Saattohoidon ja palliatiivisen hoidon määrittely
Saattohoito on lähestyvää kuolemaa edeltävää hoitoa, ja se on osa palliatiivista hoitoa. Palliatiivinen hoito on oireenmukaista, kärsimystä lievittävää ja elämänlaatua vaalivaa. Se toteutuu kuolemaan johtavaa sairautta sairastavan kokonaisvaltaisena hoitona, johon kuuluu hänen läheistensä huomiointi. (Palliatiivinen hoito ja saattohoito: Käypä hoito -suositus, 2019.) Saattohoito ei ole selkeästi rajattu hoitomuoto vaan kuolevan ja hänen läheistensä auttamiseen tähtäävien hoitojen kokonaisuus. Saattohoidossa kuolema nähdään elämän normaalina päätepisteenä. Saattohoidon tarkoituksena on tukea kuolevaa ihmistä henkisesti, psyykkisesti ja fyysisesti sekä tarjota hänelle mahdollisuus kuolemaan valmistautumiseen. (Pihlainen, 2010, s. 11.) Kuolevan ihmisen tukeminen on henkisiä voimavaroja kysyvä kohtaamistilanne, jonka lähtökohtana ovat saattohoidettavan ihmisen sosiaaliset, psyykkiset, fyysiset, eksistentiaaliset ja hengelliset tarpeet. Ammattilaiset voivat kokea elämän loppuvaiheen hoivan ja siihen liittyvät kohtaamistilanteet kuormittavana, ja moni heistä tarvitsisi tukea työssään.
Valtakunnallisen terveydenhuollon eettisen neuvottelukunnan (ETENE) mukaan keskeistä saattohoidon hoitoperiaatteissa on ihmisyyden kunnioittaminen ja henkilön persoonallisuuden tukeminen. Hoidossa korostuu kivun ja oireiden lievittäminen, koska palliatiivisen hoidon vaiheessa sairautta ei voida enää parantaa. Lääketieteellisen hoidon pitäisi saattohoidossa olla palvelevassa roolissa, jolloin sen tehtävänä olisi helpottaa somaattista ja psyykkistä kärsimystä. Julkaisussa todetaan, että näin ei kuitenkaan ole. Kuolema jää liian helposti vain lääketieteelliseksi tapahtumaksi. (ETENE, 2004, s. 11.) Lähihoitajien palliatiivisen hoidon osaamistarpeiksi on tunnistettu vuorovaikutus hoidettavan ja läheisten kanssa, moniammatillinen yhteistyö sekä viestintä- ja suunnitteluosaaminen (Vattula ym., 2020). Ympärivuorokautisen hoivan ja kotihoidon henkilöstön osaamistarpeita selvittäneessä tutkimuksessa tuli esille puutteita psykososiaalisten oireiden ja eksistentiaalisten tarpeiden tunnistamisessa sekä lääkkeettömässä hoidossa (Forsius ym., 2022).
Ammattilaiset voivat kokevat elämän loppuvaiheen hoivan ja siihen liittyvät kohtaamistilanteet kuormittavina.
Elämän loppuvaiheen hoitoratkaisuissa päätökset koskevat usein sitä, millainen elämänlaatu tekee elämästä vielä elämisen arvoisen. Kysymys on hyvin subjektiivinen, ja siksi kuolevan ihmisen oma näkemys on ratkaiseva. Mirja Sisko Anttosen (2016, s. 8) mukaan hyvä kuolema on mahdollinen kärsimystä vähentämällä ja ihmisen voimavaroja vahvistamalla, ja se voi toteutua vuorovaikutteisen yhteistyön avulla. Tämän kaltaisessa tilanteessa korostuu toisen kohtaaminen ja tilanteessa läsnä oleminen. Kommunikointiin liittyvät haasteet korostuvat erityisesti muistisairautta sairastavien, saattohoidossa olevien ikääntyneiden kohdalla. Toinen ammattilaisten ilmaisema keskeinen tuen tarve liittyy saattohoitovaiheessa esille tuleviin ristiriitoihin perheenjäsenten kanssa. (Huijten ym., 2023.)
KOHO-hanke ja osaamista kartoittavat alkuhaastattelut
Kohtaamisosaamista hoivakoteihin KOHO -hanke on joulukuussa 2024 käynnistynyt Euroopan sosiaalirahaston (ESR+) osarahoittama ryhmähanke. Hankkeessa Tampereen ammattikorkeakoulun, Pirkanmaan Muistiyhdistyksen ja Tampereen yliopiston asiantuntijat kehittävät yhdessä pirkanmaalaisten hoivakotien henkilöstön kanssa osaamista muistisairaan ihmisen kohtaamiseen. Kehittäminen perustuu ammattilaisten esille tuomiin osaamistarpeisiin.
Hankkeen alussa hoivakotien ammattilaisille tehtiin kohtaamisosaamiseen liittyvä kysely, jota täydennettiin haastatteluilla maalis-huhtikuussa 2025. Kyselyyn vastasi 201 ikääntyneiden hoivan parissa työskentelevää ammattilaista, ja haastatteluja tehtiin 12:lle hoitoalan ammattilaiselle. Haastateltavana oli lähi- ja sairaanhoitajia sekä esihenkilöitä. Haastattelut kestivät keskimäärin 90 minuuttia. Haastattelujen kysymykset suunniteltiin alkukyselyistä nousseiden teemojen pohjalta, ja ne käsittelivät muistisairaan kohtaamista, hoivaan liittyviä arvoja ja niiden toteuttamisen haasteita, aggressiivisen asukkaan kohtaamista ja läheisten kanssa toimimista. Haastatteluaineistosta teemoiteltiin osallistujien osaamistarpeita kuvaavat aihealueet. Saattohoitoa ja asukkaan elämän loppuvaihetta koskevat huomiot muodostivat yhden kokonaisuuden. Kerromme seuraavaksi hoitajien kokemuksista saattohoitovaiheen kohtaamistilanteista ja heidän osaamistarpeistaan.
Hoitajien kokemukset saattohoitovaiheen kohtaamistilanteista
Hoitajat mainitsivat kuolevan ihmisen kohtaamisessa tärkeiksi asioiksi läsnäolon, kiireettömyyden ja kosketuksen. Kohtaaminen oli periaatteessa samanlaista kuin kenen tahansa muistisairaan ihmisen kohtaaminen, mutta silti kohtaamiseen liittyi erityisyyttä. Yksi hoitaja kuvasi kohtaamistilanteita seuraavalla tavalla:
Mä kohtaan ikään kuin kenet tahansa…mut kyllä, jos mä jotain nostan sieltä niinkuin kosketus. Se on tärkeä, koska ne sanat ei pakosta aina enää tavoita. Sellainen lämmin ja läsnä oleva olemus itsessään. Mun mielestä on kiva, että vähän jotain höpöttää tai laulaa tai hyräilee.
Saattohoitotilanteessa kohtaaminen oli turvallisen ilmapiirin luomista ja vuorovaikutus yksinkertaistui sanallisuuden vähentyessä. Yhteyden luominen kosketuksella, läsnäolon osoittamisella ja hyräilemällä loivat kiireettömyyttä ja lämpöä. Hoitajat kertoivat myös, ettei kuolevaa ihmistä haluta jättää yksin, vaan hänelle järjestetään seuraa. Useissa tilanteissa omaiset haluavat olla kuolevan lähellä. Tämä ei kuitenkaan aina onnistunut, ja silloin kuolevan ihmisen lähellä oli joku muu yhteisöstä:
Tietysti sitten on niitäkin asukkaita, joilla ei ole omaisia. Me pyritään saamaan joku vapaaehtoisista silloin tai yritetään olla hoitajana siellä niin paljon kuin mahdollista.
Omaisten kohtaaminen oli tärkeä osa saattohoitoa. Hoitajat kuvasivat omaisten kohtaamiseen liittyvän erilaisia haastavia tilanteita. Monelle omaiselle rakkaasta ihmisestä luopuminen on hyvin raskasta, ja he haluavat pitää läheisestään kiinni viimeiseen asti. Tämä tulee esille eri tavoin, esimerkiksi omaisille saattoi olla vaikeaa hyväksyä juomisen ja syömisen loppuminen:
Miten selittää omaiselle se, kun [saattohoidossa oleva] ei pysty enää juomaan ja syömään, koska on vaara siihen aspirointiin tai tukehtumiseen… se, että ollaan siinä vaiheessa, että nyt vaan katsotaan, eletään ja niinku kipua hoidetaan. Koska sille omaiselle tilanne on se, että eihän me voida hänen äitiä tai isää jättää [ilman ravintoa], koska sehän kuolee siihen.
Elimistön toimintojen heiketessä kuolevan ihmisen syömisen ja juomisen tarpeet vähenevät, pahoinvointi lisääntyy ja ravinnon päätyminen hengitysteihin aspiraatioriskin vuoksi kasvaa. Omaiset tarvitsivat tällaisista asioista keskustelua ja ohjaamista. Ammattilaisen tuki oli tarpeen myös tilanteissa, joissa omainen ikään kuin toivoo, ettei rakas ihminen päästäisi irti elämästään. Eräs hoitaja kuvasi näiden tilanteiden vaativan hienovaraista kohtaamista:
…monelle omaiselle on hirmu vaikeata päästää irti, vaikka he on monet vuodet katsonut sitä, että se [tilanne] vaan pahenee. Itselle tulee aina semmoinen, että päästäisi irti nyt jo, kun asukkaasta näkee, että on kipuja ja kaikkea. Jos ne asukkaat osaisi sanoa, niin sanoisiko ne, että mä haluan vielä olla tässä, vai sanoisiko, että ei. Se on hirveän vaikea mennä omaisille esimerkiksi sanomaan, mutta jotenkin mä sen yritän sanoa: päästä menemään. Joskus tuntuu siltä, että asukas sinnittelee niinku tosi paljon, ja omainen ei jotenkin millään päästäis irti… niin, ne on hirmu arvokkaita ja ihania ne saattohoitotilanteet.
Saattohoitotilanteeseen kuuluu mahdollisimman hyvän olon varmistaminen asukkaalle. Hoitajat olivat tärkeässä asemassa tukemassa läheisiä kuolevan rinnalla kulkemisessa, jotta kaikkien osapuolien hyvinvointi mahdollistui. Monet läheiset tarvitsivat konkreettista tietoa elämän viimeisien päivien ja hetkien muutoksista, mutta myös kuolevan ihmisen voinnin ja avuntarpeiden sanoittamista. Lisäksi kuolema edellytti läheisen kanssa tehtävää yhteistyötä ja monien käytännöllisten asioiden hoitamista esimerkiksi kuoleman toteamisen ja hautaamiseen liittyvien asioiden osalta. Haastateltavat sanoittivat näiden asioiden edellyttävän hoitajalta tasapainottelua hiljaisen myötäelämisen ja puheeksi ottamisen välillä. Osassa hoivakoteja oli kehitetty kuolevan omaisille opas, ja tämä koettiin hyödylliseksi tavaksi varmistaa tiedonkulkua shokissa oleville omaisille.
Pohdinta
Työskentely saattohoidossa on tukemista, hyvän olon mahdollistamista, turvallisen ilmapiirin luomista, saattelua ja muuttuvien tilanteiden sietämistä yhdessä. Elämän loppuvaiheessa oleva ihminen tarvitsee paljon apua, hän ei selviä itse. Myös hänen läheisensä tarvitsevat tukea. Elämän rajallisuus ja hauraus ovat monin tavoin esillä hoivakodissa saattohoitovaihetta elävän ihmisen auttamistyössä. Tällaisessa tilanteessa ammattilaisten on tärkeää miettiä omaa suhtautumistaan ja työtään ohjaavia arvoja (ks. Vattula ym., 2020). Monella hoitotyön alueella työ perustuu tunnistettuihin ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen sekä parantavan hoidon toteuttamiseen. Kuolemaa lähellä olevan ihmisen kanssa työskentelyssä työn tavoite eroaa tämän osalta hoidosta ja hoivatyöstä. Kuoleman lähestyessä ja saattohoidossa tilanteet eivät ole ratkaistavissa, vaan kuoleva ihminen ja hänen omaisensa tarvitsevat ennemminkin rinnalla kulkijan. Empaattisen ja myötäelävän työotteen omaksumisessa voi auttaa työkokemuksen karttuminen sekä eksistentiaalisuuteen liittyvien asioiden pohtiminen (ks. Taura-Jokinen, 2025).
Saattohoito on tukemista, hyvä olon mahdollistamista, turvallisen ilmapiirin luomista, saattelua ja muuttuvien tilanteiden sietämistä yhdessä.
Saattohoidon kohtaamistilanteissa korostuu kuolevan ihmisen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen. Hoivakotien ammattilaiset kuvasivat erityisen tärkeiksi kuolevan asukkaan turvallisuuden tarpeisiin sekä omaisten tiedon ja tuen tarpeisiin vastaamisen. Avun tarpeet ovat moninaisia, ja sen vuoksi myös ammattilaiset tarvitsevat monipuolista osaamista. Ammattilaisten osaamisen on havaittu olevan kattavampaa fyysisiin tarpeisiin vastaamisessa, esimerkiksi kivun lievittäminen, lääkehoidon toteutus tai muiden fyysisten oireiden huomioiminen toteutuvat hyvin. Sen sijaan osaamisen vahvistamista tarvitaan psykososiaalisten oireiden ja eksistentiaalisten tarpeiden tunnistamiseen sekä lääkkeettömien hoitokeinojen käyttöön. (Forsius ym., 2022.)
Suomessa julkaistuissa Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kansallisessa laatusuosituksessa (Saarto ym., 2022) nostetaan esille samoja asioita, joita aikaisemmissa tutkimuksissa ja hankkeemme haastatteluissa tuli esille. Saattohoidon laatua parantaa hoito ja hoiva, jota toteutetaan yksilökeskeisesti ja elämänlaatua ylläpitäen, oireita hyvin hoitaen sekä huomioimalla psykososiaalinen, henkinen ja hengellinen tuen tarve. Omaisten tukeminen ja saattohoitoon osallistumisen mahdollistaminen on tärkeää. Saattohoidossa korostuu inhimillisyys ja arvostava kohtaaminen, lisäksi omaisille tulisi mahdollistaa myös systemaattisesti kuoleman jälkeinen tuki.
Lähteet
Anttonen, M. S. (2016). Kuoleman vaikeuden lievittäminen kuoleman todellisuuden kohtaavassa ja ohittavassa saattohoidossa. Substantiivinen teoria saattohoidosta potilaan, perheenjäsenen ja hoitohenkilökunnan näkökulmasta [Akateeminen väitöskirja Tampereen yliopisto]. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 2148. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/98745
ETENE. (2004). Kuolemaan liittyvät eettiset kysymykset terveydenhuollossa. ETENE-4korj2004.pmd
Forsius, P., Hammar, T. & Alastalo, H. (2022). Palliatiivisen hoidon osaaminen iäkkäiden ympärivuorokautisen hoidon ja kotihoidon yksiköissä. Hoitotiede 34, 62–75.
Huijten, D. C. M., Bolt, S. R., Meesterberends, E. & Meijers, J. M. M. (2023). Nurses’ support needs in providing high-quality palliative care to persons with dementia in the hospital setting: A cross-sectional survey study. Journal of Nursing Scholarship 55 (2), 405–412.
Palliatiivinen hoito ja saattohoito: Käypä hoito -suositus. (2019). Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Palliatiivisen Lääketieteen yhdistyksen asettama työryhmä. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim.
Pihlainen, A. (2010). Hyvä saattohoito Suomessa. Asiantuntijakuulemiseen perustuvat saattohoitosuositukset. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010: 6. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3033-9
Saarto, T., Lyytikäinen, M., Ahtiluoto, S., Junttila, K., Lehto, J., Finne-Soveri, H., Hammar, T. & Forsius, P. (2022). Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kansallinen laatusuositus. Ohjaus 4/2022. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-824-8
Taura-Jokinen, E. (2025). Vakaumusta kunnioittaen – miten kohdata ihmisen henkiset ja hengelliset tarpeet? Tehy 3/25, 32–35.
Vattula, K., Rajala, M., Kuivila, H-M., Hökkä, M. & Kaakinen, P. (2020). Lähihoitajien kokemukset palliatiivisen hoidon ja saattohoidon osaamisesta. Hoitotiede 32, 122–133.
Kirjoittajat
Katja Hautsalo
on gerontologisen hoitotyön lehtori Tampereen ammattikorkeakoulun Sosiaali- ja terveysalan osaamisyksikössä ja Kohtaamisosaamista hoivakoteihin KOHO -hankkeen projektipäällikkö. Lisäksi hän toimii tutkijatohtorina CAREFIT-hankkeessa Tampereen yliopistossa.
katja.hautsalo@tuni.fi
ORCID: 0000-0003-2393-2823
Riku Laakkonen
on teatteri-ilmaisun ohjaaja YAMK, väitöstutkija Esiintymisen ääret -tutkimusryhmässä Tampereen yliopistossa ja KOHO-hankkeen asiantuntija.
riku.laakkonen@tuni.fi
ORCID: 0000-0003-2314-1941
Kuvituskuva: Pixabay