Muistan kun olin noin kymmenenvuotias pieni alakoululainen telinevoimistelutunnilla. Sydän hakkasi kurkussa, jumppasali haisi metallille, olo oli kurja ja reidessä taas yksi mustelma epäonnistuneen kieppiyrityksen jälkeen. Vihasin koululiikuntaa. Sama ankea fiilis ulottui pian kaikkeen liikkumiseen liittyvään. Yläasteella otin kaverin suostuttelun jälkeen tanssikurssin valinnaisena. Siellä päätin niin painokkaasti, kuin esiteini ikinä pystyy, ettei liikunta ole minua varten. Ja jos ikinä sille tielle hairahdun, teen sen kotini pimeimmässä nurkassa piilossa katseilta.
Jääräpäinen päätökseni kantoi pitkälle ja muuttui päässäni yleismaailmalliseksi totuudeksi: minä en pidä liikunnasta eikä liikunta pidä minusta. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin kaivata vastapainoa opiskelulle ja sisällä kyhjöttämiselle. Jossain kohtaa turhauduin myöhästyessäni bussista, koska en jaksanut juosta pysäkille. Yritin kokeilla aina välillä liikkumista, muttei se oikein ottanut tuulta alleen.
Ensimmäisen ammattikorkean opiskeluvuoden olin aktiivinen SportUnin kannatusjäsen. Maksoin liikuntamaksun, kävin muutamalla ryhmäliikuntatunnilla ja siihen se motivaatio jäikin. Kävi siis perinteinen alkuinnostuksesta takaisin kotisohvalle -ilmiö. Toisena vuonna reipastuin ja varasin liikuntaneuvonnan. Sen jälkeen salille meneminen ei tuntunut enää niin pelottavalta ja kulkukorttini viuhahti lukulaitteessa ajoittain.
Ennen kolmannen opiskeluvuoden aloitusta eräänä kiukkupussi-iltana sisuunnuin. Halusin voida paremmin. Soitin ystävälleni ja ilmoitusluontoisesti kerroin, että mehän mennään syksyllä PT:lle. Ja mehän mentiin. Ensimmäinen kerta Tuikun kanssa oli piinallinen, miten voikin kyykkyyn meneminen olla niin haastavaa. Onneksi meitä oli kaksi, epäonnistumassa yhdessä. Kerran jos toisenkin jäätiin yhdessä katsomaan Netflixiä, mutta yhtä monta kertaa lähdettiin. Salin pukuhuoneessa vähintään toinen murjotti, kuinka koko liikunnan aloitus oli varsin typerä idea. Jossain kohtaa aloin huomata, että poikkeuksetta kotiin lähtiessä hymyilytti.
Ystäväni lähdettyä harjoitteluun toiselle paikkakunnalle jatkoin PT-treenejä itsekseni ja nyt takana on kokonainen lukuvuosi. Parhaita päätöksiä, joita olen tehnyt. En ole erityisen sinnikäs ja luovutan kun motivaatio laskee. Siksi on siistiä, että on jonkun työtä huolehtia minun liikkumisestani. Meidän treeneissä on alusta asti korostunut kokonaiskuormituksen huomioiminen, jotta liikuntarutiinin ylläpitäminen olisi mahdollisimman helppoa sitoa muuhun arkeen, elämäntilanteesta riippumatta.
Ei minusta liikuntaintoilijaa ole tullut ja edelleen tuhahtelen aina ensimmäisten salilaitteiden kohdalla mielenosoituksellisesti. On kuitenkin valtavan siistiä huomata, mihin oma keho pystyy. En vieläkään joka kerta pidä liikunnasta, mutta nykyään uskon, että liikunta pitää minusta.
Terveisin
Jutta, SportUnin asiakas
Katso Jutan video:
Mitä on liikuntaneuvonta?
Lisätietoa yksilöpalveluista.