Yhteiskunnalliset muutokset koulutusmuutosten taustalla
Sotavuosien jälkeen poliittinen epävarmuus, Neuvostoliitolle maksettavat sotakorvaukset, siirtoväen asuttaminen sekä pula esimerkiksi elintarvikkeista aiheuttivat yhteiskunnalle päänvaivaa. Aineellinen niukkuus johti elintason kohottamispyrkimyksien lisäksi yhteiskunnallisten arvojen muutokseen, kun uskonnollisista ja kansallisista arvoista kuljettiin kohti aineellisia arvoja. Suurin osa peruselinkeinosta vapautuvista ihmisistä siirtyi palvelualojen pariin. Näistä palvelualoista erityisesti opetus- ja sosiaalitoimi sekä terveydenhuolto kasvoivat koulunkäynnin ja opiskelun lisääntyessä. Edellä mainitut alat olivat aina 1980-luvun loppuun saakka hyvin naisvaltaisia. Suomen teollisuuden kasvu vaurastutti yhteiskuntaa 1980-luvulle asti kasvattaen työntekijöiden keskimääräisiä tuloja ja Suomen bruttokansantuotetta.
Maaseudun teollistuessa työvoimaa siirtyi kaupunkeihin. Palkkatöiden lisääntyminen ja kaupungistuminen olivat merkittäviä rakennemuutokseen vaikuttavia seikkoja. Asuminen kaupungissa oli ahtaampaa eikä suurelle perheelle ollut tilaa. Aviokäyttäytyminen muuttui avioeromäärien kasvaessa ja avoliittojen suosion noustessa. Muutos vaikutti myös lasten hankintaan, sillä suurten ikäluokkien syntymän jälkeen lasten lukumäärä per naista kohden alkoi laskea. Lasten lukumäärään vaikutti myös ehkäisyvälineiden kehittyminen sekä uusi aborttilaki. Naiset olivat löytäneet paikkansa työelämässä sotavuosien jälkeen, minkä innostamana tasa-arvovaatimukset nousivat voimakkaasti esille.
Koneet kevensivät työntekijöiden taakkaa ja mahdollisuus eläkkeelle jäämisestä nostivat ihmisten hyvinvointia, terveyttä sekä elinikää. Yhteiskunnassa vallitsi tulevaisuusoptimismi samalla kun vapaa-ajan merkitys kasvoi. Taloudellinen kasvu takasi yhteiskunnan jatkuvan kehityksen ja kasvun. Kotitalouksien vaurastumisen seurauksena syntyi kulutusyhteiskunta-ajattelu ja materian arvostuksen nousu. Samalla yhteisöllisyydestä siirryttiin yksilöllisyyteen, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että omaisten antama hoito siirtyi 1960-luvulta alkaen enemmän ammatillisen koulutuksen saaneiden käsiin.
Sodan jälkeisestä nuorisosta kasvoi erihenkinen aiempiin sukupolviin verrattuna. Yhteiskunnassa, kuten myös muualla Euroopassa, tapahtui arvomuutos, jota voidaan kutsua niin sanotuksi kulttuuriradikalismiksi. Tämä näkyi esimerkiksi kirjallisuudessa ja tiedotusvälineissä. Vallanjako asetettiin kyseenalaiseksi ja kritisoinnin kohteeksi joutuivat muun muassa uskonto, armeija ja poliittinen oikeisto. Radikalismihenkeä levitti erityisesti 1960-luvulla markkinoille tullut televisio. Nuorisosta kasvoi aiempaan koulutetumpaa ja yhteiskunnallisista asioista tietoisempia ihmisiä. Samalla heistä tuli aiempaa kansainvälisempiä. Tämä näkyi esimerkiksi maastamuuttona Ruotsiin ja koulujen kansainvälisten vaihtojen määrän nousuna. Lähtöä helpotti englannin kielen taidon lisääntyminen.
Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen
Sotavuosien jälkeen valtion tehtäväkenttä laajeni perinteisestä hallinnon, maanpuolustuksen ja liikenneväylien kunnossapidosta toimivan ja sosiaalisia eroja tasoittavan hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen, jossa koettiin voimakkain vaihe 1950–1980 –luvuilla.
Vuoden 1957 jälkeen luotu laaja työeläkejärjestelmä mahdollisti työvoiman joustavan liikkumisen ja työpaikan vaihdon, sillä eläke-edut eivät olleet enää sidoksissa työnantajaan. Uudistunut työaikalaki takasi 40-tuntisen työviikon ja työmarkkinajärjestöt sopivat siirtymisestä viisipäiväiseen työviikkoon vuoteen 1970 mennessä. Työaika lyheni edelleen 1980-luvulla ja voimaan astunut vuosilomalaki kasvatti kansalaisten vapaa-aikaa muuttaen suomalaisten elämäntapaa. Äitiysrahan myöntäminen ja lasten päivähoitolaki helpottivat lapsilisien ohella erityisesti naisten työssäkäyntiä ja asemaa.
Suurten ikäluokkien kasvaminen aikuiseksi tarkoitti uusien oppilaitosten perustamista. Peruskoulu-uudistuksella (1968) haluttiin yhtenäistää koulujärjestelmää, sillä se takasi kaikille mahdollisuuden hakea lukioon ja sitä kautta yliopistoon tai korkeakouluihin. Uusi opintotukijärjestelmä sekä vuodesta 1972 alkaen vähävaraisille maksettava opintoraha takasivat tasavertaisen mahdollisuuden opiskeluun. Ylioppilaiden määrän jatkuva kasvu 1970-luvun lopusta alkaen muodostui koulutusjärjestelmän kannalta kuitenkin ongelmalliseksi, sillä se kasvatti painetta hakeutua yliopistoon. Tämä johti siihen, että korkeakouluja perustettiin lisää ja uusia ylioppilaita suosittiin korkeakoulujen sisäänpääsyvaatimuksissa.
Vuosikymmenten aikana toteutettiin kolme suurta uudistuspakettia: pakollinen sosiaalijärjestelmä, sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelujen laajentaminen ja koululaitosjärjestelmän uudistaminen.
Korkeakoulu-uudistusten ohella myös keskiastetta ryhdyttiin kehittämään. Eri alojen ammatillisen koulutuksen rakenteeseen ja opetussuunnitelmiin tehtiin muutoksia. Ammatillinen koulutus kiinnittyi lähemmin muuhun koulujärjestelmään, kun siitä tuli vaihtoehto lukiokoulutukselle peruskoulun jälkeen. Ammatillisen koulutuksen kautta oli vuodesta 1987 alkaen mahdollista edetä korkeakouluopintoihin.
Työikäisten miesten elintapasairauksien määrän jyrkkä kasvu huomattiin 1960-luvulla. Suomalaisten ravintotottumukset olivat huonontuneet ja tupakointi lisääntynyt. Väestön terveydentilan ylläpitämiseksi ja edistämiseksi laadittiin vuonna 1972 vahvistettu kansanterveyslaki. Lain tavoitteena oli maan eri osien terveyspalveluiden saatavuuden tasapainottaminen sekä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon tehtävänjaon selkiyttäminen. Laki pakotti kunnat perustamaan terveysasemia ja terveyskeskuspalveluista tuli kansalaisille ilmaisia. Laki yhtenäisti Suomen terveydenhuoltojärjestelmää, paransi terveyspalveluiden saantia, tehosti merkittävästi ehkäisevää terveydenhuoltoa, lisäsi terveydenhuollon henkilökunnan määrää sekä yhdisti useita yksittäisiä terveydenhuollon lakeja.
Sairaanhoitajakoulutus
Koko Eurooppaa koetteli toisen maailman sodan jälkeen suuri pula terveydenhoitohenkilöistä aina 1980-luvulle asti. Suomessa tarve on määritellyt sairaaloiden ja sitä kautta sairaanhoitajakoulujen avaamisia, opiskelijamääriä sekä kouluissa tarjottavia koulutusaloja. Sotavuosien jälkeen Suomeen perustettiin useita sairaaloita, mikä johti sairaansijamäärien voimakkaaseen kasvuun. Tuberkuloosin hoidon parantuminen vähensi tuberkuloosisairaaloiden tarvetta, kunnes lopulta niitä ei tarvittu enää ollenkaan. Samaan aikaan mielisairaaloita jouduttiin rakentamaan lisää.
Sairaanhoitoalan palkkaus ja työajat eivät houkutelleet, vaikka vakinaisia työsuhteita olisi ollut saatavilla. Työvoimatilannetta yritettiin parantaa kasvattamalla sairaanhoitajakoulujen aloituspaikkamääriä sekä ammattialoja eriyttämällä. Opiskelijat olivat pitkään ilmaista työvoimaa ja teoriatiedon sijaan opetus tapahtui harjoittelupaikoissa. Lääkäreiden auktoriteettiasemaa ei kyseenalaistettu ennen kuin sairaanhoitajien ammatillisuus kasvoi ja oman alan merkitys ymmärrettiin uudella tavalla. Hoitotieteen kehityksen seurauksena teoriatiedon merkitys nousi: koulutusajattelussa siirryttiin oppipoikajärjestelmästä teoriaopetuksen suuntaan ja tausta-ajatukseksi syntyi jatkuva koulutus. Vaikka hoitotieteen merkitys kasvoi, lääketiede vaikutti sairaanhoitajakoulutuksen opetuksen sisältöön yhä 1980-luvulla.
Sairaanhoitajakouluissa oppia saatiin alan uusista oppikirjoista ja kansainvälisistä lehdistä, vaikka vielä 1960-luvun puolessa välissä lääkintöhallitus pyrki vaikuttamaan tunneilla käytettävän opetusmateriaaliin valintaan. Opettajien kaikkitietävä asema kyseenalaistettiin ja opiskelijoiden esittämästä kritiikistä tuli sallittua ympäriltä saatavan tietomäärän lisääntyessä. Oppilaiden kielitaidon parantuessa myös ulkomaisten julkaisujen lukeminen helpottui, joskin samaan aikaan niiden kääntäminen suomen kielelle kasvoi. Kansainvälisyys nousi osaksi kansalaiskasvatusta, kun esimerkiksi kansainväliset vaihdot ja terveydenhoitoa koskevat kansainväliset seminaarit lisääntyivät.
Hyvän opettajan ja opiskelijan kriteerit alkoivat pirstaloitua, ja kutsumusala-ajattelusta siirryttiin oikeaan asenteeseen ja asiantuntijuuteen. Nuorison radikalisoituminen heijastui myös sairaanhoitajakouluihin, kun esimerkiksi oppilaskotien sääntöjä rikottiin ja lääkintöhallituksen naimattomuustoiveet jätettiin huomiotta. Yhteiskunnan tasa-arvoistuminen näkyi siinä, että miehet saivat myös luvan hakea sairaanhoitajakoulutukseen 1960-luvulta alkaen. Yhteiskunnan liberalisoituminen salli miesten ja naisten vapaamman kanssakäymisen, mikä heijastui myös opiskelijoiden asuntola-asumispakosta luopumiseen. Toisaalta asuntolapaikkoja myös vähennettiin taloudellisten syiden ja tilojen puutteen vuoksi.
Sairaanhoitajakoulutuksen kesto vaihteli 2,5 vuodesta 3 vuoteen. Koulut siirtyivät lukukausijärjestelmään ja yhtenäinen opetusohjelma julkaistiin vuonna 1964. Opetus alkoi maallistua 1960-luvulta lähtien ja sairaanhoitajakouluissa pidettyjen teoriatuntien sisältö laajeni. Vuodesta 1957 lähtien opiskelija sai valita erikoistumisalansa, jotka määräytyivät lääketieteen erikoisalojen mukaisesti. Helsingin sairaanhoitajakouluun hakijoilta vaadittiin ylioppilastutkinto, mutta muuten pohjakouluvaatimuksena oli vuodesta 1967 keskikoulu. Ylioppilastutkinnon suorittaneiden määrän kasvaessa, sisään otettujen pohjakoulutusvaatimus tiukkeni. Vuoden 1987 keskiasteen koulu-uudistus nosti ammatillisen koulutuksen lukiokoulutuksen rinnalle.
Vuonna 1957 asetettu sairaanhoitajakoulutuksen valtakunnallinen tavoite oli vastata maan laadulliseen ja määrälliseen tarpeeseen. Sairaanhoitajien tehtäväksi nähtiin potilaiden laaja-alainen hyvinvointityö sekä yhteiskunnallinen terveydenhoidollinen valistus. Potilaan kokonaisvaltainen hoito ja hoitotyön merkitys kasvoivat ja erityisesti vuoden 1972 kansanterveyslaki varmisti sen, että mukaan tuli ennaltaehkäisevä näkökulma. Sairauskeskeisestä näkökulmasta siirryttiin kohti terveyttä painottavaa ajattelua 1980-lukua kohden mentäessä.
Lähteet
Huhtela, P. 2009. Sairaanhoitajien koulutuksen suunnittelu ja toteutus Suomessa vuosina 1945-1957. Oulu: Oulu University Press.
Kaarninen, P. & Kiuasmaa, K. 1988. Tampereen keskussairaalan historia 1962–1987. Mänttä. Mäntän Kirjapaino Oy.
Kuikka, M. 1993. Suomalaisen koulutuksen vaiheet. Keuruu: Otava.
Krause, K. & Salo, S. 1992. Teoreettinen hoitotyö. Hoitotyön tietoperustasta, tutkimuksesta ja käytännöstä. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.
Lämsä, A. 1986. Oppilaitos kasvuyhteisönä. Teoksessa Martikainen, T. & Manninen, K. (toim.) Hoitotyö ja koulutus. Hämeenlinna: Karisto Oy:n kirjapaino.
Meinander, H. 2014. Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy.
Nevala, A. 2008. Koulutuskumouksen kolme vaihetta. Teoksessa Suomalaisen arjen historia. Hyvinvoinnin Suomi. Porvoo: WS Bookwell Oy.
Rasila, V. 1992. Tampereen historia IV. Tampere: Tammer-Paino Oy.
Sarkio, M. 2007. Sairaanhoitajaksi kasvattaminen: sairaanhoitajakoulutus ja siinä käytetyt oppikirjat Suomessa vuoteen 1967 asti. Helsinki: Yliopistopaino. Väitöskirja.
Vahtola, J. 2004. Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy.
Vauhkonen, O. 1992. Terveydenhuollon historia. Osa II: Yleiskatsaus Suomen lääkintälaitoksen ja terveydenhuollon kehitysvaiheisiin 1600-luvulta 1970-luvulle. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.
Kirjoittaja
Annika Weckman, FM, sairaanhoitajaopiskelija
Kuva: Vapriikin kuva-arkisto
Kommentit