Järjestelmä käsitteenä ja sen vierasperäinen synonyymi, systeemi, viittaa aineelliseen tai aineettomaan kokonaisuuteen. Systeemiajattelun ja/tai järjestelmäteorian soveltaminen organisaatiotutkimukseen ja sen hyöty on todettu laajasti kirjallisuudessa. Organisaation eri vaikutustekijöiden jäsentäminen yhdeksi järjestelmäksi luo hyvät edellytykset analysoida niiden välisiä ja monimutkaisia riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteita. Tämä selkeyttää järjestelmän suunnittelua.
Systeemiajattelun ydinperiaate on peräisin antiikin Kreikan ajalta: kokonaisuutta eivät luonnehdi vain sen osat, vaan myös osien välinen vuorovaikutus. Tämä käsitys mahdollistaa toisenlaisen lähestymistavan käytön, kun pyritään ratkaisemaan jonkin järjestelmän tyypillisiä ongelmia.
Yksittäiset ongelmat jossakin järjestelmässä ovat useimmiten riippuvaisia toisista tekijöistä, järjestelmän sisäisistä tai ulkoisista. Systeemiajattelu osoittaa muun muassa, että organisaatio on osaa laajempaa järjestelmää ja järjestelmiä. Näin ollen organisaatioiden mahdollisuudet, rajoitukset ja ongelmat ovat usein laajemmassa kokonaisuudessa ja järjestelmien välisissä vuorovaikutussuhteissa. Systeemiajattelu auttaa siis organisaatioista ja niiden käyttäytymisestä kiinnostuneet näkemään ja ymmärtämään laajakatseisesti niiden toiminnan mahdollisuuksia.
Organisaation johtamiseen ja valmentamiseen on sovellettu monia systeemiajatteluun perustuvia työkaluja ja valmennusmenetelmiä. Kiteytettynä voidaan sanoa, että valmennuksen holistisessa lähestymistavassa pyrkimyksenä on analysoida järjestelmiä laaja-alaisesti ja käsitellä näitä isompiin kokonaisuuksiin kuuluvina osajärjestelminä. Systeemivalmentamisessa ja -johtamisessa pyritään välttämään kapea-alaista näkökulmaa, joka johtaa näkemään organisaatioissa olevia ongelmia ja ratkaisuvaihtoehtoja yksittäisissä järjestelmän elementeissä.
Redusoiva valmennus ei huomioi joukkueen toimintaa pelissä kokonaisuutena.
Valmennuksessa ja johtamisessa korostetaan järjestelmän osa-alueiden vuorovaikutusten ymmärtämistä ja järjestelmän dynaamista luonnetta. Harisalon (2008) mukaan järjestelmäteorian soveltamisen kannattajat muistuttavat liiallisen erikoistumisen vaaroista, kun kyseessä on organisaatioiden johtaminen. Tästä näkökulmasta katsottuna valmentaminen ja johtaminen keskittyvät pitkälti siihen, miten järjestelmän eri osista voidaan saada mahdollisimman paljon irti. Järjestelmän eri osaelementtien välisissä suhteissa on järjestelmän johtamisen kannalta pikemmin kehityspotentiaalia kuin rajoittavia tekijöitä.
Tieteellisessä kirjallisuudessa keskustelu systeemisen lähestymistavan hyödyntämisestä urheilussa, erityisesti joukkueurheilun valmentamisessa ja joukkueurheilun opettamisessa, on sangen nuorta. Ranskalainen Gréhaingne (1988) toi ensimmäisenä selkeästi esiin systeemisen ajattelun tuoman potentiaalisen hyödyn joukkueurheilun valmentamisessa, erityisesti jalkapalloilussa. Tämän jälkeen tieteellisissä julkaisuissa systeemistä ajattelua on hyödynnetty erityisesti suhteessa pelin analyysiä koskeviin kysymyksiin (Gréhaigne & Godbout 2014). Kyseisen ajattelun tyypillisten käsitteiden ”lainaamista” muilta tieteenaloilta ja erityisesti liiketaloudesta ei ole aiemmin sen enempää analysoitu tieteenfilosofisesta näkökulmasta. Tästä huolimatta systeemisen ajattelun käyttö joukkueurheilun käytännön valmennuksessa on vähitellen saanut jalansijaa huippu-urheilussa.
Jalkapallo kompleksisena ilmiönä
Kompleksisuus käsitteenä liittyy läheisesti systeemiajatteluun. Se kuvaa elävien eliöiden ja toimivien organisaatioiden rakenneominaisuutta. Kompleksisessa systeemissä erilaiset toisiinsa vaikuttavat ja yhdessä toimivat tekijät muodostavat kokonaisuuden eli järjestelmän. Järjestelmään vaikuttavat tekijät ovat sidoksissa toisiinsa risteilevien verkko- ja suhderakenteiden kautta.
Kompleksisuus käsitteenä ei liity vain edellä mainittuihin suhderakenteisiin vaan myös järjestelmän epälineaariseen käyttäytymiseen. Tästä näkökulmasta katsottuna kompleksisuutta voidaan ymmärtää myös kaaosajattelun kautta. Jos organisaation (systeemin) käyttäytymisessä ilmenee satunnaisuutta ja ajoittaista epäjärjestystä, toisin sanoen välillä kaaosta ja välillä järjestystä, voidaan sanoa, että systeemi on dynaamisesti epälineaarinen. Tämä epälineaarinen dynaaminen käyttäytyminen (kaaos) on epäjärjestystä, mutta samalla erityisen järjestyksen muoto, kompleksinen järjestys (Willamo 2005). Kaaoksesta kiinnostuneet keskittyvät ymmärtämään, miksi ja mistä lähtökohdista epäjärjestys syntyy, kun taas kompleksisuustutkijaa kiinnostaa erityisesti, miten systeemiin syntyy itseorganisoitumisen kautta järjestys.
International Institute for Applied Systems Analysis:in, IIASA:n hahmotelmassa (ref. Eriksson 1998, 14-18; Willamo 2005, 81-84) todellisuudesta systeemiajattelun mukaan kuvataan ehkä keskeisintä yhtymäkohtaa kompleksisuus- ja systeemiajattelun välillä:
Todellisuus koostuu järjestelmistä eli systeemeistä. jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Kaikki systeemit koostuvat osista (komponenteista), jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Muutos yhdessä osassa voi aiheuttaa runsaastikin muutoksia systeemeissä
Jokainen järjestelmä on osa ylemmän tason järjestelmää ja toisaalta jaettavissa osajärjestelmiin muodostaen näin hierarkkisen kokonaisuuden.
Systeemi on aina kokonaisuus ja sen tarkastelussa kokonaisuuden painoarvo on määräävä. Systeemin olemuksen kannalta komponenttien välinen vuorovaikutus on yhtä olennaista, kuin komponentit itsessään. Systeemin toiminta ei ole vaan komponenttien toiminnan summa, eikä systeemin ominaisuuksia voida johtaa suoraan komponenttien ominaisuuksista. Myöskään komponenttien ominaisuuksia ei voida ymmärtää irrallaan kokonaisuudesta.
Voidaanko emergenssi yhä syrjäyttää jalkapallovalmennuksesta?
Edellä mainituista systeemien ominaisuuksien kuvauksista ilmenee systeemien ehkä keskeisin ominaisuus: emergenssi. Systeemin alemman hierarkiatason toiminnan avulla ei voi selittää ylempää. Käytännössä siirryttäessä tasolta toiselle syntyy systeemissä laadullisia muutoksia, kompleksisuuskynnyksiä. Tämä johtaa siihen, että aikaisemman tason lainalaisuudet eivät enää auta selittämään tyhjentävästi ylemmän tason käyttäytymistä. Ylemmän tason systeemi sisältää alemman kokonaan sekä jotakin uutta ja moniulotteisempaa, joka ei esiinny alemmalla tasolla. Useimmiten emergenssi syntyy systeemissä esiintyvien uusien vuorovaikutussuhteiden ansiosta. (Kauffman 1995.) Hyvä esimerkki tästä on ryhmän käyttäytyminen. Vaikka ryhmä koostuu yksilöistä, ryhmän jäsenten väliset suhteet vaikuttavat ryhmän olemukseen ja käyttäytymiseen niin paljon, ettei ole mahdollista kuvata ryhmää kokonaisuutena, siihen sisältyvien yksilöiden summana. Tämä ajattelutapa johtaa keskeiseen johtopäätökseen: järjestelmän tutkiminen osiin pilkkomalla, osien analysointi ja tämän nojalla yleistyksien tekeminen järjestelmän toiminnan kokonaisuudesta eivät huomioi emergenssiä.
Jalkapallo pelinä ja joukkueen tuottama peli (joukkueen pelitapa) ovat kompleksisia ilmiöitä. Ne koostuvat erilaisista aspekteista (taktisista, teknisistä, fyysisistä, psykologisista), jotka ilmenevät pelin eri vaiheissa (hyökkäys- ja puolustusvaiheessa, positiivisessa ja negatiivisessa tilannevaihdossa). Nämä vaiheet muodostavat kokonaisuuden, joita ei voi erottaa niiden muodostamasta kokonaisuudesta. Tietenkin myös pelin taktiset, tekniset, fyysiset ja psykologiset ilmiöt ovat erottamattomia.
Myös urheilujoukkue, ryhmänä eli systeeminä, koostuu pelaajista (itsekin systeemeinä), jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Jalkapalloa pelinä voidaan analysoida kanssapelaajien välisten vuorovaikutussuhteiden (yhteistyösuhteiden) ja vastustajajoukkueessa pelaavien vastustussuhteiden kautta. Jalkapallopeli on tässä suhteessa systeemien systeemi (Gomes 2008). Edellä mainitut vuorovaikutussuhteet ja vastustussuhteet voivat toteutua myös mikrosysteemin tasolla (esim. 1 vs. 1- tai 2 vs. 2 -pelitilanteiden kautta). Nämä alasysteemit saattavat dynaamisesti itseorganisoitua erilaisiin systeemeihin joko sulautumalla systeemin sisällä tai menemällä päällekkäin toisen alasysteemin kanssa (esim. 1 vs. 1 + maalivahti -tilanteeksi tai 3 vs. 2 -tilanteeksi).
Tutkimukset ovat osoittaneet, että nuorten jalkapalloilussa siirtyminen 7 vs. 7- tai 9 vs. 9 -pelistä 11 vs. 11 -peliin ei onnistu luontevasti, mikäli pelaajien keskuudessa ei tapahdu selkeää ja johdonmukaista osaamisen ja taitojen organisoitumisen (ja myös itseorganisoitumisen) prosessia. Esimerkiksi jalkapallossa pakkien tehtävät 7 vs. 7 -pelissä ja vastaavasti 11 vs. 11 -pelissä ovat osittain erilaisia, vaikka kyse on samasta pelipaikasta. (Gréhainge, Richard & Griffin 2008.)
Dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa ollessaan elementit, jotka muodostavat systeemejä, tuottavat erilaisia käyttäytymismalleja verrattuna niihin malleihin, joita ne ovat kykeneväisiä tuottamaan yksin ollessaan. On siis päivänselvää, että systeemisellä lähestymistavalla on selkeä jalansija joukkueiden (organisaatioiden) ja niiden yksittäisten elementtien (pelaajien) suoritusten analyysissä ja näitten suoritusten johtamisessa sekä valmentamisessa.
Lähteet
Eriksson, D. 1998. Managing Problems of Postmodernity: Some Heuristics for Evaluation of Systems Approaches IIASA Interim Report IR-98-060, 14-18. Luettu 27.8.2015 http://webarchive.iiasa.ac.at/Admin/PUB/Documents/IR-98-060.pdf
Gomes, M. 2008. O desenvolvimento de jogar secundo a Periodizacao Tactica. Vigo: MC Sports.
Gréhaigne, J.-F. 1988. Game Systems in Soccer. Teoksessa T. Relly, A. Lees, K. Davis & W. J. Murphy Science and Football, 316-321 London: E. & F.N. Spon.
Grehaingne, J.-F., Richard, J.-F. & Griffin, L. 2008. Teaching and Learning Teams Sport and Games. London: Routledge. Digital version.
Gréhaigne, J.-F. & Godbout, P. 2014. Dynamic Systems Theory and Team Sport Coaching. Vol. 66, 96–116. London: Routledge.
Harisalo, R. 2008. Organisaatioteoriat. Tampere: Tampere University Press.
Kauffman, S. 1995. At Home in the Universe. The Search for Laws of Self-Organization and Complexity. Oxford: Oxford University Press.
Willamo, R. 2005. Kokonaisvaltainen lähestymistapa ympäristönsuojelutieteessä. Sisällön moniulotteisuus ympäristönsuojelijan haasteena. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Kirjoittaja
Pietro Albanese työskentelee TAMKin liiketalouden yksikössä matkailumarkkinoinnin lehtorina ja työelämän taitojen valmentajana. Palvelu-, matkailu- urheilumarkkinoinnin lisäksi Pietron ammatilliset intressialueet koskevat nykyään liike-elämän kompleksisten ilmiöiden tutkimista ja erityisesti niiden soveltamista urheilu- ja eritoten jalkapallovalmennukseen. Pietro on harrastanut jalkapalloa Italian C- ja D-ammattisarjoissa ja toimii nykyään jalkapallojuniorien valmentajana. Hänellä on UEFA:n B-valmentajatutkinto.
Kommentit