Tässä kirjoituksessa paneudumme huijariajatuksiin ja epäonnistumisen pelkoon akateemisella polulla. Lisäksi esittelemme, miten työpajoihin osallistuneet väitöskirjatutkijat muuttaisivat akateemisia käytäntöjämme niin, että ne ennemminkin tukisivat kuin murentaisivat osaamiseen liittyviä kokemuksia.
Huijarisyndroomalla tarkoitetaan yksilön sisäistä kokemusta huijariudesta – siitä, että hän on saavuttanut menestyksensä vahingossa, näyttelemällä tai huijaamalla (Kolligan Jr. & Sternberg, 1991). Huijariajatuksista kärsivä selittääkin menestystä enemmän ulkoisilla tekijöillä, kuten tuurilla, väliaikaisilla omilla ominaisuuksillaan, kuten ahkeroinnilla, tai omilla esiintymistaidoillaan. Huijarisyndrooma ei nimestään huolimatta ole diagnoosi, mutta siihen voi liittyä masennusta, ahdistusta, alhaista itsetuntoa, somaattisia oireita ja sosiaalisia vaikeuksia (Bravata ym., 2019). Epäonnistumisen pelko yhdistyy huijarisyndroomaan esimerkiksi koettujen ulkoa tulevien korkeiden vaatimusten kautta (Conroy ym., 2007).
Akateemisessa maailmassa huijarisyndroomaa ja epäonnistumisen pelkoa ruokkii erityisesti jatkuva arviointi, kilpailu, erinomaisuuden ihannointi ja suorituskeskeisyys. Huijarisyndroomaa ja siihen liittyviä ajatuksia koetaankin erittäin laajasti ja kaikilla akatemian tasoilla ja uravaiheissa (Nori & Vanttaja, 2023; Vaughn ym., 2020). Huijariajatukset voivat ruokkia yliyrittämistä, mikä taas epäonnistumisen pelon kanssa ruokkii itsesabotaasia (esim. tekemisen lykkäämistä tai riittämätöntä panostamista) odotusten laskemiseksi ja kulissien ylläpitämiseksi (Martin & Marsh, 2003; Parkman, 2016). Huijariajatukset ovat siis todellinen uhka julkaisujen loppuunsaattamiselle ja väitöskirjatyön valmistumiselle (Nori & Vanttaja, 2023; Parkman, 2016).
Miten akateemisia käytäntöjä voisi muuttaa?
Työpajoihimme osallistuneet väitöskirjatutkijat ottivat näistä teemoista puhumisen vastaan ilolla ja keksivät useita keinoja niiden taklaamiseksi.
Ensinnäkin väitöskirjatutkijat toivoivat puhetavan muutosta. Tällä tarkoitettiin mahdollisuutta avoimuuteen ja jakamiseen; siihen, että oletusten, kilpailun ja hierarkian olemassaolon korostamisen sijaan puhuttaisiin väitöskirjatutkijoiden ja heidän tavoitteidensa moninaisuudesta. Nero-myytin korostamisen ja huippututkijoista puhumisen sijaan haluttaisiin, että väitöskirjatutkijoista puhuttaisiin ihan tavallisina ihmisinä, jotka ovat oppimassa ja tekevät virheitä.
Lisäksi väitöskirjatutkijat toivoivat vahvempaa tukea autonomiseen työskentelyyn, erityisesti väitöskirjapolun alkuvaiheessa. Ratkaisuiksi nostettiin erilaiset mentorointikäytännöt, oppimisen ottaminen työskentelyn keskiöön ja hiljaisen tiedon näkyväksi tekeminen.
Väitöskirjatutkijat toivoivat myös palautekulttuurin kehittämistä. Väitöskirjatyöskentelyssä negatiivinen palaute koettiin normalisoiduksi, ja sen ohelle toivottiin panostusta onnistumisten sanoittamiseen, kehitysehdotuksiin punakynän sijaan ja esimerkiksi tekstien kommentointiin jo hyvin alkuvaiheessa.
Viimeiseksi, mutta ei suinkaan vähäisemmäksi, väitöskirjatutkijat nostivat tärkeään rooliin yhteisöt. Väitöskirjatutkijat toivoivat erityisesti tukea yhteisöjen luomiseen esimerkiksi tiedekunta- tai tohtorikoulutasolla, sillä ne eivät useinkaan synny itsestään.
Kaiken kaikkiaan saimme työpajoista selkeän viestin siitä, että nämä teemat ovat tärkeitä väitöskirjatutkijoiden polulla ja niiden huomioinnille on tarvetta. Voimme vaikuttaa paljon jo muuttamalla tapaamme puhua ja kohdata väitöskirjatutkijat osana yhteisöä. Tällaista akateemisen ystävyyden (ks. Piattoeva, 2023) vaalimista kannattaa meidän kaikkien harrastaa!
Kirjoittajat
Susanna Hartikainen, väitöskirjatutkija, Kasvatustieteen ja kulttuurin tiedekunta
Ilmari Puhakka, väitöskirjatutkija, Kasvatustieteen ja kulttuurin tiedekunta
Lähteet
Bravata, D. M., Watts, S. A., Keefer, A. L., Madhusudhan, D. K., Taylor, K. T., Clark, D. M., Nelson, R. S., Cokley, K. O., & Hagg, H. K. (2019). Prevalence, predictors, and treatment of impostor syndrome: A systematic review. Journal of General Internal Medicine, 35(4), 1252–1275. https://doi.org/10.1007/s11606-019-05364-1
Conroy, D. E., Kaye, M. P., & Fifer, A. M. (2007). Cognitive links between fear of failure and perfectionism. Journal of Rational-Emotive & Cognitive-Behavior Therapy, 25, 237–253. https://doi.org/10.1007/s10942-007-0052-7
Kolligian Jr., J., & Sternberg, R. J. (1991). Perceived fraudulence in young adults: Is there an “Imposter Syndrome”? Journal of Personality Assessment, 56(2), 308. https://doi.org/10.1207/s15327752jpa5602_10
Martin, A. J., & Marsh, H. W. (2003). Fear of failure: Friend or foe? Australian Psychologist, 38(1), 31–38. https://doi.org/10.1080/00050060310001706997
Nori, H., & Vanttaja, M. (2023). Too stupid for PhD? Doctoral impostor syndrome among Finnish PhD students. Higher Education, 86(3), 675–691. https://doi.org/10.1007/s10734-022-00921-w
Parkman, A. (2016). The imposter phenomenon in higher education: Incidence and impact. Journal of Higher Education Theory and Practice, 16(1), 51–60. https://articlegateway.com/index.php/JHETP/article/view/1936
Piattoeva, N. (2023). To academic friendships. https://www.professoriliitto.fi/en/blog-posts/to-academic-friendships/
Vaughn, A. R., Taasoobshirazi, G., & Johnson, M. L. (2020). Impostor phenomenon and motivation: Women in higher education. Studies in Higher Education, 45(4), 780–795. https://doi.org/10.1080/03075079.2019.1568976
