on nyt semmoinen asia, minkä puolesta mä olisin valmis jotenkin taistelemaan tai viemään tätä eteenpäin, tän mä todella haluaisin muuttaa. Ja tää on jotenkin se kokemus, mikä meidän pitäisi osata miettiä siihen, että miten me sitten näihin hetkiin ja tilanteisiin tarttumalla kasvatetaan sitä sellaista yhteiskunnallista osallisuutta ja toimijuutta. Että jos sulla ei ole tällaisia kokemuksia siellä lapsuudessa, nuoruudessa, että sä oot pystyny vaikuttaa tai että sun ajatukset on edes otettu vastaan jotenkin sillain hyväksyvästi ja ymmärtäen ja ehkä sitten perusteltu, että no miksei voi saada sitä lemmikkiä tai miksi sun pitää jatkaa jotain harrastusta tai mitä ikinä se onkaan. Mutta että se on jotenkin semmoinen kunnioittava. Ja tässä toistuu tämmöiset sanat usein. Mutta jotenkin sellainen se kohtaaminen, se kokemus siitä, että okei, että mä tulin nyt ymmärretyksi ja nyt mä, et mun asia otettiin vastaan ja mulle kerrottiin. Ja siitähän siinä jotenkin siinä yhteiskunnallisessa osallisuudessa, vaikuttamisessa ja toimijuudessa on kysymys, että se jotenkin saat sellaisia kokemuksia, että mun mielipiteellä oli väliä. Ja ne voi olla tosi tämmöisiä henkilökohtaisia ja pieniä. Ja sitten kun mä esimerkiksi purin osiin semmoisen prosessin, joka oli käyty oppilaskunnan hallituksessa. Niinku että mitä siellä oli tapahtunut. Ja sitten vastaavasti sellaisen henkilökohtaisen neuvottelun, kun yks haastateltu oli neuvotellut lemmikkieläimen hankinnasta vanhempiensa kanssa. Jos sen purki osin tavallaan, että mitä siinä neuvottelussa tapahtui, niin se oli ihan tismalleen samanlainen.
A: Okei. Hmm.
E: Että kun se, sehän on tällaisen siinä kerrotaan, perustellaan oma kanta ja kuunnellaan toista ja sitten tehdään joku ehdotus ja sitten ehkä muutetaan sitä ehdotusta ja sitten loppu viimein päästään siihen pisteeseen, että sovitaan joku asia, joka on todennäköisesti kompromissi siitä, mitä on ollu ne meidän näkemykset silloin, kun aloitettiin. Että jotenkin sellaista niinku. Ja tää on niinku semmoinen ehkä ajatus, joka mun näkemyksen mukaan nyt on ihan semmoista, ett se ei ole aina sitä, sit niinku.. Mitä mä sanoisin. Ehkä ne kysymykset, ei niitten, ei aina tarvii olla sellaisia, et kysymysten ei tarvii olla yhteiskunnallisia.
A: Niin.
E: Vaikka se itseasiassa se tavoite on siellä, että pidetään jotenkin kaikille taataan tämmöisiä mahdollisuuksia tai tunnistaa just niitä hetkiä, mitä siellä arjessa on.
A: No sä olet tuonut hyviä ja mielenkiintoisia esimerkkejä esille, mutta onko jotain muuta, mitä sä haluaisit tuoda esille just näitä lasten ja nuorten kokemuksia tästä osallisuudesta ja toimijuudesta?
E: Mitä mä nyt sanoisin. Ehkä jotenkin niin, että tietyt asiat tuntuu pysyvän, vaikka lapset vaihtuu.
A: Hmm.
E: Et mä olen ensimmäiset haastattelut tehnyt.. mitähän tässä nyt on aikaa joku 15 vuotta. Niin ne lapset, jotka oli silloin lapsia, niin ne on nyt nuoria aikuisia.
A: Kyllä.
E: Ja nyt kun mä teen saman ikäisten lasten kanssa haastatteluja, joita he oli silloin 15 vuotta sitten, niin tietyt asiat pysyy. Esimerkiksi just tää rehellisyyden tai tämmöisen reiluuden vaatimusta tai toive, että kerrotaan oikeesti, mitä tähän liittyy ja mihin voi vaikuttaa ja mitä pyydetään. Ja sitten toisaalta semmoinen kokemus, että aikuiset kohtelisi jotenkin tasavertaisena ja kunnioittaen. Että se asetelma näistä. Johanna Kiili on esimerkiksi puhunut paljon tästä riippuvuudesta, siitä, miten aikuinen onkin yhtäkkiä varsinkin tutkimuksessa riippuvainen, niistä lapsista, vaikka normaalisti ajatellaan, että lapset on riippuvaisia aikuisista. Että lapsia ei voi tutkia, eikä lasten kanssa voi tutkia, jos ei he lähde siihen mukaan. Ja silloin tullaan herkästi siihen semmoiseen niin kuin, että se valta onkin vähän erilainen kuin, miten se on näiden lasten kanssa. Ja tää, että tätä ne lapset ehkä sit omilla sanoillaan myös peräänkuuluttaa, että he kokis, että heillä on tervetullut olo ja heidän näkemyksiä aidosti halutaan kuulla ja sitä mitä he kertoo, niin sitä arvostetaan. Ja se on sellainen, että miten se aikuinen sitten sen tekee, niin se on sitten toinen tarina. Mut et nää on ehkä sellaisia asioita, jotka toistuu, vaikka ne lapset ikään kuin vaihtuu.
A: Hmm.
E: Ja silloin mä ajattelen, että me ollaan ehkä jonkun semmosen äärellä, että miten vaikeata se on ehkä aikuisille asettua semmoiseen rooliin tai asemaan suhteessa niinku, ja varsinkin, jos me puhutaan pienistä lapsista, että joiden kanssa ei ehkä voikaan samalla tavalla kommunikoida, kun sitten nuorten kanssa vaikka.
A: Mä tutustuin sun väitöskirjaan ja tota törmäsin tämmöiseen käsitteeseen kun yhteiskunnallistuminen, niin mitä se tarkoittaa?
E: No se oli ehkä niinku mun.. Täytyy ehkä peruuttaa nyt vähän. Tän osallisuuskäsitteen kanssahan on sellainen terminologinen ja kielellinen haaste, että se on ihan, se on oikeastaan täysin suomalainen käsite. Sellaista ei kansainvälisessä kirjallisuudessa juurikaan ole. Silloin kun puhutaan siis tästä participationista. Se on, se osallistuminen on, oikeampi käännös sille participationille. Ja mä oon itse yrittänyt metsästää sitä alkupistettä. Ja olen vähän kollegoiltakin kysellyt, että tietääkö joku, että milloin tällainen termi kuin osallisuus on tullut.
A: Okei.
E: Siis niissä osa siis osallinen johonkin esimerkiksi rikokseen tai johonkin tämän tyyppiseen, niin se siinä käytössähän se on ollut pitkään, mutta että milloin se on tullut tähän participating -keskustelun suomennokseen, niin sitä mä en ole nyt paikantanut. Mutta joka tapauksessa, niin se aiheuttaa semmoista tietynlaista sekamelskaa ehkä tähän. Että siitä osallisuudesta on tullut vähän semmoinen ehkä käsite, joka vähän lipsahtelee otteesta. Että aina, kun sä ajattelet, että nyt mä olen sen määritellyt, niin sitten joku on, että no mutta miten tämä.
A: Niin.
E: Ja sitten taas aivan. Ja jotenkin ja sitten taas sen määrittelee niin, että siihen ottaa kaiken, niin sitten se ei oikein enää tarkoita mitään. Ja tää on ehkä se, mistä mä aloitin, että kun mä oon aina vähän yrittänyt pyristellä tästä irti ja sitten löytänyt sen kuitenkin aina edestäni, niin tää on ollut ehkä vähän se, että mä olen vähän yrittänyt, no voisiko tän unohtaa tän osallisuuskäsitteen, jätetäänks nyt kokonaan jonnekin ja otetaan jotain muuta. Mutta se on toisaalta sitten taas niin vakiintunut, ettei sitä ehkä pysty. Mutta sitten tuossa väitöskirjassa se alkoi jotenkin häiritä mua se, että tuota, että jotenkin se, että se osallisuus ei tuntunut, et se ei tuntunut pysyvän jotenkin otteessa. Ja sitten mä huomasin, että mä aloin ajatella sitä jotenkin semmoisena niin kuin tätä kaikkea, mitä mä oon tässäkin nyt yrittänyt puhua, siitä arjesta ja yhteiskunnan ja kaiken jotenkin limittymisenä yhteen, niin vähän niinku sellasena jotenki prosessina. Ja sitten se alkoi mun päässä olla semmoinen jana.
A: Joo.
E: Jonka toisessa päässä on tavallaan se sellainen jotenkin yhteiskunnallinen tai tämmöinen niin kuin ehkä enemmän systeeminen, se olisi ehkä semmoinen jotenkin että mitkä liittyy tähän, että me eletään yhteiskunnassa ja yhteiskuntana. Ja sitten toinen pää liittyy jotenkin sinne just sinne arkeen. Ja sitten mä aloin jotenkin hahmottaa sitä monissa kohtaa sitä, kun mä sitä aineistoa kävin läpi, että meillä on vähän tämmöisiä kahden pään. Mutta sitten mä en kuitenkaan halunnut ajatella, että.. Tää on nyt tosi pitkä selitys. Halunnut ajatella sitä semmoisena dikotomisena, meillä on joko tai, vaan että se on enemmän tämmöinen jana, jonka niinku, tätä nyt kukaan näe, että mä heiluttelen käsiäni, mutta tuota mutta kuitenkin, että siinä voidaan olla eri kohdissa. Ja sitten, kun mä kaikkea olin tätä pyöritellyt, niin sit mä törmäsin Georg Simmelin, filosofin ja sosiologin, käsitteeseen, joka oli suomennettu tähän yhteiskunnallistuminen-käsitteeksi ja sitten se rupes tuntuu, et mut siitähän tässä on kysymys, että siihen liittyy se toimijuus ja siihen liittyy se osallistuminen ja siihen liittyy se vaikuttaminen ja siinä on kysymys ja sitten siinä on tää yhteiskunta ja arki ja kaikki niinku ne kaikki.
A: Kaikki samassa.
E: Et sit se jotenkin nivo mun ajattelussa yhteen. Että se oli ehkä silleen tekninen käsite ton väitöskirjan osalta, että se auttoi vetämään yhteen niitä irrallisia langanpätkiä, mutta kyllä mä myöskin ajattelen, että kyllä siinä saattaisi olla joku tämmönen hienous siinä termissä, että se vois jotenkin yhdistää monia käsitteitä, jotka liittyy tavallaan siihen samaan.
A: No mulle ainakin se oli uus.
E: Joo.
A: Ja mielenkiintoinen.
E: Varmasti joo.
A: että miten hetkinen mitäs täällä niinku tarkotetaan.
E: Niin, joo.
A: Joo, kyllä. No niin, tuota, no ollaan puhuttu osallisuudesta mutta kuulin myös sanan demokratia, niin mikä on demokratian tila Suomessa tällä hetkellä, jos nyt ajatellaan nuorten mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa?
E: Suomessa musta on hyviä semmoisia alkuja siihen, että se olisi vielä aiempaa parempi. Ja yks liittyy nyt ihan tähän lapsistrategiaan, että sellainen on nyt vihdoin viimein saatu tehtyä ja se on parlamentaarisesti valmisteltu niin, että se on nyt olemassa ja sen on kaikki eduskuntapuolueet hyväksynyt. Ja sitten jokainen hallitus voi sitten itsenäisesti päättää, että miten sitä toimeenpanee. Mutta se itse strategia on nyt olemassa. Ja siihen liittyen tuntuu, että tässä on nyt havahduttu monessa ministeriössä ja monella hallinnon tasolla kunnissa ja toivottavasti nyt tulevilla alueillakin niin siihen, että meillä todella on tämmöinen joukko kuntalaisia ja kansalaisia, kun alle 18-vuotiaat ja he eivät ole mikään ihan pieni joukko ja se että vaikka heillä ei oo tätä tämmöisiä täysivaltaisen kansalaisen oikeuksia, niin he on kuitenkin kansalaisia. Ja sit on lähdetty jotenkin rakentamaan semmoista että ministeriölle on laadittu esimerkiksi tämmöiset lasten ja nuorten kuulemisen ohjeet lainvalmisteluun ja lapsivaikutusten arvioinnista on puhuttu, että miten se saataisiin osaksi tämmöisiä kaikkien hallinnon tasojen erilaisia prosesseja. Ja sitten viimeisimpänä on tämmöinen tähän ALL-YOUTH-hankkeenkin tutkimuksen päälle rakentuva tää Digiraat.i
A: Kyllä.
E: joka niinku nyt otetaan tai jota kehitetään tällä hetkellä myös nyt sitten toimimaan lapsille, siis pienemmille lapsille kuin näille nuorille. Että tällaisia tavallaan alkuja tai kehityskaaria on meneillään, jotka mun silmiin näyttää siltä, että ainakin valtionhallinnossa tää on nyt otettu semmoisena jotenkin vakavasti, että tälle täytyy löytää jotenkin paikka ja on lähdetty ettimään niitä keinoja. Jossa ymmärretään se, että yksittäinen virkamies voi sille hänen pöydälleen voi tulla tosi harvoin sellaisia asioita, jotka liittyy nyt myös lapsiin ja nuoriin ja silti jotenkin hänellä olisi sitten keinot ja mahdollisuudet siitä huolimatta sitten ottaa ne lapset ja nuoret huomioon. Ja sit mun toiveissa oli se, että me saataisiin vielä sitten vahvistettua nimenomaan niitä lasten ja nuorten arkisten yhteisöjen, koulun ja varhaiskasvatuksen roolia siinä niin kuin ja sitten näitä kansallisia tai valtion tasoisia jotain lakihankkeita tai mitä ne ikinä onkaan, että saataisiin näitä eri instituutioita vielä paremmin pelaamaan yhteen niin, että sitten siellä koulussa voitaisiin hyödyntää jotain sellaista materiaalia, joka sitten taas, taas olisi ihan aito joku prosessi, joka on käynnissä jossain ministeriössä ja silloin tavallaan opettaja saisi siitä itselleen materiaalia siihen omaan työskentelyynsä ja sitten samaan aikaan sitä niitä näkökulmia sitten taas saataisiin kerättyä sinne jonnekin ministeriön valmisteluun, että etenkin tämmöinen mun haavekuva niin on, että jos saisi luotua niin se olisi ihan mahtavaa. Tää ois ehkä pitkä vastaus, mutta ehkä sillee et mä näen, että on semmoinen niinku valoa on. Jotenkin semmoinen olo, että kyllä se vaikuttaa siltä, että se on ainakin otettu vakavasti se ajatus siitä lasten ja nuorten mukana olosta.
A: No se on vähän siirryit tähän viimeiseen kysymykseen, joka olisi ollut, että miten sä näet lasten ja nuorten tuota yhteiskunnallisen osallisuuden tulevaisuudessa?
E: Niin tää olis mun haave, että meillä olisi aikuisten ja instituutioiden väliset niinku vahvemmin jotenkin se tiedon siirto ja ne linkit, että me pystyttäisiin niinku. Koska parhaimmillaan se johtaisi myös siihen, että sitten ne sellaiset lasten ja nuorten näkökulmasta tärkeät asiat ja näkökulmat ja ilmiöt ja kaikki niin myös niitä voitaisiin sitten ikään kuin siirtää ja tuoda vaikka jonnekin säädösvalmisteluun, että hei että nyt tällainen on oikeasti epäkohta, joka pitäisi muuttaa. Että se olisi jollain tavalla tämmöstä vastavuoroista ja semmoista, että me ollaan niin kun yhdessä tässä yhteiskuntana. Kun se on ehkä jotenkin se mun ajatus on se, että joka on kanssa lainattu täältä Simmeliltä, että kun yhteiskunta ollaan me. Että se ei ole mikään jossain joku, vaan se on niinku me ja se tapahtuu tässä ihmisten välisissä suhteissa. Ja silloin jos se on niin, silloin meidän täytyisi miettiä, että meillä ei ole varaa ikään kuin hukata yhtään lasta eikä nuorta, koska se, on hassu ajatus, että me ajatellaan niin, että heitä ei tarvitsisi millään tavalla huomioida, mutta sitten me kuitenkin oletetaan, että he täyttää 18 niin, he kaikki haluaa joukolla asettua ehdolle, liittyä puolueisiin ja äänestää. Että se jotenkin, että jotenkin pitäisi tuoda jo sinne heidän maailmaansa, että tälleen näitä asioita valmistellaan ja näin ne voi olla pitkiä, ne voi olla monimutkaisia ja sun ei tarvitse välttämättä ymmärtää kaikkea ja silti sä voit olla mukana ja tuoda niinku, saada sekä itselle sen kokemuksen, että okei nyt mä olin mukana tämmöisessä prosessissa ja sitten taas toisaalta niin kun oppia siihen, että tälleen tää pyörii tää meidän systeemi. Ettei se myöskään pyöri niin, että kun mä haluan jotain, niin sitten mä aina saan sen, mitä mä haluan, vaan että kun me ollaan yhteiskunta, niin silloin täällä tavallaan pitää löytää ne jotenkin semmoiset kompromissit siihen, että miten täällä toimitaan.
A: Elina Stenvall kiitos sulle, että tulit haastateltavaksi.
E: Kiitos.
[tunnusmusiikki alkaa]
J: Tämänkertaisen jakson aiheena oli nuoret ja yhteiskunnallinen osallisuus. Tätä podcastia on tehty osana ALL-YOUTH-tutkimushanketta, jonka rahoittaja on Strategisen tutkimuksen neuvosto. Podcastin äänitys ja editointi Jani Tuovinen.
[tunnusmusiikki päättyy]