Kun sain maisterin paperit, hain syksyn haussa väikkäripaikkaa eli tää on nyt mun kolmas vuosi palkallisena tutkijana. Toimittajan hommat oli sakannu jo siinä vaiheessa tosi pitkään. Nyt mä teen tutkimusta Suomen kulttuurirahaston rahoituksella ja teen opetustyötä tutkimuksen ohessa, koska se on kivaa.
Freelance-toimittaja musta tuli pakon edessä. Mä olin ensin kansanopistossa ja olin tajunnut et journalismi on mun juttu ja todellakin intohimo. Kansanopistosta mä pääsin töihin päivälehteen ja rakastuin siihen työhön ihan täysillä. Mä tein sitä hommaa monenlaisissa eri pätkissä. Sit mulla oli puolen vuoden sopimus, joka oli itse asiassa pisin yhtenäinen soppari mun toimittajan uralla ja mä olin ihan et JESS, nyt mä vaan jaksan zempata ja pääsen tekeen lisää. Mut sit tuli finanssikriisi eikä sit ollukkaan mitään tarjolla. Siitä alko sitten semmonen kymmenen vuoden silppu-pätkä-freelancer.
Et mä oon koko ajan tehny ikäänku joko ttt-sopparilla, joka on se murheenkryyni, tai sit myyny juttuja palkkioperustaisesti. Et se on semmonen kombinaatio, moni freelance-toimittaja tekee nykyään niin. Uutisjournalismin puolella, mis mä olin, juttuja myydään satunnaisesti. Mulla oli ttt-soppari johonkin paikkaan, jossa mä olin ollu esmes kesähommissa – joka kesähän mä hain kesätöihin, kunnes olin kolmekymppinen, mikä jo vähän nauratti.
Mä tein pätkää ja silppua sinne tänne freelancer-verokortilla. Mun tulot oli ihan pienet, vaikka mulla saatto olla kahteen kolmeenkin paikkaa ttt-soppari. Valehtelematta mun työsopimuspino on semmonen 30 settii korkee! Mul oli viikon sopimuksia. Vasta ihan viime vaiheessa toimeksantajat yritti saada mua perustaa yritystä tai laskuttaa laskutuspalvelun kautta, et se olis heidän kannalta parempi. Mä olin, et ööö, ei oo kyl mun kannalta parempi.
Ja ne palkathan on laskeneet koko ajan alas, alas, alas, alas. Mul on tosi paljon kuvaajaakavereita ja heillä hinnan pudotus on ollu vielä hurjempaa. Et mä sain vielä semmosia palkkioita, joilla riipimällä rääpimällä pärjää. Kuvaajien, varsinkaan siis sanomalehdessä, niin siinä ei oo mitään järkeä. Et se on aivan vitsi, suoraan sanottuna. Juttupuolella järjestään joka paikassa hinnat on laskenu. Aina löytyy joku, joka tekee halvalla, mut kukaan ei uskalla nousta vastarintaan, koska me ollaan riippuvaisia niistä töistä. En mäkään uskaltanu. Tai no yhen kerran Ylellä sanoin, et en tee kyllä tolla hinnalla, kun ne tarjos ihan törkeen vähän.
Mä jatkoin näitä freehommia maisteriopintojen ohessa. Ongelma tälläsessa friikku-silpputyössä on se, et sun on ihan mahotonta arvioida sitä, et paljonko sä saat rahaa ja sit kun sä et saa sitä tasasesti, niin mä olin täysin riippuvainen opintotuista, oli pakko saada jotain kuukausittaista tuloo, joka ei Helsingin vuokrahinnoilla riitäny edes mun asumiskustannusten kattamiseen, eli oli pakko tehä töitä. Et se oli semmosta jatkuvaa tasapainotteluu kaiken suhteen ja jossain kohti mä en vaan jaksanu enää välittää ja tein vaan kaikki työt, mitä mä sain. Tänä vuonna mä saan maksettua kaikki ne Kela-mätkyt pois, mitä on tullu, kaheksan tonnii.
Mut työttömyystukee en oo nostanu kun ihan lyhyen aikaa. Mä oon vaan kärsiny ja kärvistelly tosi pitkään. Se on tosi rasittavaa kikkailua, et jos sä nostat niit tukii, nii sä et saa ansaita liikaa. Et free-silpputyöhön noi tukimallit ei vaan sovi.
Siis mä oon raatanu niska limassa, tehnyt kaks tutkintoo alle määräajan ja nyt kolmatta – ja koko ajan tehny töitä ja maksanu veroja ja koko ajan ollu persaukinen. Ja sit mua vielä rankaistaa siitä mätkyillä (tää sanotta huvittuneella äänellä).
Se ehkä traumatisoi mut vähän, se Kela-mätkyjen suuruus. Mun oma moka oli se, etä mä en ihan sen työnteon alussa liittyny mihinkään työttömyyskassaan enkä tietty liittoasioista. Se olis pitäny tehä heti, koska pätkistäkin kertyy työssäoloehto ja se olis auttanu niissä aukoissa. Olin tyhmä ja nuori enkä tajunnu tehdä sitä.
En mä olis jaksanu sitä kymmentä vuotta, jos mä en olis rakastanu sitä. Mä halusin päättää, mitä mä teen. Mä en halunnu mennä iltapäivälehtiin tai tehdä kaupallisia juttuja. Mä tein juttuja sydänverellä, no, ehkä välillä vähän vasurilla. Mut parhaimmillaan juttujen tekeminen on aivan parasta.
Tutkijan työssä saa tehdä samaa asioiden penkomista kuin journalismissa. Nyt kun on kuukausipalkkasena niin tajuaa, et ei sitä tajunnukkaan kuinka rikki sitä oli. Kun on pakko selviytyä, niin sit sä vaan selviydyt, sä tajuat sen vasta kun sä pysähdyt. En ollu tajunnu kuinka paljon menee energiaa rahasta stressaamiseen. Ja kuinka paljon jää energiaa muuhun kun tietää, et palkka tulee kerran kuussa.
Siin kävi niin, et mun kaikki ideatkin loppu, mua alko ärsyttää kaikki ja mä aloin inhoon sitä hommaa. Mut sit palkkatyössä, kun mä sain vähän levätä ja pitää elämäni ensimmäisen palkallisen kesäloman, tai ylipäätään kesällä lomaa, niin sit alko ideoita syntyyn ja työ maistuun kivalta.
Siis on paljon freelancereita, joilla on hommat hallussa. Pitää tietää asioita. Sä osaat suunnitella ja ennakoida ja säästää eläkerahoja ja pahan päivän varalle. Se vaatii paljon itsehillintää ja itsehallintaa, eikä se kaikille sovi. Osalle täytyy sanoa, et sä teet tänään tätä ja huomenna tota ja palkka tulee sillon ja sillon. Iso osa tekee työtä sen takia, et sillä maksetaan laskut.
Freelancerina ja tutkija koen olevani etuoikeutettu, kun saan tehdä sitä, mistä tykkään. Mut ei kaikkien tarvi tehä merkityksellistä työtä. Sekin on ihan ok, et sä vaan meet töihin ja tuut sieltä pois – siis tehä muita asioita työpäivän jälkeen.