Nuoret haluavat osallistua yhteiskuntaan nyt eikä vasta sitten joskus. Yksi osallistumisen esteistä on rodullistaminen.
Usein kliseisesti sanotaan, että toivo tai tulevaisuus on nuorissa, mutta ”koska tulevaisuus sitten oikein on? Kun kaikki setämiehet ovat kuolleet?” kysyi panelisti Pazilaiti Simayijiang osuvasti ALL-YOUTH-hankkeen Suomi 3.0 -konferenssin paneelikeskustelussa. Panelistit totesivat, että nuoret toivoisivat pääsevänsä mukaan yhteiskuntaan jo nuorina, eivät vasta sitten kun nuoruus on jo ohi.
ALL-YOUTH -hanke järjesti marraskuussa 2018 konferenssin otsikolla ”Suomi 3.0 – Kaikki nuoret kestävää hyvinvointia rakentamassa”. Yhtenä ajatuksena oli nostaa esille nuorten mietteitä nykyhetkestä ja tulevaisuuden Suomesta paneelin muodossa. Olimme pyytäneet mukaan viisi Suomen eri vähemmistöihin kuuluvaa nuorta, jotka muodostivat ALL-YOUTH -paneelin, joka kruunasi konferenssin ensimmäisen päivän. Paneelin puheenjohtajana toimi Leif Hagert ja sen jäseninä olivat Pazilaiti Simayijiang, Pinja Pieski, Melis Yasat ja Maria Pikhtina. Paneelikeskustelu liikkui eri kulttuurien tuntemisen tärkeydestä vihapuheeseen ja yleisesti nuorten äänen kuulumiseen yhteiskunnassa.
Oikeus unelmiin, oikeus olla tavallinen, oikeus vain olla
Jos nuorten harteille yleisestikin laitetaan yhteiskunnassa suuri taakka, vähemmistönuorten kohdalla taakka on moninkertainen. Panelistien mukaan moni vähemmistöön kuuluva nuori kantaa erityistä vastuuta ryhmän kohtaamasta rasismista. Heiltä oletetaan nuhteetonta käytöstä ja menestystä elämässä: heidän täytyy olla kymmenen kertaa parempia kuin muut, jotta säästyvät rasismilta ja kellään ei ole ”mitään pahaa sanottavaa”. Heillä ei ole oikeutta olla tavallisia.
Tavallisuus on juuri sitä, mitä he haluaisivat, omaa kulttuuriaan menettämättä.
”Esimerkiksi Maailma kylässä [festivaali], se on yksi päivä, kun saa olla se mitä on. Muut päivät vuodessa et ole yhdenvertainen. Olisi hyvä, jos ei järjestettäisi vain sellaisia päiviä, vaan se olisi elämä, joka olisi monikulttuurinen.” sanoi Maria Pikhtina.
Kaikki paneelin nuoret toivovat enemmän erilaisten kulttuurien opetusta kouluun, jolloin sekä opiskelijat että opettajat voisivat kaikki huomata, että eroja ryhmien välillä ei ole niin paljon kuin kuvitellaan. Nuorten mukaan juuri tietämättömyys lisää outojen stereotypioiden syntymistä. Toisaalta taas panelistit toivat itse myös esille, että tietoa on nykymaailmassa paljonkin ja suhteellisen helposti saatavilla, mutta sitä ei välttämättä haluta ottaa vastaan.
Ei vain oman ryhmän edustaja
”Välillä saamelaisena tuntuu, että pitäisi olla se historian ja kulttuurin materiaalipankki”, sanoi Pinja Pieski pohtiessaan kuinka näkymättömiä saamelaiset ovat suomalaisessa kulttuurissa ja opetuksessa, vaikka ovat asuneet täällä kauemmin kuin suomalaiset. Leif Hagert taas totesi romanien olleen Suomessa jo 500 vuotta, mutta heillä ei siltikään ole luottoa suomalaiseen yhteiskuntaan.
Pazilaiti Simayijiangin mielestä rodullistettuja vastuutetaan kaikesta siitä sorrosta, mitä he ovat kokeneet. Panelistit ovat väsyneitä ymmärtämään vihapuhetta ja rasismia, joka heihin kohdistuu. He ovat kyllästyneitä siihen, että on heidän vastuullaan osallistua kaikkeen ja pelastaa ihmisiä itseltään. ”Meidän pitää ymmärtää, meidän pitää joustaa, meidän pitää käsittää aikuisen ihmisen vihan purkauksia”, puuskahti Melis Yasat.
Panelistien mielestä valtaväestön on vaikea ymmärtää sitä, miltä ylisukupolvinen trauma tuntuu. Jos omaa taustaa kohtaan kohdistuu jatkuvaa vihaa tai omaa ryhmää on aina sorrettu, tai se on joutunut jopa kansanmurhan uhriksi, voi luottamus yhteiskuntaan olla heikko. Pelko on aina konkreettinen, koska pahoja asioita on jo tapahtunut. Pazilaiti Simayijiang tosin toteaa, että voi olla liikaa vaadittu, että valtaväestö voisi koskaan ymmärtää tällaisia kokemuksia, joita he eivät itse ole kokeneet.
Silti toive olisi, että valtaväestöllä olisi kyky kuunnella ja antaa muille tilaa purkaa näitä kokemuksia ja tuntoja, huolimatta siitä, ymmärtävätkö he vai ei. Se mitä panelistit kaipasivat, oli juuri vakavasti ottamista, ei vähättelyä tai kyseenalaistamista. ”Kuinka voisi olettaa, että vähemmistöillä on turvallinen olo, kun vihapuhe on niin arkista? Oletus on, että Suomi on turvallinen, mutta onko se kaikille?” Melis Yasat totesi.
Nuorten äänen esiintuominen yhteiskunnassa
Pazilaiti Simayijiangin mielestä motto nuoria koskevassa päätöksenteossa pitäisi olla ”Nothing about us without us”. Panelistien mielestä on turhauttavaa, kuinka nuoria kyllä kuullaan, mutta enemmän muodon vuoksi, ja edelleen nuoria koskevia päätöksiä tehdään ilman, että nuoria oikeasti kuultu. Panelistien mielestä tämä korostuu erityisesti rodullistettuja nuoria koskevissa kysymyksissä.
Anna Suni
Kohti yhdenvertaista nuoruutta -osatutkimus
Projektisuunnittelija, Helsingin yliopisto