Kun sadut tapahtuvatkin tässä ja nyt – Reflektio ammatilliseen erityisopettajankoulutukseen osallistumisesta

Kuva: Piia Lavonius-Ylönen, Copilot

Ennen erityisopettajakoulutusta tarinani alkoivat kliseisesti ”Olipa kerran synkkä ja myrskyinen yö…” Eli tarinoita jostain mitä on joskus tapahtunut jollekin. Näillä tarinoilla oli aina jokin opetus, joka avasi maailmaa ja antoi hetkeksi aihetta ajatteluun ja pohdintaan. Paljonhan niistäkin tuli opittua, mm. se, että prinsessa pitää herättää vain tosirakkauden suudelmilla, metsässä vastaantulevaa piparkakkutaloa ei saa syödä, ja jos mummo näyttää sudelta niin älä jää kyselemään miksi hänen korvansa ovat niin isot.

No entä mitä olin oppinut siitä sadusta, jossa ammattikorkeakouluopiskelijat kouluun tullessaan ovat itseohjautuvia, hyvinvoivia, vailla yksilöllisiä piirteitä tai eletyn elämän tuomia kolhuja? Saduissa opiskelijat selättävät opintojen aikaiset haasteet kiitettävästi, olipa kyseessä sitten ryhmätyö täysin tuntemattomien henkilöiden kanssa, toista viikkoa jatkuva tenttisuma tai esteitä täynnä oleva matka valmiiseen opinnäytetyöhön.

Minulle tarinan opetus on olla tässä ja nyt.

TAMKin ammatillinen erityisopettajakoulutus sai minut ajattelemaan hetkeä. Ei sitä, mitä joskus jollekin tapahtui, vaan sitä, mikä tapahtuu juuri nyt tässä hetkessä. Miten olla nyt ja tässä, nähden ja kuullen? Miten kohdata henkilö niin, että näkee hänen supervoimansa mahdollisten haasteiden takaa nostaen jalustalle juuri hänet arvokkaana yksilönä? Miten luoda turvaa, jotta erehdyksillekin on tilaa? On hyvä pitää mielessä, että tiede on rakentunut erehdyksistä. Olkaamme siis iloisia, kun teemme virheitä. Taas opimme jotain uutta.

Erityisopettajakoulutuksesta sain mukaani työkaluja erilaisiin tilanteisiin, kuten miten tukea opiskelijan matkaa esimerkiksi tunteiden tunnistamisessa ja hallinnassa tai ryhmätyöskentelyn sujuvoittamisessa, sekä miten tärkeää on olla läsnä hetkessä ja miettiä, miten opiskelijan yksilölliset piirteet voidaan huomioida. Kaikki kuitenkin lähtee kohtaamisesta. Se saa parhaimmillaan aikaan voimaantumista ja selviytymisen tunnetta. Kokemus aidosti nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta johtaa usein vastavuoroisuuteen ja toisen näkökulman ymmärtämiseen. Kohtaamisella ja läsnäololla tuemme yhteisöllisyyttä sekä sosiaalista kestävää kehitystä eriarvoisuutta vähentäen.

Takaisin satuihin…

Palataan vielä alun satuihin. Tarvitsemme niitä, jotta pystyisimme tunnistamaan totuuden satujen takana. On tärkeää nostaa pohdintaan ajatus siitä, että 100 vuotta tosirakkauden suudelmaa odottanut prinsessa on ehkä tylsistynyt ja kaipaa seuraa, vaikka puhuminen ja ihmisten kohtaaminen ovat hänelle haasteita. Tilanteen tunnistanut opettaja voi antaa vinkkejä ja neuvoja sekä tukea kohtaamisten harjoitteluun, jotta seuraavat vuodet menisivät opiskeluun ja tutkinnon loppuun suorittamiseen.

Eikä se piparkakkutalokaan siellä metsässä ole kuin mahdollisesti kohtaamista kaipaavan henkilön yritys saada joku kyläilemään, vaikka valitettavasti luki- sekä kirjoitushaasteidensa takia ei saanut kiinni uunin käyttöohjeista. Tässäkin tilanteessa opettajan läsnäolo ja kohtaaminen johtaisivat todennäköisesti tilanteen tunnistamiseen, haasteen kartoitukseen ja tukitoimien suunnitteluun. Olisihan se mukavaa, jos uunissa paistuisivat jatkossa enää piparit.

No entä mummon asuun pukeutunut susi sitten? Kyseessä oli toiminnan ohjauksen haasteet ja sosiaalisten tilanteiden vältteleminen koulukiusaamistaustan takia, kun susi ei päässyt naamiaisiin asti, vaan jäi sänkyyn harmistuneena makaamaan. Oli halu lähteä, mutta ei ketään, kenen kanssa olisi mennyt. Läsnäolo opiskelijoiden kanssa ja aito yhdessä tekeminen johtavat yhteisöllisyyden kehittymiseen, jolloin susi olisi pystynyt luomaan kontakteja ja mahdollisesti jopa ystävyyssuhteita. Me-hengen nostattamana susi ystävineen suunnitteleekin jo seuraaviin tapahtumiin osallistumista.

Kirjoittaja

Piia Lavonius-Ylönen, lehtori, sosiaali- ja terveysala, TAMK