Miten edistää liikettä koulutuksissa, joissa aika on kallista ja osallistujat toivovat keskittymistä olennaiseen? Kun Tampereen yliopistossa avautui mahdollisuus hakea pientä kouluttautumiskannustetta liikkeen lisäämiseen opetuksessa, oli ensimmäisiä yliopistopedagogiikan tiimissämme nousevia ajatuksia tehostaa opetuspäiviemme tauotusta. Halusimme myös oppia oivaltamaan, miten lisätä luontevaa liikettä opetuksessamme, joka on erilaista kuin tutkinto-opetus.
Opetamme yliopiston tutkimus- ja opetushenkilökuntaa, joka ei voi irrottautua työtehtävistään viikoittain. Siksi opetuspäivämme ovat opiskelijoille pitkiä, 4–6 tunnin intensiivisiä sessioita usein liian ahtaissa tiloissa. Meille opettajille opetuspäivät ovat vieläkin pitempiä ja yhtäjaksoista keskittymistä vaativia. Kaipasimme muutosta tähän niin opiskelijoiden kuin itsemmekin kannalta.
Tiedostimme samalla muita tekijöitä, jotka erottavat yliopistopedagogiikan opetuksen ja opiskelun tutkinto-opiskelusta. Opiskelijamme ovat ensinnäkin iältään vanhempia ja ikäjakaumaltaan moninaisempia kuin tutkinto-opiskelijat: noin 25–60-vuotiaita. Lisäksi opetamme lähes yksinomaan kansainvälisiä ryhmiä. Käsitys liikkeestä ja liikunnasta opiskelutilanteeseen kuuluvana tai kuulumattomana asiana ei ole näin moninaisessa tilanteessa selvä, eikä myöskään se, mitä opettaja voi kehottaa tai pyytää tekemään.
Mitä jo tehdään?
Yksinkertainen tapa lisätä liikettä on käyttää aktivoivia opetusmenetelmiä. Ne voidaan kokea vieraana, jos osallistujan koulutushistoriassa on painottunut tietoa jakava, luokan edessä luennoiva opettaja. Opetusmenetelmien vaihtelulla liikkumista tulee luonnollisesti kesken opetuksen, esimerkiksi hyödyntäen posterikävelyä, palapelimenetelmää tai kalamaljaharjoitusta. Tilajärjestelyjen muuttaminen luentoasetelmasta ryhmätyöpöydiksi voi olla opettajalle oiva mutta hikinen urheilusuoritus. Oivalsimme, että tätä iloa (tai tuskaa) jakaakseen opettaja voi pyytää osallistujia huolehtimaan esimerkiksi oman ryhmänsä kalustejärjestelyistä.
Mitä uutta?
Halusimme nyt oppia jotakin uutta liikkeestä itsestään sekä laajentaa käsitystämme siitä, miten voisimme edistää liikettä koulutuksissamme ja sieltä kaikuna eri tieteenalojen opetukseen. Sovimme räätälöidystä koulutuksesta Varalan urheiluopistolla ja kutsuimme mukaan korkeakouluopettajien hyvinvointia tutkivia kollegoita sekä aikuispedagogiikan opettajia laajentaaksemme teorian ja empirian välistä vuoropuhelua ja ideoidaksemme yhdessä lisää.
Varalassa kokeilimme Tupu Nordströmin ohjauksessa erilaisia istumista tauottavia venytyksiä ja istuen tehtäviä harjoituksia sekä ali- tai ylivireyttä tasaavia harjoituksia. Moni liikesarja toteutuu matalan kynnyksen toimintana, esimerkiksi varpaille nousu kengät jalassa ja samanaikainen ristikkäisen käden liikuttaminen, osa taas edellyttää suurempaa heittäytymistä ja antautumista. Aivoterveys oli Nordströmin ohjauksessa toistuva termi. Kun teemme ristikkäisliikkeitä siten että vasen ja oikea puoli tekee jotakin samanaikaisesti, luomme aivopuoliskojen välille uusia hermosoluyhteyksiä ja vahvistamme jo olemassa olevia. Uuden oppiminen, uusien asioiden hahmottaminen ja muistaminen helpottuvat. Totta tosiaan – aivot rakastavat liikettä! Olisiko tässä se koukku, jolla saisimme sekä itsemme että yliopiston moninaiset opettajat kiinnostumaan liikkeen lisäämisestä opetukseen ja myös tauottamaan tutkimuspäiviä?
Koulutuspäivän aikana ajatus luontevan liikkeen tuomisesta opetukseen ja aiempaa kekseliäämmästä tauotuksesta alkoi muuttua siten, että liikkuminen, itsensä liikuttaminen, on keskeinen osa oppimista. Oppiminen tulee entistä mahdollisemmaksi, saavutettavammaksi etenkin tietynlaisen liikkeen kautta. Tämä lähtökohta tarkoittaa, että perustelu liikkumiselle olisi osa oppimisen teoreettista ja käsitteellistä opiskelua yliopistopedagogiikan kursseilla.
Toinen koulutuksen anti oli ajatus liikesarjojen yhdistämisestä sosiaaliseen ryhmäytymiseen ja ryhmäprosessin tukemiseen. Esimerkiksi luentoa tauottavat porinaryhmät voisi toteuttaa seisten. Kolmanneksi koulutus avasi silmämme huomaamaan tauotusta lisääviä elementtejä eri resursseista. Löysimme taukotarrat, viimeisetkin meistä asensivat läppärilleen BreakPro tauko-ohjelman ja kevään viimeisissä yliopistopedagogiikan opetuspäivissä ideoimme jo osallistujien kanssa yhdessä liikkeen lisäämistä aivotyöhömme. Jatkossa ryhmätöiden esittäjille annetaan aina seisoma-aplodit!
Leena Ripatti-Torniainen, Johanna Annala & Anne Jyrkiäinen
Kirjoittajat toimivat yliopistonlehtoreina yliopistopedagogiikan tiimissä kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.
