Tätä tekstiä kirjoittaa urheileva oppilaitospastori, joka rakastaa kaikkia maailman sohvia. Sen vuoksi jokaista lenkille lähtöä edeltää sisäinen taistelu, joka noudattaa aina samaa kaavaa: pitäiskö lähtee, toisaalta on jo myöhä, eikös pakastimessa ollut Daim-jätskiä, joo ja Ensitreffit alttarilla- jakso on katsomatta ja oonhan mä tänään kävellyt aika paljon.
Kun tämä tinkiminen alkaa, kaikki järkisyyt lenkille lähtemisen hyödyistä lähinnä ärsyttää. Okei on se terveydelle hyväksi liikkua, virkistää mieltä, paremmat yöunet, vähentää stressiä ja kertoo parempia vitsejäkin ehkä. En missään nimessä taivu näiden järkisyiden edessä, vaan vetäsen ässän hihasta ja totean: ei aina tarvitse ylisuorittaa ja onhan sekin taito, että osaa olla itseensä tyytyväinen vähemmällä hikoilulla. Ja näin sanoessa olen oikeassa.
Yes, olen siis voittanut ja lopputulos on mieluisa! Vai oliko sittenkään? Sohvaan uppotuessa huomaan, että en antanut vastaväittelijälle minkäänlaisia mahdollisuuksia. Eikös fiksut kykene kompromissiin? Olenko ollut liian kylmäkiskoinen?
Ja niin minusta on tullut kompromissiurheilija. Juoksen 20 minuuttia ja suihkun kautta Netflix. Vedän alle tunnin puntin ja Suomen matsi. Ei tällä metodilla mitään sixpäkkiä saa eikä pääse keulimaan leukatuloksella, mutta ainakin taivun kummilapsen kanssa lattialle leikkimään legoilla, koska selkä kestää. Saan vastata lähes rehellisesti työterveyden kyselyyn, että urheilen noin 6 kertaa viikossa. Uskallan aloittaa tämän blogikirjoituksen esittelemällä itseni urheilevaksi oppilaitospastoriksi, vaikka vähän hymyilyttää.
Meitä kompromissiurheilijoita on muuten paljon, mutta joukkoon mahtuu aina lisää. Jos joku kuka tahansa tätä lukeva haluaa joskus lähteä kanssani kompromissilenkille/puntille, lähden mielelläni.
Minut voi myös nähdä Kaupin punttisalilla, mutta vain ohikiitävän hetken.
Terveisin Jussi Houttu, oppilaitospastori