Kotoutumisella uuteen yhteiskuntaan tarkoitetaan Suomessa maahanmuuttajan asettumista uuteen maahan ja kulttuuriin sekä uusien toimintatapojen omaksumista, samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. Kotoutuminen nähdään yksilöllisenä kehityksenä, jonka tavoitteeksi lainsäädäntö asettaa osallistumisen työelämään ja yhteiskunnan toimintaan.
Kotouttaminen on viranomaisten järjestämää kotoutumista edistävää toimintaa ja siihen tarvittavia voimavaroja, mutta kotouttamista voivat yhtä hyvin edistää monenlaiset muutkin tahot ja yhteisöt (naapurusto, järjestöt, neuvolat, työyhteisöt). Viranomaisten kotouttamistoimien tavoite on, että Suomeen muuttanut henkilö tuntee yhteiskunnalliset oikeutensa ja velvollisuutensa ja tuntee olevansa suomalaisen yhteiskunnan tervetullut jäsen. Kotouttamista ohjaa laki kotoutumisen edistämisestä (1386/2010)
Vaikka laki luo puitteet viranomaisten järjestämille kotouttamistoimenpiteille, asettuminen uuteen maahan vie oman aikansa, ja saman perheen jäsenetkin saattavat kotoutua eri tahtiin. Toiset tarvitsevat sopeutumiseen enemmän aikaa ja tukipalveluita eli kotouttamistoimia. Kotoutuminen on kuitenkin yksilöllinen prosessi, joka ei sinänsä voi olla sidottu mihinkään toimenpiteiden määrittelemään aikaan. (ks. Kotoutumiskaari)
Carla Schubert on artikkelissaan (2013) käynyt läpi kotoutumisen psykologiaa. Hän mainitsee, että maahan asettuminen on pitkä ja moniulotteinen prosessi, ja että muutto aiheuttaa aina stressiä ja rasitusta. Yksi kotoutumisprosessin päässä häämöttävä saavutus voi näin ollen myös olla maahanmuuttajan kokemus uudesta kotimaastaan tuttuna ja turvallisena.
Muutosprosessia, joka alkaa yksilöiden ja ryhmien välillä eri kulttuurien jäsenten kontaktiin tulemisesta, kutsutaan akkulturaatioksi. Jatkuvassa kontaktissa kumpikin osapuoli muuttuu.
Kanadalainen John Berry (1980) on kehittänyt akkulturaatiostrategioita (sopeutuminen uuteen kulttuuriin) kuvaavan mallin:
Prosessin alkuvaiheessa on maahanmuuttajan toive sopeutua uuteen maahan yleensä suuri (Schubert 2013). Usein puhutaan tässä yhteydessä honeymoon-vaiheesta, kun kaikki uusi voi tuntua viehättävältä ja kiinnostavalta, varsinkin jos muuttajalla ei ole suurempia sosioekonomisia tai terveydellisiä ongelmia. Vasta sen jälkeen, kun maahanmuuttaja on asettunut, akkulturaatioon liittyvä stressi ja vieraantumisen tunteet vahvistuvat. Silloin voi saapua vaihe, kun kaikki erilainen uudessa maassa aiheuttaa stressiä ja ärsyyntymistä.
Yksilö ei välttämättä käytä yhtä edellä mainitusta neljästä akkulturaatiostrategioista, vaan eri elämänvaiheissa toimintatapa voi vaihdella tilanteiden mukaan. Akkulturaatio voi olla myös eriytynyt eri elämänalueiden mukaan: yksityiselämässä oma kulttuuri saattaa olla jollain enemmän esillä, kun esimerkiksi työpaikallaan sama henkilö on täysin integroitunut työporukan jäsen. (Schubert 2013)